Labyrintti-dekkarisarjan odotettu päätösosa on henkeäsalpaava tarina murhatutkinnasta, joka saa Janne Rautakorven ja Liisa Sarasojan katsomaan pahuutta silmiin – liian läheltä.
Tervetuloa nukkuvan kaupungin pimeille kaduille, silloille ja katulyhtyjen valaisemille kujille, joiden seinämistä kaikuu auton moottorin jylinä murhaajan etsiessä seuraavaa uhriaan. Leipuri on matka ihmismielen pimeimpiin kolkkiin. Astu kyytiin, jos uskallat.
Porin poliisin väkivaltayksikön pitkäaikainen esimies, jo eläkkeelle jäänyt Eero Kataja löydetään kotoaan raa´asti surmattuna. Keittiön seinältä löytyy lastenloru, joka viittaa vuosituhannen alun niin kutsuttuihin Leipuri-murhiin.
Janne Rautakorpi, joka toimi aikoinaan murhien tutkinnanjohtajana, pyydetään eläkkeeltä auttamaan rikoksen selvittämisessä. Pian selviää, että murhaajalla on tiedossaan asioita, joita vain poliisilla voi olla hallussaan. Onko murhaaja joku niistä poliiseista, jotka olivat mukana Leipuri-murhien tutkinnassa, vai liittyykö juttuun muitakin? Entä kuka on seuraava uhri?
Janne Rautakorpi huomaa nopeasti, että hänet on vedetty keskelle viimeistä taistelua, jossa vanhat haavat revitään auki. Pahimpia kamppailuja ei käydä tässä maailmassa, vaan ihmismielen sisimmäisissä kammioissa.
Uskomattoman hieno päätös kirjasarjalle. Loppu on suorastaan nerokas. Myönnän muutaman roskan häirinneen silmiäni viimeisillä sivuilla. Myös alun Pori-kuvaus oli kaikessa rujoudessaan juuri niin porilainen ja Poria rakastava kuinka pitääkin. Väkivaltaa ja ahdistusta kirja oli jälleen tulvillaan, mutta sopivasti kaiken psykologisuuden joukossa. Porilaisena olen ehkä jäävi, mutta väliäkö sillä.
Olipa huikea päätös kirjasarjalle! Leipurissa punottiin taitavasti aiemmista osista auki jääneet langanpäät yhteen, loppu oli todella hurja. Kaikesta karmeudestaan huolimatta tämä ei ollut väkivallalla mässäilyä, vaan mielenkiintoinen ihmisen psykologiaa monelta kannalta luotaava tarina. Tämän dekkarisarjan hahmoja jää suorastaan ikävä.
Aivan kauheaa luettavaa alusta loppuun asti. Piti hyvin otteessaan lopun Sarajevo-pätkää lukuunottamatta, sillä kohtaa ote herpaantui... mutta vain hetkeksi!
Viimeinen osa tätä sarjaa ja kyllä tykkäsin. Koko sarjan ajan oli puhuttu tästä Leipurista ja tapauksesta , joten oli kyllä kiva että sitäkin avattiin tässä viimeisessä osassa. Ainakin itse mietin, että olisi kiva kuulla tämä tarina, josta niin paljon koko ajan puhuttiin. Tässä selkeästi kolme tarinaa tai päälinjaa kulki vierekkäin ja liittyivät kyllä myös toisiinsa. Eli Leipurin tarina, kopioijan tarina sekä psyyken sekavuus/mielen liikkeet. Itsessään kaikki tarinat olivat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta jokseenkin kaikki jäivät hieman vajaiksi. Leipurin tarinaa kerrottiin tosi tarkkaan aluksi, mutta loppu oli hieman liian nopeasti ohi. Sen toki ymmärtää, koska pääasia tarinassa oli kuitenkin kopioijan tarina. Sekin toisaalta jäi vähän vajaaksi ja olisin odottanut "jotain" lisää. Psyyke jutut ovat aina mielenkiintoisia ja on mielenkiintoista lukea niistä itse tapahtumien ohella. En oikein osaa sanoa oliko niistä kirjoittaminen liian sekavaa tai sekoittiko se kirjaa, vai olivatko ne hyviä ja tarpeellisia. Ehkä vähän kumpaakin. Kaikesta kritiikistä huolimatta hyvä kirja, jota ei olisi malttanut laskea käsistään.
Oli hieno lopetus sarjalle (jos loppui?). Mutta näemmä multa oli mennyt järjestys sekaisin, joten on vielä edellinen kirja lukematta, eli mulle ei vielä ainakaan loppunut. Ei haitannut kyllä yhtään.
"Leipuri" tarjoaa jännittävän tarinan, joka syventyy rikosten tutkintaan ja oikeudenmukaisuuden teemaan. Tuominen osoittaa taitonsa rakentaa monimutkaisia juonikuvioita ja luoda uskottavia hahmoja. Teos käsittelee myös moraalisia dilemmoja ja ihmisen sisäistä ristiriitaa. Kirja tarjoaa lukijoille pohdittavaa elämän perusarvoista ja oikeudenmukaisuudesta.