Pelitaiteen manifesti

by Juho Kuorikoski

Miksi Dark Souls vetää puoleensa miljoonia pelaajia? Miten Grand Theft Auto koettelee moraalia? Mitä pelit kertovat meille maailmasta? Digitaalisia pelejä kritisoidaan viihteellisyydestä ja kaupallisuudesta, mutta niillä on oma vahva taiteellinen ulottuvuutensa. Pelaaja itkee, nauraa, suuttuu ja liikuttuu tehdessään valintoja pelin mikrokosmoksessa. Parhaimmillaan pelit saavat pelaajan myös kyseenalaistamaan, kysymään ja ottamaan kantaa.
Pelitaiteen manifesti esittelee pelien maailmaa mukaansatempaavasti mutta astetta syvällisemmin, ravistellen vallitsevia asenteita. Teos pohtii pelien asemaa seitsemän vanhemman taiteen perillisenä. Kirjallisuus, teatteri, kuvanveisto, maalaustaide, musiikki, arkkitehtuuri ja elokuva yhdistyvät peleissä uudeksi taiteen muodoksi, jossa kokemus ja merkitykset syntyvät oman toiminnan myötä.
Miksi tätä pelien ominta voimavaraa ei ole kehitetty täyteen mittaan? Vastausta etsittäessä kuljetaan Pongin ja Tetriksen yksinkertaisesta kauneudesta Civilizationin strategiallisuuteen ja merkkiteos Witcherin monisävyiseen kerrontaan.
Teos avaa pelien maailmaa runsailla digitaalisten pelien historiasta poimituilla esimerkeillä. Se sopii innoittajaksi niin pelaajille ja pelinkehittäjille kuin kaikille kulttuurista ja taiteesta kiinnostuneille.

Genres: Nonfiction, Games

342 pages, Hardcover

Published September 27, 2018

Reviews

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Vahva manifesti siitä, miten videopeleihin pitäisi suhtautua laajemmin kuin nykyään. Pelit pitäisi nähdä muussakin valossa kuin talouslukujen kautta tai ongelmana. Pelit ovat taidemuoto, jota pitäisi käsitellä kuten muitakin kulttuurin muotoja.

Perustelu on vakuuttavaa, mutta minä nyt ostin tämän ajatuksen jo ihan lähtökohtaisesti. Enemmän tämän kirjan soisi kuluvan käsissä, jotka eivät pelejä kykene ymmärtämään muuten kuin pelkkänä viihteenä (mitä toki suurin osa peleistä on, ihan niinkuin suurin osa kirjallisuudesta tai musiikistakin on kevyttä viihdettä).

Hieno kirja, upea kuvitus ja näppärästi joka kuvan vieressä QR-koodi, josta voi katsella saman videona.

[Riina Ojanen · Rating 3 out of 5]

Pelitaiteen manifesti tarjoaa tervetulleen avauksen suomenkieliselle taidekeskustelulle peleistä. Kirja on saanut inspiraatiota Henry Baconin määrittelemistä seitsemästä taiteenlajista, ja pyrkii nostamaan pelit kahdeksanneksi taiteenlajiksi. Koska jokainen taiteenlaji esitellään erikseen ja peleihin peilaten, tulee manifestista melkoinen järkäle. Sujuvaa tekstiä kuitenkin lukee mielellään, ja ehkä kirjan paras puoli on se, että väittämät herättävät ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua.

Kirja kompastelee hieman halussaan sitoa kerrontaa kaikkeen pelaamiseen. Palikkaa Tetriksessä pyörittelevä pelaaja tuskin miettii pelin kerronnallisia ominaisuuksia, vaan kokemus immersiosta voi tulla myös hyvän pelattavuuden tai saavutusten kautta. Myös muun taiteentuntemuksen puolella on joitakin lapsuksia, mutta peleistä puhuessaan kirja seisoo omilla jaloillaan. Hauskasti kirja nosti esiin juuri samoja esimerkkipelejä, joita itsekin mietin lukiessani vaikkapa musiikkipeleistä (mm. Vib Ribbon). Sukupolvikokemus on vahva? Jotkut esimerkit nousevat esiin ehkä vähän liikaakin (Dark Souls), mutta toisaalta pidän siitä, että esimerkeissä pitäydyttiin kirjailijalle tutuissa peleissä.

Pidin hetkistä, jolloin pelitaiteesta puhutaan "minun mielestäni" -näkökulmasta, sen ainaisen pelintekijöiden, julkaisijoiden ja historian näkökulman sijasta. Suomenkielisessä peliskenessä kaivataan jo omakohtaisia, keskustelua herättäviä ja ehkä myös provosoivia ajatuksia. Kaanonia on jo rakennettu, nyt haluan uusia laajoja näkökulmia sekä rohkeita pelinavauksia. Pelitaiteen manifesti olisi kaivannut vielä hetken lisää kypsyttelyä, taustatutkimusta taiteen puolella sekä ajatusten tiristämistä tiukempaan muotoon, mutta se on hyvä alku. Toivottavasti pelitaiteesta saadaan lukea vielä monta pohdiskelevaa esseetä, jotka täydentävät kokonaiskuvaa.

[Ville-Matias Heikkilä · Rating 3 out of 5]

Kuorikosken näkemykset digitaalisten pelien olemuksesta, taideluonteesta ovat ihan päteviä, paikoin jopa visionäärisiä (esim. pelikerronnan käsittely). En kuitenkaan voi antaa tämän enempää tähtiä, koska kirja epäonnistuu niin täydellisesti digitaalisten pelien sijoittamisessa taiteelliseen ja historialliseen jatkumoon.

1. Vaikka peli-sanan käyttäminen digitaalisen pelin synonyyminä onkin digipeleihin keskittyvässä kirjassa ihan perusteltua, niin sellainen heitto ei ole, kuin että "pelit muuttuivat digitaalisiksi ja valloittivat maailman" (s.9). Kaikkialla maailmassa on pelattu pelejä tuhansien vuosien ajan, ja monet pelit ovat juurtuneet hyvin syvälle kulttuureihinsa. Sopii pohtia vaikka shakin tai jalkapallon asemaa eurooppalaisissa kulttuureissa. Digitaalisilla peleillä on tämäntasoiseen juurtumiseen vielä matkaa.

Myöhempänä kirjassa käy selviksi, että pesäeroa "digitaalisten" ja "analogisten" pelien välille on tehty, jottei digipelejä väheksyttäisi "pelkkinä ajanvietteinä" kuten muita pelejä kuulemma väheksytään. Tämä tuntuu aika oudolta lähestymistavalta – pikemminkin digipelien kulttuurista asemaa kohottaisi, jos ne osattaisiin nähdä osana vuosituhansien pituista kulttuurimuotoa (joka ei suinkaan ole historiallisestikaan ollut "pelkkää ajanvietettä").

Lisäksi jäin kummeksumaan sitä, että videopelien historiaan läheisesti kytkeytyviä (sähkö)mekaanisia kolikkopelejä (kuten flippereitä tai hedelmäpelejä) ei mainita sanallakaan, vaan sen sijaan kehdataan väittää, että koko idea kolikolla toimivista peliautomaateista olisi syntynyt Computer Spacen myötä. Pöytäroolipelejä sentään käsitellään, mutta ehkä se on turvallista, koska nekin ovat samalla tavoin oudon ei-perinnepelimäisiä kuin videopelitkin.

2. Kirjassa kytketään digipelejä taidehistoriallisiin jatkumoihin ja teorioihin aina Aristoteleen Runousopista alkaen, mutta taidehistoria päättyykin yhtäkkiä kuin seinään 1900-luvulla. Eli juuri kun oltaisiin pääsemässä taidemuotoihin, jotka läheisimmin muistuttavat tietokonepelejä olematta kuitenkaan sellaisia. Ehkä juurien veto kaikenmaailman marginaaliseen avantgardehömppään olisi sekin ollut Kuorikoskelle kiusallista.

[Markus S · Rating 3 out of 5]

Takakansitekstiä lukematta odotin kirjalta jotain syvempää analyysiä yksittäisistä peleistä ja mikä juuri niistä tekee vertailukelpoista taidetta. Teos lähestyy kuitenkin aihettaan huomattavasti yleismaallisemmin, verraten pelejä ja niiden käsittelemää kuvastoa ja käyttämiä keinoja olemassaoleviin (ja ennen kaikkea yleisesti hyväksyttyihin) taiteen muotoihin.

Lähestymiskulma on ihan hyvä, mutta itse sekä pelaajana että vähän taiteesta kiinnostuneena olen jo pitkään hyväksynyt pelit taiteena ja siten käsitellyt asiat tuntuivat jotenkin itsestäänselviltä. Välillä teksti toistaa vähän itseään ja kaipaisi tiukempaa editointia, mikä on ollut vähän ongelmana myös tekijän aiemmissa kirjoissa. Kirjan taitto aiheutti myös välillä hämmennystä, sillä joissain kohdissa teksti katkeaa sivunvaihdossa kesken lauseen seuraavan sivun tai aukeaman kattavaan kuvaan. Itse kuvitus on kuitenkin hienoa ja sitä on sopivassa määrin.

En siis ollut ehkä ihan kohdeyleisöä, mutta kokonaisuutena teoksen viesti on hyvä ja suosittelen kirjaa erityisesti pelejä vähemmän tuntevalle.

[Rasmus Tillander · Rating 4 out of 5]

Pelitaiteen manifesti on ensimmäinen Suomessa kirjoitettu kirja peleistä nimenomaan taiteen tutkimuksen näkökulmasta ja se näkyy Kuorikosken melko johdantomaisessa lähestymistavassa mikä sopi ainakin itselle kun taiteen tutkimus ei toistaseksi kuulu itselle omimpien aiheiden pariin. Kirjan pääpointtina on lähestyä pelejä "kahdeksantena taiteena" peilaten sitä niihin edelliseen seitsemään (kirjallisuuteen, elokuviin, maalaustaiteeseen, kuvanveistoon, teatteriin, musiikkiin ja arkkitehtuuriin.) Lähestymistapa oli siitä hauska, että siinä tuli esitellyksi myös näiden muiden taiteen alojen perusjuttuja ja toisaalta taas se antoi pohjan pelien aika moninnaiselle käsittelylle. Suurin miinus kirjassa on sen ajoittainen toistuvuus. Jos taiteen tutkimus on ennestään tuttua niin voisin kuvitella tämän olevan vielä hieman puuduttampi lukukokemus. Mutta joka tapauksessa kiva kirja!

[Niko Hyppönen · Rating 4 out of 5]

Hieno ja kantaa ottava kirja siitä, miksi pelitkin ovat taidetta. Akaateminen tyyli on hieman luotaantyöntävää, mutta tekstin sisällä sykkii hyviä pointteja. Pidin erityisesti siitä, miten Kuorikoski vertailee pelejä muihin taidemuotoihin, kuten kirjallisuuteen ja elokuviin. Pelit tarjoavat paljon samaa kuin muut taidemuodot. Erottavana tekijänä (ja vahvuutena) on vuorovaikutteisuus.

[Sakari Lehtonen · Rating 3 out of 5]

Varsin monipuolisesti itselleni uutta tietoa tarjonnut ja nostalginen tietopaketti videopelien historiasta ja kehityksestä. Kiinnostavaa analyysia pelien kerrontatavoista suhteessa kirjallisuuteen ja teatteriin. Esimerkkipelejä arvottava ”faninäkökulma” ehkä vähän tökki muuten tyyliltään aika akateemisessa tekstissä.