”Olin vastikään ymmärtänyt olevani itsekin kuluerä. Mitä sinä rahasta tiedät, äiti ja isä sanoivat kuin yhdestä suusta.”
Marica kertoi meille välitunnilla, että sillä oli huoneen ovessa kyltti, jossa luki PÄÄSY KIELLETTY. Marican äiti oli löytänyt kyltin Tiimarista. – Miksi sun äiti sellaisen osti, me kysyttiin. – Koska äiti haluaa kunnioittaa mun yksityisyyttä, Marica sanoi. Me ei tiedetty mitä yksityisyys tarkoitti, mutta se oli varmaan jotain sellaista mitä rivitaloissa asuvat ihmiset tekivät toisilleen.
Turkulaisen Pernon lähiön korkein vuokratalo jättää varjoonsa muut Tähkiönkadun talot. Kun yläkerran ryyppyjuhlat valvottavat kuusihenkistä Heiskasen perhettä, herää unelma nousta talossa korkeammalle, sinne, missä valo tulvii katosta.
Sääntöjä lateleva, punaisen hetekansa vangiksi vajoava äiti muistuttaa kuitenkin, ettei koskaan saa luulla olevansa muita ylempänä. Hanna ei tosin ymmärrä, miten se olisi mahdollista, kun ei ole lähellekään muiden tasalla. Lamaan taittuva 1990-luku saa hänet ihmettelemään: on ihanaa, että koulussa on häntä varten oma pulpetti, mutta keitä ovat luokkatoverit, nuo laihat ja kauniit lapset, jotka tuoksuvat Omo Colorilta?
Noora Vallinkosken lämpimän traagisessa esikoisromaanissa lapset askartelevat isän syöpähoidoissa irtoavasta tukasta tekoviikset ja kasvavat kaljarinkien vakoilijoista omiin rinkeihinsä. Onko niin, että huono-osaisuus aina periytyy? Miltä tuntuu, kun edes kieltä ei voi kutsua omakseen? Onko köyhällä varaa uusiin alusvaatteisiin, saati rakkauteen? Ja pitääkö paikkansa, että aurinko nousee joka päivä myös Pernossa?
Noora Vallinkoski (s. 1981) on Tanskassa asuva turkulaisen lähiön kasvatti ja työläisperheen tytär. Vallinkoski on opiskellut mediatutkimusta ja luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa. Hän pitää kirjoista, joissa yhteiskunnallisuus yhdistyy estetiikkaan. Perno Mega City on hänen esikoisteoksensa. (Atena kustannuksen sivulta)
Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City kuvaa 80-90-luvun lähiöelämää Turun Pernossa. Kirjan äänenä toimii 80-luvulla syntynyt Hanna. Hannan äiti käy välillä Kupittaalla hoidattamassa mielenterveyttään. Hannan ja perheen muiden lasten elämä kasvaa äidin särkyvän mielen reunamilla. Päivien hyvyys pitää hakea jostakin muualta kuin omasta kotoa. Onneksi Hannan isällä on jalat maassa ja perhe-elämä jatkuu entisenlaisena äidin palatessa sairaalasta kotiin. Isä myös rakastaa äitiä ja osoittaa sen. Noora Vallinkoski on itse 80-luvulla syntynyt Turussa, lähiötyöläisperheen tyttönä ja kertoo kirjassaan hyvin elävästi köyhästä elämästä kerrostalossa. Kirjan äiti on hyvin dominoiva hahmo ja perheenjäsenet selvästi pelkäävät häntä ja hänen sairauttaan. Mielenterveys on hyvin traumatisoivaa ja jokainen perheenjäsen kokee ja selviää äidin sairaudesta eri tavalla. Sairaus koskee jokaista perheenjäsentä ja Noora Vallinkoski onnistuu teoksessa avaamaan juuri niitä syvimpiä sairauden polkuja auki myötäelämisen taidolla. Elämänmakuista työläiselämää Pernon lähiöstä.
Kävin viime viikonloppuna vanhassa kotikaupungissani Turussa. Keskustan mukavien ravintoloiden, kahviloiden ja ostosmahdollisuuksien ohella kaupungissa on jo vuosikymmenet ollut läsnä lähiöiden maailma, jonka maine on usein pahempi kuin todellisuus. Siihen, millaista siellä kasvaminen on ollut, päässee hyvin lähelle kiinni Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City. Odotin lukevani varsin perinteisen romaanin, joka jatkaisi realistista työläiskertomuksen perinnettä. Vähänpä tiesin.
Heti prologi (jolla aloittaminen on jo itsessään vaaranpaikka) vakuuttaa kielellään, jopa säväyttää. Sitten aletaan alusta, syntymästä. Tämä on kehityskertomus, jonka kirjailija on saanut tuotua ilmaisunkin tasolle sekä käyttämällään sanastolla että laajemmin tyylin tasolla. Puhekielisyys yhdistyy runomaisiin kuviin tavalla, joka ei ole helppo toteuttaa. Vallinkoski on kirjoittanut virkkeitä, joiden käänteet aiheuttavat värinää. Sellaista, josta pidän paljon. Arvonsa on silläkin, ettei tyttöjen ja nuorten naisten lähiötarinoita, kertomuksia "tavallisesta" suomalaisesta köyhyydestä ole tullut luettua liikaa. Kirjassa seikkailevat hahmot, jollaiset ovat kuulemma olleet tunnistettavia monille lähiötaustaisille. Sain teoksesta paljon irti, ja tunsin jonkinlaisen jaetun kokemuksen, vaikka itse olen kasvanut pikkukaupungin omakotitalotaajaman laitamilla. Paljon on eriävääkin: en tunnista kasvuympäristössä ja ihmissuhteissa ilmenevää viileää kovuutta, ja kirjassa äidin mielenterveysongelmat määrittävät perheen elämää vahvasti.
Vallinkoski on kirjoittanut hienon esikoisen, ja toivottavasti hän jatkaa tämän jälkeen kirjallista tuotantoaan. Ainoa pieni nillityksen tarve minulla on taas pituudesta, sillä olisin tiivistänyt jonkin verran tästä n. 360 sivusta. Pitkiä tyhjäkäynnin jaksoja ei onneksi tule. Perno Mega City on mieleenpainuva ja monissa kohdin hauskakin kokemus, vaikka kirja näyttää todellisuudesta raadollisia puolia.
"Pernon uudella telakalla oli kaikki hienoudet ja Turun isoin kraana. Sirpa siirrettiin siivoustehtäviin. Se lakaisi isoja halleja. Työ oli niin tylsää, että Sirpalta meinasi pudota sormet käsistä. Työnjohtaja kulki hallissa ja kutsui Sirpan työtä tuottamattomaksi, mutta Sirpa tiesi tarkkaan kenen työ oli mitäkin. Onneksi oli työkaverit. Hävyttömät äijät, jotka heittivät huulta." (s. 50)
Teos alkaa kuvauksella äidistä, joka yritti tehdä itsemurhan minäkertoja vatsassaan. Sitä päivää minäkertoja kertoo eläneensä koko elämänsä, vaikka ei tavallaan ollut edes läsnä. Tällaisen aloituksen jälkeen olettaisi, että minäkertoja palaa tähän päivään pitkin kirjaa, että se määrittelisi kirjaa jotenkin. Mutta niin ei ole. On vain toteavia kuvauksia lapsuudesta syntymästä kasiluokan loppuun. Välillä teksti on selvästi lapsen näkökulmaa, välillä se muistuttaa enemmän lapsuuttaan muistelevan aikuisen ajatuksia.
Sujuva kieli tekee kirjasta hyvää luettavaa. Se paranee jonkin verran edettäessä lapsuudesta nuoruuteen. Itse pidän tätä enemmän kuvauksena perhe-elämästä kuin lähiöstä, koska lähiötä kuvataan itseasiassa aika vähän ja minäkertojan suhdetta äitiinsä huomattavan paljon.
Lukupiirissämme kirja herätti paljon keskustelua lapsuudesta ja nuoruudesta: lamasta, koulusta, luokkaerosta, perheiden poliittisuudesta ja epäpoliittisuudesta, rahasta. Vaikutti siltä, että kirjaa 10-15 sivun pätkissä lukeneet tykkäsivät siitä enemmän kuin me jotka olimme lukeneet sen kerralla.
On hurjaa, että kirjasta on tehty rikosilmoituksia, koska jotkut pitävät hahmoja liian tunnistettavina. Minusta hahmot ovat sen tyyppisiä, että ne voisivat olla mistä tahansa romaanista. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-20000...
Mahtava kirja! Ja samalla erittäin lupavaa esikoinen.
Perno Mega Cityn päähenkilö on varmaan jonkinlainen kirjailijan omakuva, mutta oikeasti pääroolissa on kahdeksankymmentäluvun Suomi ja turkulainen lähiö. Tätä kohdetta kuvataan rakkaudella ja realismilla, hauskasti mutta suoraan päin kaihtamatta katsoen.
Kirjan kertojana toimii tyttö, joka kuulee kaiken, mutta ei sano juuri mitään. Hän sulautuu seiniin ja lapsiporukkaan, tekemättä itsestään numeroa. Vähän syrjästä on hyvä tarkkailla muita, varsinkin kun perhe ja ympäristö oireilevat kuka mistäkin syystä. (Tähän on helppo samastua.)
Värikkääseen kerrontaan tiivistyy kaikki se puhe, mitä ympärillä pyörii. Aikuisilta opitaan suhtautuminen itseen, ympäröivään maailmaan ja keskiluokkaan. Välillä ajankuvan raoista kuitenkin pilkistää oma, itsenäinen ihminen, sitä enemmän mitä pidemmälle kasvukertomus etenee. Mutta helppoa oman minän rakentaminen ei ole, kun koko ajan opetetaan että itseään ei saa pitää juuri minään.
Perno Mega City on samaan aikaan riemukas ja raastava, koko ajan täynnä elämää. Täydellinen - mutta ei tietysti ihan hirveän kaukaa haettu - vastapaino samanikäisten (noin kasarilla syntyneiden) kirjailijoiden autofiktiivisille kaupunkilaiskuvauksille.
Tykkäsin tästä kirjasta hurjasti. Kronologisessa järjestyksessä etenevä kirja piti ahmia hetkessä, koska tarina piti niin kovasti otteessaan. Kirjan kuvaama elo köyhässä työläiskaupunginosassa Pernossa on alusta loppuun lohdutonta, eikä ilon aiheita juuri ole. Pieni valonpilkahdus on isoveli Henrik, joka ponnisti näistä lähtökohdista diplomi-insinööriksi - kirjan piirtämää pernolaista mielenmaisemaa kuvaakin osuvasti toteamus siitä, miten diplomi-insinööri on melkein yhtä hyvä ammatti kuin levyseppähitsaaja. Päähenkilö opetetaan pienestä asti ymmärtämään, että hän ei ole mitään eikä hänestä koskaan tule mitään. "Rivitalolaiset" esitetään ihmisinä, joiden elämä on peruspernolaisista kaukana kuin kuu maasta. Tämän lukemisesta ei tule hyvä mieli, mutta tämänkin todellisuuden tunteminen, edes kaunokirjallisuuden kautta, on tärkeää.
Sama ikäluokka, mutta aivan erilainen elämä. Mutta tylsäähän se olisi lukea vain omankaltaisten ihmisten omankaltaisista elämistä? Perno Mega City oli hauska ja traaginen tytön kasvukertomus työläisperheessä lähiössä, siitä miten itsetunto painetaan totaalisesti lyttyyn koska niin kuuluu tehdä ja vanhemmillekin on tehty niin, ja mitä siitä sitten seuraa.
Että älä nyt itsestäsi liikoja luule, ettet ylpisty suotta.
"Me ei tiedetty, mitä yksityisyys tarkoitti, mutta se oli varmaan jotain sellaista, mitä rivitaloissa asuvat ihmiset tekivät toisilleen."
Hienosti lapsen ääntä toistava teos, jossa lähiö hengittää ja muovaa asukkaitaan eri suuntiin. Kertojan suhde vanhempiin, kavereihin ja omaan asemaansa perheessä muuttuu hienosti kirjan edetessä pikkulapsesta teini-ikäiseksi kasiluokkalaiseksi.
Kirja on täynnä hienoja mietintöjä ja lauseita, mutta missään vaiheessa ei kuitenkaan tarinan kustannuksella.
Täysistä pisteistä jäi uupumaan vain pituus, tarinaa olisi voinut avata vieläkin enemmän ja perheen äiti olisi voinut saada myös oman äänen.
Voi miten kovin pidin tästä kirjasta! Vallinkoski onnistuu kertomaan 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lähiöelämästä lapsen silmin todella herkullisesti, välillä hauskasti ja välillä synkeästi. Kirja on samaan aikaan humoristinen ja traaginen. Aikakausi tulee esiin kaikessa, mutta juuri sopivalla tavalla. Vallinkoski näyttää asiat, ei selittele niitä. Tämä toimii hyvin, ja on mielestäni yleensäkin hyvin kirjoittamisen merkki.
Kirja, jossa mainitaan Filmnet ja "Viriviri-tööttööt" ei voi mennä pieleen.
Mega Cityllä on tiettyjä alkuvaikeuksia, mutta vauhtiin päästyään tätä ei voi olla kuuntelematta/lukematta loppuun. Ja pian!
Lähiöelämän kuvaus kulkee lähinnä yhden perheen tarinana, mutta paljon osutaan myös muiden perheiden ja ihmisten kohtaloihin ja kuvauksiin. Paljon ehtii tässä vuokratalossa ja ihmisten elämässä tapahtua. Ei mitään ihmeellistä, mutta tavallista elämää.
Kuvaus lähiöelämästä 80- ja 90-luvulla. Perheen äiti tasapainoilee mielenterveytensä ja isä terveytensä kanssa lapsien kasvaessa. Kertoja on perheen tytär. Tarina ja huomiot elämästä kasvavat kertojan mukana, alussa kerronta hyvin lapsenomaista mutta kehittyyy kirjan edetessä. Isossa roolissa arkisen elämän kuvaamisen kanssa on tyttären ja äidin suhde, johon äidin mielenterveyden ongelmat heijastuvat.
Itselle parasta antia oli hyvinkin osuvat kuvaukset ja yksityiskohtaiset huomiot tavallisesta elämästä ja lapsuudesta kyseisenä aikakautena. Kirja on sympaattisen raakarehellinen, mutta jostain syystä ei iskenyt kuitenkaan niin kovaa kuin voisi olettaa. Ehkä tämä kaikki on lähiön lapselle liian tuttua, eikä siksi juuri säväytä.
Olisin halunnut tykätä tästä enemmän, mutta pääosin kirja tuntui hiukan puuduttavalta; töksähtelevä tyyli ja irralliset havainnot eivät vaan iskeneet. Olen syntynyt samana vuonna kuin kirjan päähenkilö, ja vaikka en olekaan kasvanut lähiössä, tuntui 80-90-lukujen kuvaus erittäin tutulta. Kirjailija on varmaankin halunnut luoda mahdollisimman todentuntuista ja yksityiskohtaista ajankuvaa, mutta itselleni maininnat esimerkiksi Jacky makupaloista, Ruokavarastosta, Ressu Redfordista ja muista vastaavista tuntuivat enimmäkseen kliseisiltä ja varhaiskeski-ikäisten lukijoiden nostalgiannälkään vetoamiselta.
Kokonaisuutena teos jäi vähän irralliseksi enkä ihan ymmärtänyt miksi se loppui siihen kohtaan mihin loppui. Itse näen teoksen ennen kaikkea tyttöyden kuvauksena ja tytön kasvutarinana ja jäin miettimään oliko lähiö tässä kuitenkaan niin olennainen asia, vaikka tapahtumat ja päähenkilön elämä on yhteen, tiettyyn lähiöön sijoitettukin. Parhaimmillaan tämä teos oli mielestäni päähenkilön esimurrosiän (10-12v.) kuvauksessa. Entisenä turkulaisena Turkuun sijoittuvia kirjoja on tietysti myös aina kiva lukea.
Odotin varmaan puoli vuotta kirjaston varausjonossa, että sain tämän käsiini, mutta oli sen arvoista! Hieno, yhtä aikaa surullinen ja hauska (kuitenkin enemmän surullinen) romaani 90-luvun turkulaisesta lähiöstä. Oli tosi virkistävää lukea sellaista tarinaa, jonka pääosassa ei ollut keskiluokkaisia ihmisiä, vaan köyhiä, (mielen)terveys- ja päihdeongelmaisia, tavallisia duunareita. Vallinkosken kieli oli tosi aitoa ja rujon kaunista, jään odottamaan hänen seuraavaa romaaniaan!
Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City (Atena, 2018) kartoittaa 1980- ja 1990-lukujen maisemia ja päähenkilö Hannan matkaa niiden halki, ensin lapsena, sitten nuorena.
Hanna on turkulaisen työläisperheen tytär, jonka silmin lukija saa nähdä (tai joutuu näkemään) nousukauden ja laman, ilot ja surut. Tarinan lopussa Hannan kohtalo jää avoimeksi: hän on vasta päättämässä kahdeksatta luokkaa, emmekä lopulta saa tietää, millaisen elämän hän itselleen valitsee.
Silti lukijan mieleen hiipii kylmä aavistus. Ehkä Hanna ei koskaan lähtenyt luokkaretkelle, vertauskuvallisessa mielessä. Ehkä Pernosta pois pääseminen tarkoitti hänen kohdallaan vain satunnaisia reissuja Turun keskustaan, ei mitään sen laajempaa?
Tummista sävyistä huolimatta kirjassa on hienovaraista huumoria, joka tekee lukemisesta entistä mieleenpainuvamman kokemuksen.
Välillä pidin paljonkin, mutta välillä taas lyhyistä, töksähtelevistä lauseista muodostuva kirjoitustyyli puudutti. Vähäeleisistä toteamuksista muodostuu kuitenkin kirjan mittaan kokonainen, ehjä kuva ja tunnelma. Kirjan alkupuolen nostalgiaa tulviva lapsuudenkuvaus muuttuu päähenkilön teini-ikää lähestyttäessä ahdistavaksi minuuden eloonjäämiskamppailuksi vaikeiden perheolojen keskellä. Kirjan hahmot ovat osittain karikatyyrisia, mutta juuri siksi helposti tunnistettavia.
Ehkä eniten pidin pienistä yksityiskohdista. Kerronnassa on omaperäisyyttä. Vaikka hahmot ovat stereotypioita, tapahtumien päätepistettä on vaikea arvata ennalta. Ja jotkut tapahtumat Vallinkoski on onnistunut kuvaamaan aidon ahdistavasti. Ei spoilereita. Lupaava esikoisteos!
Tämä menee nyt kyllä enemmän 3,5 tähden puolelle, mutta pyöristän ylöspäin koska osui niin kovaa tunteisiin ja muistoihin. Kirjana tämä ei lopulta ole minusta hirveän vahva - juonta ei juurikaan ole, vain erillisiä katkelmia. Ihan kaikkia anekdootteja ei ehkä olisi tarvinnut laittaa. Kirja myös loppui niin äkkiä, että mietin edelleenkin tuliko Ellibsin lukuohjelmaan vain joku bugi vai missä loput on.
Kirja saa 3 tähteä jo ihan vaan siitä, että tällaisista aiheista ei Suomessa tai muuallakaan kirjoiteta, varsinkaan näin ns. sisäpiiriläisen näkökulmasta. Kirjallisuus on äärimmäisen keski- ja yläluokkainen harrastus ja ammatti. Kaikenlainen luokka-analyysi uppoaa itselleni aina.
Tunnustan. Luin tämän kirjan sen aiheuttaman oikeudenkäynnin vuoksi. Tämä tosin on korjattu painos, ensimmäinen painos kun vedettiin oikeusjutun vuoksi markkinoilta. Vaikea ainakaan tämän painoksen perusteella ymmärtää miksi joku haluaa ilmoittautua olevansa tunnistettavissa tästä, varsinkin kun oikeusjutun on nostattanut useampi itsensä tunnistanut henkilö. Ihan oivallista lähiökuvausta ja kasvutarinaa. Vallinkosken on sanottu kuvaavan suomalaista köyhyyttä. En nyt niinkään köyhyyteen tässä kiinnittänyt huomiota, samanlaista hulluutta ja riippuvuutta sitä on kaikissa "yhteiskuntaluokissa".
Elävällä ja elämänmakuisella kielellä kirjoitettu esikoisromaani kuvaa työläisperheen elämää turkulaisessa lähiössä, jossa meri on alati läsnä, mutta päästäkseen kävelemään meren rantaan tai uimaan, on lähdettävä muualle. Rahan ja mahdollisuuksien puute, äidin särkyvä mielenterveys sekä lama kehystävät tätä 1990-luvulle sijoittuvaa nuoren tytön kasvutarinaa. Se tuo mieleen Pirkko Saision Elämänmenoa tai Susanna Alakosken Sikalat-romaanin. Ankeuden, toivottomuuden jija arvostuksen puutteen alta nousee kuitenkin toivo, joka näyttäisi kiinnittyvän kieleen ja sen luomiin mahdollisuuksiin.
Esikoiskirjailija Noora Vallinkoski vie lukijan 80-90 -luvuille, ankeaan vuokratalojen Pernoon. Minäkertoja on Hanna, jonka kasvua ja perheen elämää lukija pääsee sisältä käsin seuramaan. Kuvaus on tarkkaa, aitoa ja elävää.
Vahva ja vakuuttava aikalaisromaani eräästä lähiöperheestä, jolla on rasitteenaan vakavia sairauksia ja mielenterveysongelmia. Turun lähiöiden kehityksen kuvaus on tarkkaa, joten kaupunkia tuntevan lukijan Vallinkoski vie mielenkiintoiselle aikamatkalle.
Hieno ajan ja paikan kuvaus. Lapsikertojan ääni pudottelee tuotemerkit ajan ankkuroimiseksi ja sävyttää kerronnan taitavan pikkuvanhasti niin, että tekstissä kuuluu myös aikuisten ääni. Kertojan kasvu lapsesta teiniksi lipuu sujuvasti. Eläydyin niin, että haluaisin kuulla, mitä Hannalle myöhemmin kuuluu. Kertomus on rosoinen, puistattava, surullinen ja hauska. Kuuntelin. Anni-Maija Koskinen lukee tosi hyvin ja hänen äänensä sopii tekstiin.
Vallinkoski vie lukijan aikamatkalle 80- ja 90-lukujen vaihteen Turkuun ja sen lähiöön nimeltä Perno. Pienessä kylässä kaukana kaupunkien sykkeistä kasvaneena ja sittemmin kaupungin keskustan kautta taajamaan muuttaneena aikamatka oli kiinnostava katsaus täysin erilaiseen lapsuuteen ja kasvuympäristöön. Ilahduin kuitenkin tutuista paikannimistä, murteenkäytöstä ja tarkkanäköisestä lapsen näkökulmasta. Tätä tulee prosessoitua varmasti jonkin aikaa...
Pieni kohu, joka teoksen ympärille muodostui, ohjasi lukemaan tämän kirjan. Kirjan sävy on harmaa ja tumma, arkea köyhien kerrostalossa kuvataan hyvin. Kirjailija oli menossa oikeusistuntoon, koska joku oli löytänyt kirjasta itsensä ja oman tarinansa. Asia kuitenkin sovittiin oikeuden ulkopuolella. Tämä ei kaikkien mielestä ollut oikea tapa toimia.
Perno Mega city oli Noora Vallinkosken esikoiskirja. Varaudun lukemaan myös tulevia teoksia.
Rakastin tässä kirjassa montaa asiaa. 90-luvulta tuttua Turkua ensin lapsen, sitten nuoren näkökulmasta. Ajan kuvaa. Herkkää ja osuvaa kieltä ja kielikuvia. Kasvu- ja lähiötarina on tavallinen ja itselleni monilta osin tunnistettava, ja Vallinkosken tarkat kuvaukset ja omanlaisensa kieli tekevät siitä oikean helmen.
Kirja herätti muistoja omilta lapsuusvuosilta. Sekä kipeitä että hauskoja. Mielestäni kirja tavoitti hyvin elämänvirran pysähtymättömyyden, ulkoisista tai sisäisistä tekijöistä riippumatta. Virrassa me kukin kiepumme milloin ajelehtien, milloin sinnikkäästi porskutellen.
Hieno autofiktiivinen (?) kuvaus lapsuudesta ja teinivuosista turkulaisessa Pernon lähiössä, jonka asukkaita 1990-luvun alun lama runteli. Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla telakasta, laivastoasemasta ja konepajoistaan tunnetun lähiön elämää 1980- ja 1990-luvuilla. Pidin kovasti.
Aikamatka omaan lapsuuteen ja nuoruuteen - aikakauden lisäksi Turku tuli elävänä iholle. Rankkaa kerrontaa, mutta katse on silti lapsuuden kaltainen: toiveikas ja ympäristöön sopeutumut.
Tätä lukiessa mulle tuli nostalginen olo näin Turun seudulta kotoisin olevana. Tarina vei mennessään enkä olisi tahtonut laskea kirjaa alas ollenkaan. Loppuratkaisu oli kyllä pienoinen antikliimaksi ja heikoin lenkki (omasta mielestäni), mutta siihen asti viihdyin mainiosti kirjan parissa. Mikään hyvän mielen opus tämä ei ole, vaan antaa suht realistisen kuvauksen elämästä Turun lähiössä 80-luvulla.