Malkosaari, Kanada, 1901: Joukko suomalaisia päättää toteuttaa unelmansa ja perustaa yhteisomistukselle ja demokratialle rakentuvan utopian, Sointulan.
Malkosaari, Kanada, 2017: Utopia on romahtanut yli sata vuotta sitten. Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan järjestelyihin kuuluu myös paikallisen museon Suomi-esineistön lajittelua ja nimeämistä, menneisyyden raivaamista.
Museoon palkattu suomalaisnainen tulee raahanneeksi mukanaan yhtä sun toista menneisyydestä. Arvaamattomaksi muuttuva maailma heittää puntariin perheen rippeet, yhteisön ja utopian. Mistä kannattaa pitää kiinni ja mistä päästää vauhdilla irti?
Nainen sijaistaa äitiään enkelikonsulttina, matkustaa Länsi-Kanadan saaristoon ja murehtii tytärtään. Ai niin pitäähän tähän tarinaan jostain syystä tunkea vielä ex-mieskin. Ohuen ohut kirja on kuitenkin ympätystä sisällöstään huolimatta niin sivumäärältään kuin sisällöltään. Ei tässä varmasti ole mitään varsinaisesti vikaa, mutta talonvahtina ja harrastelijamuseokuraattorina toimivan naisen elämä ei jostain syystä nyt riittänyt kirjan sisällöksi.
Jäi tunne siitä, että tarinaan oli heitelty paljon palasia, jotka olisivat voineet toimia jokainen ihan omana pidempänä tarinana. Kaikki absurdiutta ja pikkukylän meinikiä "avaavat" jutut eivät toimineet. Lisäksi tuo historian osuus oli luvattoman kapea. Ajattelin lukiessa, että pitääpä tarkistaa että missä kohtaa maailmankarttaa nämä paikat (jos ovat oikeita) sijaitsevat mutta enpä viitsi tätä kirjaa varten mitään sen kummallisempaa extraa nähdä vaivaa. (Vähän sama fiilis jäi kirjasta kokonaisuutena.)
Luin Mari Mörön Hajavalon vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22, ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Jos olisin kirjoittanut siitä arvostelun heti, olisi varmaan ollut siitä enemmän sanottavaa. Nyt yli kuukauden jälkeen muistan lähinnä päähenkilön eli minäkertojan elämänasenteen. Kerronta välitti ihan hienosti keski-ikäisen, hukassa olevan ja väsyneen päähenkilön suhteen maailmaan ja ympäristöönsä. Muut hahmot olivat aika ylimääräisiä, mutta ei sillä sinänsä väliä, sillä kirja ei kertonut heistä.
Tässä kirjassa oli paljon kiinnostavaa Kanadaan muuttaneiden utopistien ja näiden nykyajassa elävien jälkeläisten elämästä.
Koska kirja oli ohut, hajavaloa oli omaan makuuni liikaa: teemoja ja tarinoita oli niin paljon, ettei missään päästy kovin syvälle. Varsinkin kirjan alkupuolella olin välillä ihan eksyksissä siitä, mikä liittyy mihinkin ja missä ollaan. Sitäkin jäin miettimään, että miksi Kanadaan lähtöä pedattiin niin kovin kauan kirjan alussa.
Kiinnostavaa olisi ollut lukea myös päähenkilön, keski-ikäisen naisen, ajatuksista syvemmin. Nyt ne tuntuivat kiertävän melko pientä kehää eksän, tyttären ja kanadansuomalaisten historian ympärillä. Hajavalo jää kunnolla osumatta minäkertojaan itseensä.
Takakansi mainosti kirjan olevan hauska, tragikomedia. Minulle tämä näyttäytyi varsin surumielisenä ja arkisenakin kirjana.
Mari Mörön Hajavalo alkoi tosi lupaavasti. Eronnut, keski-ikäinen nainen sijaisti äitiään enkeliretriitin vetäjänä, vaikka ei uskonut itse siihen touhuun ollenkaan. Lapsi oli toisella puolella maailmaa pelastamassa meriä ja eläimiä muovilta. Ex-mies asui jossain kylmässä mökissä keskellä ei mitään, ja häntäkin piti hyysätä.
Rinnakkaistarinana kulkee 1900-luvun alun Kanadaan kaukaiselle saarelle perustettava sosialistinen utopia, minne monet lähtivät etsimään parempaa elämää. Kävi niin kuin sosialistisissa utopioissa keskimäärin: visionäärinen johtaja oli tasa-arvoisempi kuin muut, joille jäi työt tehtäväksi ja nälkä kurnimaan.
Tarinat yhdistyvät, kun nykyhetken nainen menee saaren museoon pienelle työkeikalle.
Loppua kohden tarina vähän lässähti, mutta aivan kiva pikkukirja!
En tiedä mitä ajatella Hajavalosta. Siinä oli paljon sellaista, mistä pidin (mm. eloa syrjäisellä, vähän omituisella saarella), mutta kokonaisuutena se tuntui hajanaiselta enkä oikein saanut minäkertojasta kunnollista otetta. Toisaalta kyllä pidin siitä, että aukkoja sai täydentää lukiessa myös itse, mutta nyt niitä oli vähän liikaa. Kerronnan väliin ripotellut historiasta kumpuavat tekstipätkät (kirjeet?) eivät myöskään harmillisesti auenneet, jäi olo että ne olisivat tarvinneet oman tarinansa.
Elina Warstan kansitaide on upeaa. Voisin laittaa seinälle.
Tästä kirjasta en saanut yhtään kiinni. Jotenkin irrallisiksi jääviä kuvauksia naisen elämästä enkelihoitoihin uskovan äidin, ympäristöhörhötyttären ja haahuilevan eksän kanssa. Väleissä historiaa Kanadassa toimineesta utopiayhteisöstä, jonka toiminnasta nainen koostaa museoon näyttelyä. Kuiva kirja.
Jälleen kannen perusteella lainattu kirja, nuo kannen kultaiset kohdat houkuttelivat. Tykkäsin, etenkin alussa tuli mieleen Kari Hotakaisen Tarina. Hille oli lempihahmoni, vaikka muitakin kiinnostavia oli kyllä runsaasti!
Kirja kiinnostavista asioista: ihanneyhteisöistä, utopioista, ilmastonmuutoksesta - ihanteista ja todellisuudesta. Mielelläni olisi sukeltanut asioihin vielä syvemmin.