Hakaristin ritarit: suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset

by André Swanström

Suomalainen vapaaehtoisista koostunut SS-pataljoona on sotahistorian erikoisuuksia, jota ympäröi isänmaallisuuden sädekehä mutta myös sotarikosepäilyjen varjo. Kotimaisessa historiankirjoituksessa suomalaiset SS-miehet on nähty epäpoliittisina eliittisotilaina ja velvollisuudentuntoisina isänmaanystävinä, jotka sotivat kotimaansa vapauden puolesta Hitlerin muuten niin pahamaineisissa SS-joukoissa.

Hakaristin ritarit kyseenalaistaa suomalaisen SS-tutkimuksen luomia myyttejä ja porautuu suomalaisen nationalismin ytimeen. Mikä sai 1 400 nuorta suomalaista liittymään Heinrich Himmlerin johtamiin Waffen-SS-joukkoihin ja vannomaan uskollisuutta Adolf Hitlerille? Pystyikö pahamaineisissa SS-joukoissa taistelemaan puhtain asein? Vaikka suomalaiset SS-miehet eivät Saksan itärintamalle lähtiessään tienneet holokaustista ja sotarikoksista, kansallissosialistisen ideologian julmuudesta ei ollut pienintäkään epäilystä. Toisia se veti puoleensa, toiset kavahtivat sitä.

Hakaristin ritarit tuo päivänvaloon vaiettuja puolia suomalaisista SS-joukoista ja haastaa aiemman, poliittisesti värittyneen tutkimuksen. Suomalaiset rivimiehet kamppailivat sodan raadollisuuden ja ylevän propagandan ristipaineessa. Joukkoon mahtui viimeiseen saakka Hitlerille uskollisia kansallissosialisteja, kuten Unto Boman ja korkeimpaan SS:n sotilasarvoon kohonnut suomalainen, Obersturmbannführer Kalervo Kurkiala. SS:n julmuuksia kritisoi puolestaan sotilaspastori Ensio Pihkala, joka tallensi päiväkirjaansa silminnäkijäkuvauksia juutalaisten joukkotuhosta.

Genres: History, War, Nonfiction

473 pages, Hardcover

Published October 1, 2018

Reviews

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Swanström tekee tämän kirjan lähtökohdat selväksi heti alussa: hänen tarkoituksensa on osoittaa, että Mauno Jokipiin Panttipataljoona-teoksessa (1968) on tulkittu ja käytetty suomalaisia SS-miehiä koskevaa aineistoa tarkoitushakuisesti. Jokipiin teoksen myötä tästä noin 1400 miehen joukosta on luotu vinoutunut, myyttinen kuva urheasta suomalaisesta eliittijoukosta, joka ei ollut tietoinen kansallissosialistisesta ideologiasta eikä varsinkaan sen kammottavasta käytännön toteuttamisesta.

Teos etenee kronologisesti niin, että Swanström osoittaa ensin suomalaisten SS-miesten äärioikealle ja kansallissosialismiin painottuvat ideologisen taustan, kertoo sen jälkeen muutamien esimerkkien avulla, minkälaisia tapahtumia, paikkoja ja koulutusta nämä miehen Saksassa kohtasivat, ja lopuksi kertoo lyhyesti siitä, mitä suomalaisille SS-miehille sodan jälkeen kävi.

Kirjan sisältö ja selvitystyö ovat lähtökohtaisesti mielenkiintoisia. Välillä teos juuttuu (ehkä historiankirjoituksen metodin vaatimana) liiaksi yksityiskohtiin ja nimiluetteloihin, mutta suuret linjansa Swanström pystyy lopuksi hyvin tuomaan esille. Lukukokemuksena teos oli kuitenkin kokonaisuudessaan melko raskassoutuinen ja keskittymistä vaativa.

Itselleni jää sellainen vaikutelma, että myös Swanströmin päätelmät perustuvat monesti aihetodisteisiin, paljolti sen takia, että paljon aiheeseen liittyvää dokumentaatiota on sodan loppuvaiheessa ja heti sen jälkeen hävitetty. Teos herättääkin vanhan kysymyksen "voittajien kirjoittamasta historiasta", sekä tuntemuksen että mikäli oikeasti haluaisi tietää, mitä tapahtui ja miksi, olisi itse päästävä penkomaan lähteenä ollutta materiaalia. Objektiivisinkin historiankirjoitus on aina tulkintaa.

[Matti Karjalainen · Rating 4 out of 5]

Andre Swanströmin "Hakaristin ritarit" (Atena, 2018) on ilmestyessään jonkinlaista kohua herättänyt tutkimus, jossa pyritään tarkastelemaan kriittisesti suomalaisia SS-miehiä koskevaa historiankirjoitusta ja eritoten Mauno Jokipiin "Panttipataljoonaa". Aiemmin SS:n rivehin lähteneet ollaan haluttu nähdä poliittisesti melko monimuotoisena valiojoukkona, jotka taistelivat puhtain asein saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan.

Se ei taida pitää paikkaansa. Swanströmin mukaan SS-miehet olivat poliittiselta kannaltaan kallellaan äärioikealle. Aikaisemmin esitetyn viidenneksen sijasta IKL:n ja muiden fasistien osuus lienee ollut lähempänä viittäkymmentä prosenttia.

"Hakaristin ritarien" suurin paljastus koskee kuitenkin sotarikoksia, joihin ainakin muutamat suomalaiset SS-miehet tulivat itärintamalla mitä todennäköisimmin syyllistyneeksi. Swanström tuo esille Olavi Karpalon ja viiden muun miehen allekirjoittaman kirjeen, jossa ohimennen mainitaan kehnommankin ampumataidon riittävän juutalaisten teloittamiseen.

Karpalon kirjeen muotoilusta voisi päätellä, että ainakin tämä pieni joukko olisi ollut näin osallisena holokaustissa. Asiasta ei kuitenkaan ole aiemmin puhuttu, vaikka Mauno Jokipii on epäilemättä tuntenut myös Karpalon kirjeen. Miksikö raskauttavat dokumentit on jätetty huomioimatta? Swanström osoittaa, ettei hänen edeltäjänsä ole välttämättä ollut täysin objektiivinen laatiessaan omaa tutkimustaan, vaan on tahtonut esittää asiat kohteensa kannalta mahdollisimman ideaalissa valossa.

"Hakaristin ritarit" ei vedä jokaista suomalaista SS-miestä lokaan, mutta eipä sen tarkoituskaan ole ollut tehdä niin. Se pakottaa joka tapauksessa meidät tarkastelemaan historiaamme taas hieman kriittisemmin: aivan niin puhtain asein ei olla liikenteessä oltu kun on ehkä haluttu uskotella.

Lopuksi mainittakoon kiehtova anekdootti Toivo Vaaramo -nimisestä kaverista, joka taisi lopulta saada SS-joukoissa Untersturmführerin (vänrikki) natsat. Ei kai siinä muuten mitään, mutta kun Vaaramo sattui olemaan isän puolelta puolanjuutalaista sukua nimeltä Warzàbu. Niin se elämä joskus heittelee, kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten...

[Pekka Mukkala · Rating 5 out of 5]

Historiankirjoituksessa on tärkeä avata uusia näkökulmia entisiin tutkimuksiin. Tämä teos on sellainen. Mauno Jokipiin massiivinen Panttipataljoona oli pitkään hyväksytty totuus suomalaisista SS-miesten sotaretkestä Neuvostoliitossa. Andre Swanströmin teos Hakaristin ritarit tuo uutta näkökulmaa SS-miesten historiaan, sillä hänellä on ollut käytössään laajempi lähdeaineisto kuin Jokipiillä. Lisäksi Jokipiin teoksen tilaajana oli SS-miesten oma taustajärjestö, joten aivan objektiivisista lähtökohdista ei Panttipataljonaa ei päästy tekemään. Swanström pureutuu hyvin näihin Jokipiin tutkimuksen heikkouksiin ja osoittaa, että niiden tulkinnat eivät vastaa todellisuutta. SS-pataljoonan miesten tausta on huomattavasti kansallissosialismiin myönteisesti suhtautuva kuin Jokipiin tutkimuksesta tulee esiin. Lisäksi Swanström selvästi osoittaa, että suomalaiset SS-miehet tiesivät niistä julmuuksista, joihin mm. SS-divisioona Wiking osallistui. Osa miehistä osallistui näihin julmuuksiin, vaikka lähdeaineisto ei aivan suoraan niistä kerro. Näistä osallistumisista tuli lisää tietoa viime perjantaina Kansallisarkiston tutkimuksen julkistamisen yhteydessä. Swanströmin teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, mutta samalla kannattaa tutustua Jokipiin Panttipataljoonaan ja Kansallisarkiston uuteen tutkimukseen, joka on vasta saatavana englanninkielisenä. Pisteet 9/10. Pisteen pudotus johtuu siitä, että Swanström käyttää osan tutkimuksestaan selvittääkseen SS-miesten suhdetta uskontoon, joka ei allekirjoittanutta niin paljon kiinnosta.

[Mikko Kaitanen · Rating 4 out of 5]

Swanströmin tarkoituksena on purkaa historiankirjoituksessa muodostettuja myyttejä suomalaisista SS-miehistä. Aiheen perusteos on ollut Mauno Jokipiin "Panttipataljoona", joka joutuu harvinaisen kovaan mankeliin Swanströmin käsittelyssä.

Swanström syyttää Jokipiitä suomalaisten SS-miesten fasististen poliittisten kantojen ja heidän tekemiensä sotarikosten tahallisesta häivyttämisestä. Syytös on kova, mutta varsinkin fasististen poliittisten kantojen piilottelun osalta se on vastaansanomattomasti perusteltu. Syyllistymisestä sotarikoksiin ei ole aivan auringonvarmoja todisteita, mutta kuitenkin muutamia vahvoja viitteitä. Olisi lopulta melko yllättävää jos suuri suomalaisvapaaehtoisten joukko olisi esiintynyt täysin puhtoisesti osana brutaalia natsiarmeijaa Operaatio Barbarossan hyökkäysvaiheessa. Suomalaisten edustaman SS-divisioonan ja siihen kuuluvien norjalaisten tiedetään varmuudella syyllistyneen sotarikoksiin.

"Hakaristin ritarit" herätti kohun julkaisunsa aikoihin, mutta itse pidän sitä totuuteen pyrkivänä ja hyvin tutkittuna. Kirjailija tekee paikoin räväkämpiä tulkintoja kuin olisin itse tehnyt, mutta se ei heikennä argumentin uskottavuutta. Kriittinen arviointi oman maan sotahistoriasta on aina terveellistä, eikä se himmennä sen kunniakkaita kohtia.

[Jarno Hiltunen · Rating 2 out of 5]

Valitettavasti tämä huonoimpia kirjoja mitä olen lukenut tietokirjallisuuden saralla. Miksi valitettavasti? Koska tämän kirjan potentiaali mahdollisten sotarikoksien tarkempaan tutkimiseen olisi ollut valtava. Nyt tarkastelu jää pintapuoliseksi sotilaiden kirjeiden tulkitsemiseksi, jossa vedetään rajusti mutkat suoriksi ja lopputulos on kuitenkin hämärä.
Häiritsevintä on kuitenkin, että kirjailijan mielipiteet puskevat pinnalle enemmän kuin tutkimustulokset. Tietokirjallisuudessa tämä on vähintäänkin kummallista. Ensimmäiset 40 sivua kirjasta muistuttaa enemmän mielipidekirjoitusta kuin tietokirjan alustusta aiheeseen. Kirjan edetessä faktat ja mielipiteet sekoittuvat useamman kerran, joka tekee lukemisesta hämmentävää ja raskasta. Tähän lisätään vielä ajoittaiset hyökkäykset Jokipiin Panttipataljoonaa vastaan, jota lukija ei ole välttämättä lukenut (kuten allekirjoittanut), tekee lukemisesta vielä raskaampaa.
Sisältöä olisi voinut myös tiivistää ja ottaa olennaisempia osia mukaan. Punakynää olisi voinut käyttää parissakin kohdassa, jotka edustivat vain yhden henkilön näkemyksiä, jotka olivat tulleet jo aiemmin selviksi.
Kirjassa esitetään vähintäänkin ristiriitaista tulkintaa esim. värväytyneiden poliittisista kannoista ja virheellisiä tulkintoja esimerkiksi suomalaisten sijoittamisesta SS:n alaisuuteen eikä Wehrmactin. (Vuonna -41 rotulait sallivat palveluksen Wehrmactissa ainoastaan syntyperäisiltä saksalaisilta.) Epämääräiset vihjailut sotarikoksista ja itsemurhan tehneen SS-sotilaan motiivista ovat kirjan huonointa antia. Parhaimman osan kirjasta muodostaa Ensio Pihkalan päiväkirjan analysointi, josta kaksi tähteä. Kirjailija syyttää, että Jokipiin tutkijan ote lipsui aatteen vuoksi, mutta tässä tapauksessa syytös taisi napsahtaa myös omaan nilkkaan.

[Sami Eerola · Rating 5 out of 5]

Todella hyvin kirjoitettu kirja, joka hitaasti rakentaa argumenttinsa olemassaolevalla todistusaineistolla. Alussa vaikutti siltä, että kirjailija vain ylitulkitsee joitain päiväkirjamerkintöjä ja lausuntoja, mutta kirjan edetessä todistusaineistoa kakasautuu enemmän, todistaen yksiselitteisesti, että suomalaiset SS-vapaehtoiset olivat suurimmaksi osaksi vakaumuksellisia fasisteja (ullatus), jotka suorittivat sotarikoksia Itärintamalta. Suomen hallituksen tarkoitus ei ollut kouluttaa natseja, vaan rehellisesti saada osaavia upseereita, mutta koko SS-vaparhtoisprojekti joutui IKL:än kaappaamaksi. Myöhemmin sitten nämä samat natsit alkoivat kaunistella omaa historiaansa. Mielenkiintoisinta oli tietä, että SS-vapaehtoiset kuuluivat herännäiskristittyihin. Kirjailija ei analysoi, miksi? Mutta ainakin tämä on aspekti, mitä pitäisi tutkia enemmän. Muuten kerronta on todella asiallista, mutta samalla mukaansatempaavaa, joten ahmin tämän kirjan.

[Taneli Repo · Rating 4 out of 5]

Vaikka Hakaristin ritarit ei tarjoa todisteita siitä, että kukaan tietty suomalainen SS-mies olisi syyllistynyt mihinkään tiettyyn rikokseen, Swanström tuulettaa aikaisempaa tutkimusta isolla kädellä ja perustelee vakuuttavasti, miksi varsinkin alan aikaisemman auktoriteetin Jokipiin tutkimustulokset 60-luvulta haiskahtavat kovasti kaunistelluilta.

On ymmärrettävää, että vielä 1960-luvulla nelikymppisillä veteraaneilla on ollut täysi syy vaieta ja kaunistella tekemisiään sodassa. Jälkipolvien kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että tästäkin Suomen sotahistorian episodista saataisiin mahdollisimman todenmukainen kuva.

[Atso Taipale · Rating 5 out of 5]

Mielenkiitoista pohdintaa historiantutkimuksen problematiikasta. Kodin, kirkon ja isänmaan puolesta taistelevat suomalaiset tekivät epäpyhän allianssin Hitler-uskovaisten kanssa. Muuan tunnettu körttipappi yritti sovittaa raamatun sanomaa Hitlerin ohjelmajulistukseen.

[Daniel]

Kiinnostava katsaus Suomesta lähteneisiin SS-vapaaehtoisiin.

[Antero Tienaho · Rating 4 out of 5]

Loputon Gehennan Liekki -dokumentissa black metal -muusikko ja sekopää Lord Satanachia luonnehtii suhdettaan punkkiin näin: https://youtu.be/f1X1kQ-6PcY. Lause pyöri Hakaristin Ritareita lukiessa mielessä monet kerrat, tosin punkin syrjäyttää natsit. Punk on hieno asia, natsit ei. Tässäkin kohtaa Lord Satanachia on siis väärässä.

André Swanström perkaa ansiokkaasti suomalaisten SS-miesten ideologisia sekä uskonnollisia taustoja, kokemuksia ja tekemisiä. Tähän mennessä julkaistu tutkimus on ollut pääasiassa Mauno Jokipiin tekemää ja kirjan kuluessa käy ylen selväksi, että Jokipii on ollut sisäpiirin mies, joka on loputtoman monessa kohtaa jättänyt SS-miehille epäedullisia asioita mainitsematta, valikoinut tarkoitushakuisesti lähteitä tai vetänyt perusteettoman positiivisia päätelmiä lähteistä, jotka eivät sitä sallisi. Käytännössä siis puunaten kavereidensa faijojen mainetta.

Swanström osoittaa, että jo rekryvaiheessa helposti yli puolet värvätyistä oli äärioikeistolaisia, toisin kuin Jokipii on halunnut esittää. Myytti epäideologisesta ”Jääkärit Mark II” -porukasta kuuluu siis historian romukoppaan.

Kirjan julkaisun aikaan käyty julkinen keskustelu näyttäytyy sen luettuna entistä absurdimpana. Sotarikoksien ja jo mainittujen ideologisten seikkojen kohdalla Swanström on huomattavan varovainen. Mikrotasolla tarkasteltava historia kilpistyy usein todisteiden puutteeseen, kun ei (70 vuoden jälkeen) voida osoittaa oliko sitä tai tätä teurastusta suorittamassa suomalainen vai ei. Swanström ei väitä kaikkia suomalaisia SS-miehiä sotarikollisiksi mutta esittää, mielestäni hyvin perustellun, epäilyn siitä, että ei sitä nyt ihan kiltisti taidettu sitten kuitenkaan olla.

Ylipäätään tuntuu käsittämättömältä, että 2010-luvulla joku on niin hapoissaan, että kokee huolta siitä, vedetäänkö nyt vapaaehtoisesti SS:n riveihin liittyneiden tyyppien maine lokaan. Anteron vaatimaton mielipide on, että vannomalla ikuisen uskollisuudenvalan Adolf Hitlerille on EHKÄ saattanut vetää ihan itse oman maineensa lokaan.

Lisäksi jo oman harrastuneisuuden pohjalta tuntuu täysin absurdilta väittää, että Waffen-SS:n riveissä sotiminen itärintamalla voisi olla ”puhdasta sodankäyntiä”, mitä se nyt sitten edes onkaan. Saksan fasistinen hävityspolitiikka oli kaikkien tiedossa, sitä teroitettiin näille tyypeille koulutusvaiheissa, se oli osa SS:n normaalia toimintaa rintamalla. Vankeja ei otettu, juutalaisia ja muita murhattiin järjestelmällisesti.

Ihan oikeastiko pitäisi uskoa, että jotenkin tällaisen murhakoneiston osaksi liittyneet suomalaiset olisivat olleet jotenkin niin erityisiä, että he olisivat pysyneet erossa SS:n ydintoiminnasta? Minä en millään usko siihen. Jos näin ajatellessani tahraan jonkun kiltisti sotineen pikku SS-miehen maineen ja pahoitan natsi-isän perinneyhdistyksessä puuhaavien setien mielen, niin voi hitsi kun tuntuu pahalta.

Vaikka tutkimuksen kohteena ei suoranaisesti ole natsismi tai fasismi yleensäkään, se näyttäytyy jälleen ideologioista säälittävimpänä: pintakiiltoon ja vihaan keskittyneenä räveltämisenä, jossa sähläämisen määrää ei merkkaa mikään. Huvittavimpina yksityiskohtina mieleen tulee se, miten moni natsien lumoissa ollut suomalainen pettyy siihen, kun saksalaiset eivät oikein suomalaisia arvostamaan. Kas, on se jännä miten syrjinnän korkeimmaksi arvoksi korottaneen ideologian kannattajat ovatkin aika syrjivää porukkaa. Melkoista.

Tärkeä kirja. Vähän pientä hakemista rakenteellisesti mutta ei mitään sen suurempaa. Pahalle mielelle tästä tulee mutta se ei ole Swanströmin vaan natsien vika. Ja Jokipiin kaltaisten ällöttävien natsiapologeettien.

[Iida-Maija · Rating 4 out of 5]

Kattava perusteos suomalaisten SS-miesten äärioikeistolaisista yhteyksistä, kansallissosialismista sekä sotarikoksista. Teos pyrkii rikkomaan Mauno Jokipiin Panttipataljoonan luomaa kuvaa aatteettomista, kotimaataan rakastavista vapaaehtoisista nostaen esiin joukkojen poliittisia mielipiteitä sekä yksittäisten sotilaiden tietä kansallissosialismin aatteen miehiksi.

Teos on tärkeä avaus suomalaisten SS-sotilaiden sotarikoksia ja aatteellisuutta pohdittaessa. Jokipiin luoma kuva joukoista vaatii teoksen perusteella varmasti uudenlaista tarkastelua. Olisin kaivannut kirjalta enemmän "tavallisten" SS-miesten aatteen ja sotarikosten mahdollisuuden pohdintaa, kirja keskittyi nimittäin paljon upseereihin ja tiettyihin henkilöihin suomalaisessa SS-liikkeessä. Toisaalta jo nämä yksittäiset esimerkit auttavat rikkomaan Jokipiin luomaa kuvaa liikkeestä. Myös tutkimusten ja tutkimusaineiston puutteellisuus vaikuttavat varmasti siihen, miten aihetta on päätetty käsitellä.

Suosittelen kirjaa luettavaksi, jos suomalaisten SS-miesten aatteellisuus kiinnostaa - teos on oivaa vastapainoa monesti Jokipiin argumentteja toistaville SS-kirjoille.

[Kari Hara · Rating 4 out of 5]

Laaja ja yksityiskohtainen tutkimus eräästä Suomen sotahistorian ja poliittisen historian kipupisteestä. Vakavan historiantutkimuksen diskurssista huolimatta mukaansatempaavaa luettavaa. Lähtökohdiltaan selkeästi Panttipataljoonan antiteesi.

[Mika Auramo · Rating 3 out of 5]

André Swanströmin tietokirja Hakaristin ritarit – suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset oli ollut pitkään lukulistallani, ja nyt se viimein tuli luettua. Olen lukenut useampiakin samaa aihepiiriä käsittelevää teosta, sillä onhan eräs edesmennyt sukulaisenikin kuulunut tähän ritarijoukkoon.

Kirja on mielenkiintoinen, sillä suomalaisten SS-miesten sotarikokset ja siviilien surmaamiset ovat olleet pitkään tabu, eikä Mauno Jokipiin Panttipataljoonaa vuodelta 1968 ole oikeastaan arvioitu ennen tätä teosta uudelleen ja tarkasteltu näin kriittisesti. Swanström sen tekee, eikä hän varsinaisesti objektiivisuuteen pyrikään, ja se alkoi ärsyttää yhä enemmän, mitä pidemmälle tuli luettua. Esimerkiksi upseereista noin kolmasosa oli vahvasti oikealle kallellaan ja kannatti IKL:ää, ja Swanström yrittää tehdä natsi-ideologian ja -propagandan kannattavista ja niihin uskovista SS-miehistöstä jotenkin hölmöjä, vaikka samaa syytöstä voisi käyttää minkä tahansa ideologian kannattajiin.

Vajaaseen viiteensataan sivuun on mahdutettu paljon asiaa, ja jäsentely toimii hyvin. Aluksi lähdetään suomalaisen SS-sotilaan myytin kimppuun, jota ollaan uudistamassa. Niin upseerien kuin miehistönkin puoluekantoja puntaroidaan ja syitä arvuutellaan sotilaaksi lähtemiselle. Sitten siirrytään koulutukseen ja sotaankin, ja mukaan tulevat vaiheet aina Bad Töltzin upseerikoulutukseen ja Himmlerin vaikutukseen. Aika vähille jää kuitenkin kansallissosialistinen aate ja eliittijoukkojen taustojen pohdinta, vaikka todetaan Himmlerin yrittäneen ikään kuin rakentaa uudelleen ideologista eliittitaisteluyksiköitä ritarikuntineen, vaikka todellisuus rintamalla, einsatzgruppeineen ja tuhoamisleireineen olikin jotain muuta. Myös muutamien suomalaisten SS-pappien vaiheita ja taustoja sekä ideologiaa valaistaan. Iso osa teoksesta käsittelee suomalaisten SS-upseerien vaiheita ja ideologisia vaikuttimia, ja lopuksi tullaan takaisin Suomeen, ja sodan päättymisen jälkeen heitä pidettiin kansallisena uhkana Lauri Törnin tapaan, ja tie vei monesti ulkomaille muukalaislegioonaan ja Yhdysvaltojen eliittijoukkoihinkin saakka.

Swanström tekee selväksi heti, ettei juuri mitään sankarinarratiivia tukevaa ole tarpeen ottaa esille. Muutamissa kohdissa tulee itärintamalla kunnostautuneita suomalaissotilaita Wiking-divisioonassa, mutta toisaalla todetaan, että on suomalaista henkilökuntaakin toiminut keskitysleireillä. Onpa muuan Mengelekin toiminut suomalaisia haavoittuneita hoitaneessa lääkintäjoukoissa.

Joidenkin asiakirjojen suomalaisten SS-miesten muistelmien perusteella kirjoittaja päättelee muutamien tuhansien siviilien ja sotilaiden joutuneen sotarikosten kohteeksi, joissa olisi ollut suomalaisia sotureita mukana, kun nämä ovat toimineet mm. pahamaineisen Totenkopf-divisioonan tukena einsatzkommando-operaatioissa.

Suomalaisia sotilaita ja pastoreita kuvaillaan, kuin he olisivat olleet useinkin vain toisen luokan ihmisiä sotilaskoneistossa, ja sitä tukemassa on runsaasti anekdootteja ja kirjeenvaihtoa entisiltä vierastaistelijoilta. Aika ohuen kuvan saa kuitenkin valtahierarkiasta, ja divisioonan komentaja Felix Steiner esitellään kovin suppeasti. Yhdysupseeri Unto Bomanista saa tämän kirjan perusteella lähinnä toisarvoisen propagandistin mielikuvan, ja oikeastaan saman voisi sanoa Jukka Tyrköstä ja muistakin, jotta aatteen ja antisemitismin innoittamina halusivat kuulua tuohon eliittijoukkoon, useimmiten Wiking- ja Nordland-divisioonissa.

Viimeisessä luvussa tehdäänkin sitten epilogia, miten sodista selviytyneille kävi siviilissä, kun Valpo ja Supo olivat hellittäneet otteensa ja vainonsa. Muutamasta tuli ministeri, ja osa jäi loppuelämäkseen ulkomaille, sillä pidettiinhän monia heistä vallankumouksellisina, ja osa osallistui vastarintatoimintaan Lauri Törnin mukana.

Kirja on erityisen hyvin kirjoitettu, ja lukukokemus antoisa, kunhan osaa suhtautua kriittisesti pahimpiin anakronismeihin. Lähteitäkin on runsaasti, ja lopussa on vielä asiasanahakemisto. Karttoja on kovin niukasti, ja mukana on myös SS-sotilasarvoasteikko, josta voi tarkistaa vertaavuuden suomalaiseen hierarkiaan. Kuvatkin on valittu niin, ettei itärintamalla ollut sotasankareita, vaan hauta- ja riimuristit kalmistoissa välittävät toisenlaista mielikuvaa. Suomeen palanneista SS-taistelijoista ei ollut rintamalta ainuttakaan valokuvaa, ja heihin väitetään suhtautuneen epäluuloisesti omissa yksiköissään. Kaiken kaikkiaan kirjan luettuaan voi jäädä pohtimaan, oliko tämä sittenkin puolueellisesti kirjoitettu ja miksi negatiivinen asenne tuntuu niin hallitsevalta.

[Simo · Rating 4 out of 5]

It gave great insight into the life of Finnish SS-volunteers. Especially the religious life of theirs was interesting to hear as most of them belonged to a religious group that nowadays is strongly left wing but back then was strongly right wing