Juokseminen on täynnä ristiriitoja: kipua ja nautintoa, lamaannusta ja intoa, hulluutta ja neroutta.
Karo Hämäläisen tie ultrajuoksijaksi alkoi kirjailijoiden lenkkisaunasta ja eteni kymmenen vuoden maratonputkeen, jonka jälkeen hurahdus yli 100 kilometrin kisoihin oli väistämätön.
Kehitys ei ole ollut suoraviivaista eikä juoksun ilo aina itsestäänselvyys. Oikean tekniikan ja varusteiden lisäksi elämäntilanne ja itsetunto vaikuttavat suoritukseen, halusi tai ei.
Poikkeuksellinen juoksukirja kutsuu ainutlaatuiseen kirjalliseen ultrajuoksuun, jonka luettua on vaikea pysyä poissa lenkkipoluilta.
Joltain kohdin kirja oli ihan ok mutta sitten oli paljon aikoja ja sellaista joihin ei oikein jaksanut kiinnittää huomiota. Alussa kirjoittaja kirjoitti että usein puhutaan juuri minuuttiajoista ja numeroista kun puhutaan juoksemisesta ja sitten hän itse sortuu siihen mikä ei ollut mielestäni hyvä homma. Parasta oli ehkä into ottaa selvää Karhunkierroksesta ja paikoitellen kuvatut tunteet ja maisemat juostessa.
Helmet- haasteen toinen kierros: 12. Kirjassa ollaan metsässä.
Ensimmäinen juoksukirja jota luin. Samalla tykkäsin, samalla en. Monipuolinen ja hyvä kieli, mutta samalla vähän synkkä. Hämäläinen on niin kova itseään kohtaan eikä koskaan ihan tyytyväinen - mutta ehkä me kaikki juoksijat olemme juuri sellaisia.
Olen lukenut monta juoksukirjaa. Yleensä ne ovat olleet lähinnä ärsyttäviä ja toistaneet samaa. Tämä oli muuta. Pidin. Hämäläistä olen lukenut aiemmin. Olihan Samuli juuri se kirja, jota vinkkasin aikoinaan telkkarissa. Myöhemmin Yksin oli suosikkini.
Tällaiselle on tarvetta. Joku voi innostua kovastikin vaikka juoksemisesta.
Luen hitokseen juoksukirjoja ja vain todella harvat ostan oman hyllyyni - tän ostin. Hämäläinen on ammatiltaan toimittaja ja kirjailija, mutta aikaisempaa kokemusta miulla ei hänestä kirjoittajana ollut. Mutta rakkautta ensilukemalla! Tää on juoksukirja ja elämäkerta. Kipeistäkin asioista hän kertoo jotenkin ihastuttavan hienovaraisesti, ei yhtään tän päivän kohumentaliteetilla tai naamaan hieroen. Asia välittyy vähemmälläkin. Tyyli uppoaa, juoksu kiinnostaa, pakko antaa rutosti tähtiä.
Miksi juoksen on eräänlainen rinnakkaiskirja Murakamin juoksukirjalle Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kumpikin hurmaantuu tai hurahtaa niin, että maraton ei riitä, pitää juosta sata kilometriä. Molemmat raportoivat tunnollisesti treenaamistaan ja oppimisprosessiaan. Ja matkalla käydään vähän pohdintoja elämästä ja kirjoittamisesta ja juoksemisesta niiden metaforana. Vaikka itsekin olen pitkiä kestävyyssuorituksia tehnyt, tällainen pakkomielteisyys ei ole ollut lähelläkään. Ei minulla olisi kyllä ollut aikaakaan. Ihmissuhteethan tuollaisessa joutuvat hyllylle. Hämäläinen on vielä Murakamia kilpailullisempi, edellä oleva selkä on saatava kiinni.
Ihan hyvin Hämäläistä kelpaa lukea Murakamin rinnalla, vaikka Murakamilla on hohdokkaammat treenimaisemat ja osittain treenikaveritkin. Sitä jäin kummastelemaan miksi Hämäläinen ei viittaa kertaakaan Murakamiin, vaikka on taatusti tämän juoksukirjan lukenut? Kilpailu vai kateusko siinä pilkottaa?
Murakamin "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta" vielä tuoreena mielessä "Miksi juoksen" tuntui alkupuolella hyvin paljon laiskana kopiona tästä, jossa vain hahmot ja konteksti ovat eri. Kirjan edetessä näiden kahden kertomukset ja näkökulma juoksuun lähti kuitenkin selkeästi erkanemaan ja teos alkoi vihdoin seistä jaloillaan.
Kirjassa olisi voinut olla selkeämpi punainen lanka, jota seurata, koska en ole vieläkään täysin varma miksi Karo juoksee, mutta teksti oli silti mielenkiintoista lukea ja pienet tarinat sieltä täältä tempaisivat mukaansa.
Oli mielenkiintoista lukea miten syvälle juoksunkin teoriassa voi mennä että saa maksimaalisen hyödyn irti.
Jonkin verran ( paljon) samojen asioiden toistoa. Sama ongelma kuin muussakin hänen kirjoittamassaan, väliin eksyy ihme saarnoja jotka näyttävät irrallisilta osilta jotka on editoinnissa unohdettu.
Mielenkiintoinen ajattelumaailma taulukoida asioita, vuodessa syödyt banaanit kiloina yms.
Ihan lukukelpoinen kirja, mutta ei tämä mitään juoksukipinää sytytä ihmisessä jolla sitä ei ole
Kuuluu samaan kastiin Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa, kirjailijoita joista haluaisin pitää mutta ei vaan toimi
Todella, todella harvoin tulee vastaa näin oivaltavaa, osuvaa, taustoittavaa ja samalla henkilökohtaista tekstiä. Luin aiemmin muutaman Hämäläisen toisen kirjan, ja ne eivät tuntuneet omilta. Mutta tää kirja on aivan eri puusta. Varmaan osittain syy on sen, että teema puhuttelee, ja se että kuuntelin tämän 1,5 x nopeudella. Se sopi täydellisesti suorittavasta, hieman neuroottisen oloisesta ylisuorittajasta kertovaan tarinaan.
Luin tämän loppuun kärsimystä sisältäneen maratonin jälkeen ja tajusin ja muistin, että oma alhaalla oleva mielialani johtui varmasti ainakin osittain maratonin jälkeisestä alakulosta, post marathon bluesista.
Hyvä kirja juoksemisesta, joka antoi taas lisää inspiraatiota.
Oman osani juoksuaiheisia kirjoja lukeneena Karo Hämäläisen Miksi juoksen on uponnut nyt kaksikin kertaa. Kirja laittoi minut pohtimaan omaa suhdetta juoksuun ja teksti toi minulle välillä ihan kylmiä väreitä. Upea teos, ennen maratonia, sen jälkeen ja ihan milloin vaan.
Jos olet juoksija ja "nälkä kasvaa syödessä", tämä kirja perehdyttää sinut mainiosti pitkänmatkanjuoksun saloihin aitojen konkreettisten kokemusten kautta.
Edelleen puolitoista vuotta myöhemmin ihan hyvä kirja. Melko henkilökohtaisella tasolla Hämäläinen juoksujaan ja elämäänsä yleensäkin reflektoi.
---
Aika mielenkiintoinen kirja Karo Hämäläisen kokemuksista juoksijana. Osansa saavat ainakin lenkkeily yleensä, puoli- ja kokonaiset maratonit, 50 km juoksut, ultrajuoksut, polkujuoksut sekä ultrapolkujuoksut.
Kova juoksija Hämäläinen on, joskin itsestäni ehkä 20 kg kevyempi. Sehän ei tosin ole mikään selitys, koska David Goggins vetelee ultrajuoksuja aamupalaksi melkein 90-kiloisena.
Hyvä ja innostava kirja, joka menee samaan kategoriaan edellämainitun Gogginsin kirjojen sekä Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta -kirjan kanssa.