Tellervo elää "elämänsä parasta aikaa" ja päättää haluta löytää parisuhteen. Tilanne alkaa kehittyä, kun Tellervo tarttuu amerikkalaisen ihmissuhdekouluttajan Rory Rayen oppeihin ja muuttuu"magneettiseksi naiseksi".
Tavin ensimmäinen romaani on ilmitasoltaan parisuhteen haaveilusta ja deittailusta kertova kirja, mutta samalla Tellervon ja hänen ystävänsä auki- ja läpikirjoitus hurjalla tavalla. Se on läheisyyden etsinnän paljaaksi kirjoittamista, koomiseen ja traagiseen asti menevällä tavalla. Kirja tutkii, mitä tapahtuu kun parisuhteen etsintään ja seurusteluun liittyvästä viihdekirjallisuuden rakenteesta rakentuukin kielellisesti aito ja kirjallinen.
Henriikka Tavin kiusallinen aikalaisromaani Tellervo kertoo itsensä ja toisen ihmisen vimmaisesta tutkimisesta, etsimisestä ja kadottamisesta. Tavin kielessä yhdistyvät proosa ja runo ja jokin aivan muu, sanojen ja lauseiden sisäisiä voimia havainnoiva liike, ilmaisun paljaaksi tekeminen. Toteavan, konkreettisen ja tasaisesti maailmaamme tutkivan kerronnan avulla romaani onnistuu koko ajan lipeämään käsistä yhtä vikkelästi kuin Tellervon vaihtuvat kumppanit. Se nolostuttaa, kiehtoo ja liikuttaa samaan tapaan kuin toisen ihmisen lähelle meneminen.
Kiusallisenkin tarkkanäköinen aikalaisromaani, joka menee niin chick lit -kirjallisuudesta kuin melkein sen parodiastakin. Minulla meni puolet kirjasta ohi, koska yritin saada kiinni siitä onko tämä lintu vai kala, vaikka liian pohtimisen sijaan olisi vain kannattanut antaa mennä ja tutkia lukemaansa jälkikäteen, jos olisi vielä tarpeelliseksi kokenut. Tavallaan siis vimmaisen nerokas kirja, ja silti vähän terävämpää olisin kaivannut - mikä sinällään tuntuu typerältä sanoa, sillä tämä kirja oli terävin aikoihin.
Täytyy sulatella vielä hetki.
(okei sulattelin puoli tuntia, ja mitä enemmän sulattelen, sitä nerokkaammalta tämä kirja tuntuu. Nostan tähdet kolmesta neljään ihan vain sen kunniaksi.)
Tellervoon oli hidas ja kankea tutustua, hän, se kätkee sisäänsä kutakuinkin jokaisen parisuhteeseen tai ystävyyteen tai itseksi kasvuun liittyvän havainnon, jonka olen halunnut kirjan sivuilta lukea. Ärsyttäviä tyyppejä kirja täynnä, ja sitä kautta todella tarkkanäköisesti kaivettu (nyky?)ihmisen länsimaiset haasteet esiin. Hyvä ei ole yksin eikä yhdessä.
Mehukasta ja monipuolista parodiaa chick litistä! Kun nainen on täyttänyt kolmeviis eikä seurustelusuhdetta ole, iskee paniikki. Mies on löydettävä ja parisuhteeseen päästävä kun biologinenkin kello tikittää. Toisaalta lapsien hankkimatta jättäminen on ilmastoteko...
Mutta nyt siis Mr. Right on tähtäimessä. Yksinäinen ja eristäytynyt Tellervo haluaa epätoivoisesti parisuhteen. Hommassa auttaa amerikkalaisen parisuhdegurun nettikurssi. Raye lupaa muuttaa naisen kuin naisen miesmagneetiksi, nykyajan seireeniksi. joka vetää miehiä puoleensa kuin hunaja. Niinpä Tellevo ja ’ystävänsä’ Henni perustavat deittailupiirin. Pian Rayen opit alkavat tehota, Tinder kilkuttaa naisille matchejaan ja he ovat vääjäämättä matkalle parisuhteeseen.
Mainiosti Tavi kirjoittaa ja etsii tekstiinsä liudan chick lit -kirjallisuuden kliseitä. Sinänsä aihe ei ollut minulle kiinnostava, vaikka parodiaa onkin. Minua huvittivat monet maantiedettä tai historiaa selittelevät tai yleistietoa jakelevat tekstikappaleet. Ikäänkuin Tavi olisi halunnut opettaa nuorta tai muuten tietämätöntä lukijaa. Kevyemmästä kirjallisuudesta pitävälle Tellervo voi hyvinkin olla oiva kesäkirja.
Tulipa ahmaistua tämä Henriikka Tavin Tellervo. Näennäisen kepeähkö aloitus viekin kohta parisuhteen hetteikköön, jossa pitäisi niin tuntua hyvältä, mutta kun ei osata olla. Kipeää tekee, mutta ennen kaikkea huvittaa nykyihmisten onnellisuuspakko, elämäntapaoppaat ja tyhjä elämä. Yksin, yhdessä, kaukana, lähellä - elämä otetaan haltuun oikealla asenteella. Vai miten se nyt menikään?
Tellervolla oli aina ollut ystävä. Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa. s. 21
Sanotaan, että kun ihminen kuolee koko hänen elämänsä virtaa hänen silmiensä edestä. Todellisuudessa tällaista tapahtuu useita kertoja elämän aikana aina tietyntyyppisissä risteyksissä, ehkä silloin kun meissä kuolee jotain. s. 88
Ei ollutkaan niin, että raja asetettiin. Raja kasvoi ja täytti hänet; raja oli tunne, se oli yökötystä, oli tullut mahdottomaksi olla enää tässä. s. 168
– – Henni näki kirkkaana oman osuutensa tapahtumista. Ei ollut mikään pieni rikos olla tulematta esiin paljaasti ja tuntevana. Sellaisia rikoksia Henni oli tehnyt ja juuri tällainen naamioiden taakse piiloutuminen, se ettei kerro miltä Tellervosta lähtevät pienet opettavaiset tikarit tuntuvat, on rikkomista toista ihmistä vastaan, läheisyyden esteiden pystyttämistä, sillä se ei ainoastaan estä todellista kohtaamista vaan myös samalla kieltää Tellervolta mahdollisuuden kasvaa ja oppia uusia asioita itsestään ja ihmisyydestä. s.
Ihan käsittämätön horinahöpinäkirja. En tajunnut yhtään, mistä puhutaan ja mikä mihinkin liittyy. Toinen vaihtoehto on se, että tämä on aivan mieletön nerouden osoitus, enkä tajua sitä siksi.
Vaikka annan tälle vain kolme tähteä, niin voin ehdottomasti suositella tätä lukupiirissä luettavaksi! Kirja nimittäin mahdollistaa todella erilaisia luentoja ja tulkintoja, joista on tosi kiinnostava jutella. Esim. meidän kirjakerhossa yksi piti kirjan päähenkilöä upeana, itsenäisenä bossladyna, joka vaan elelee elämää omaan tyyliinsä muista välittämättä. Toinen (meitsi) taas ajatteli, että päähenkilö on surullinen ja elämän syrjästä irrallaan, vaikka ei itse sitä ihan hiffaakaan. Mulle tämä kirja jäi etäiseksi sillä tavalla, etten ihan pääsyt kärylle siitä, onko tämä lintu vai kala. Välillä tapahtumat menivät niin absurdille tasolle, että ajattelin kirjan olevan sellainen tragiikoominen teos, jossa juoni menee ihan överiksi. Jonkinlainen sisarteos Lena Andersonin Omavaltaiselle menettelylle tai mr. Beanin hengenheimolainen! Mutta ei se sitten ikinä mennytkään ihan niin hupsuksi. Ja kun se ei mennyt siihen, niin en sitten ihan tiedä että mihin se meni. Surullinen ja inha kuvaus ainakin yksinäisyydestä, mutta mitä se kaikki muu kirjassa oli, se minulta jotenkin pakenee.
A story of a 40-yo woman, Tellervo, who longs for a proper relationship and so starts going out, dating men and learning to love. Reminds me of the Bridget Jones movie, only localized to Finland. Tellervo wallows in her satirical feminity built on american self-help along the lines "Four steps to get your ex back".
Unfortunately the satire is not fun enough (at least for someone who doesn't have first hand experience). The eponomoys heroin and her friends do have some interesting thoughts and experiences but the author moves on on a quick pace. Like Henni, who was happy that his love was on mood medication when they met so her drastic behavior didn't ruin the budding relationship.
Odotin tältä romaanilta ehkä syvällisempiä tai erikoisempia havaintoja rakkaudesta ja parisuhteista. Mikään päähenkilön itsen ja parisuhteiden tutkiskelun johtopäätöksistä - meikkaaminen on pinnallista, lähihoitajuus on mielekkäämpää kuin maisterius, yksin on ehkä antoisampaa kuin parisuhteessa - ei ole erityisen tuore tai persoonallinen. Ja miksi nykyään luuserina pidetään ihmistä joka suorittaa useamman maisterintutkinnon?
Ehdottoman hyvä puoli kirjassa on häpeilemätön seksin ja kuukautisten kuvaus.
Mitä jos joku oikeasti yrittäisi hankkia ja pitää parisuhteen kauheimpien self help -oppaiden neuvoja noudattaen? Lopputulos voi olla vähän yhden tempun poni, mutta on ainakin nautinnollinen sellainen. Tellervo on iso kasa hyviä ideoita, onnistunutta satiiria ja tarkkanäköisiä huomioita, jotka on kiedottu löyhään chick lit -pakettiin. Pinnan alla tapahtuu paljon, mutta todella suuriin kysymyksiin ei kajota, vaan keskitytään self help -kirjallisuudesta kuin itsestään nousevaan hauskuutukseen. En ole ihan varma ratkaisun onnistuneisuudesta yleisellä tasolla, mutta minuun se upposi.
Tellervon tarina oli ristiriitaista luettavaa. Yhtäältä nautin realistisista hahmoista ja tunnistin ilmiöitä ja ajattelumalleja, toisaalta hahmot ja kerronta tuntuivat päälleliimatuilta. Ikään kuin kirjoittaja itsekään ei seisoisi heidän takanaan. Hahmot olivat niin kiinni vain rakkauden etsimisessä, että se alkoi ellottaa. Eikö elämässä tosiaan ole mitään muuta? Ehkä jossain vaiheessa elämä on sellaista.
Tekstin puhujaa vaihdettiin tiuhaan, mikä ei aliarvioinut lukijaa, mutta hämmensi kokonaisuutta: mikä olikaan kirjan terävin kärki, pääviesti? Mitä juuri luin ja miksi?
”Kun oli tullut epävarma hetki Tellervo oli palannut suihkulähdemielikuvaan, minä olen suihkulähde, jonka keskellä olevasta putkesta rakkauden vesi virtaa ylös ja sataa alas. Hän saattoi siinä vain ihan rauhassa pyörittää omaa vettään eikä haitannut vaikka sydänkummitus ei tehnyt elettäkään kantaakseen hänen lähteeseensä lisää vettä.”
Ja mitähän tämä oli? Ironialla kyllästetty, osin kuin tapahtumaluettelona, toisinaan taas miltei runon kaltaisena etenevä tarina Tellervosta ja Heinistä, jotka tukeutuvat self-help -oppaisiin parisuhdetta etsiessään. Herätti ajatuksia mutta jätti jälkeensä tyhjän olon. Ironia on haastava laji, sekä kirjailijalle että lukijalle.
Piti lukea, koska kolmas nimeni on Tellervo. Täytyypä sanoa, että en ihan päässyt kirjan kyytimöihin. Lievää kielihassuttelua, ihmissuhteiden kuvausta, mutta silti laimeaa ja turhan juonittomaista. Tellervo oli myös hailakka olemukseltaan. Muutama osuva kohtaus.
Aika pitkään ajattelin että ei saakeli, taas kirja jossa ei ole selkeää juonta. Mutta loppukäänne pelasti! Kirjassa oli kiva sävy, pinnalta kepeä mutta myös traagista mustaa huumoria.
Luin tämän parodiana ihmissuhdeoppaista ja parisuhteen ylianalysoinnista. Naivistisen toteava kirjoitustyyli hämäsi ja ärsyttikin, enkä aluksi saanut kirjasta millään otetta. Erikoinen tapaus!
Tunnepuhetta. Kirjaa ei ollut mukava lukea. Cringe on nuorisolaisten käyttämä sana, joka tarkoittaa myötähäpeän kokemuksen kaltaista sävähdyttävää tunnetta. Cringen aallonharjalla mentiin tässäkin teoksessa, romaanihenkilöt tuntuivat usein tosi vastenmielisiltä ja hypin sivuja yli. He ovat liian lempeitä itselleen. Paha päähenkilö saa onneksi palkkansa.
En siedä Bridget Jones-juttuja tai Sinkkuelämää-sarjaa, ja pidän ironistakin suhtautumista niihin vain yrityksenä selitellä niitä parhain päin. Olen kamala tosikko. Tellervossa ironinen suhtautuminen genreen oli riittävän rautalangasta väännetty, jotta saatoin luottaa siihen, että kyseessä ei ollut missään määrin apologeettisesti kirjoitettu romaani. Vai oliko?