" Ihon tavoin tuntui kieli, äidinkieli, elimeltä, näkyvältä ja kaiken peittävältä. Se oli siinä, pinnassa, alttiina katseille, nirhamille ja kivuille. Kuin ihoon voi siihen nousta sinertäviä mustelmia, siihen voi painaa helposti piikin ja sen voi hangata rikki, sitä voi pitää hyvänä ja siihen voi jättää arven."
Johanna Laitilan esikoiromaani on kieleltään runollisen runsas, kuvaukseltaan kaikkiin aisteihin vetoava, nopeasti sisäänsä kietova romaani. Tunnelmaltaan tiheä ja paikoin raskaskin romaani vaatii myös lukijaltaan.
Aiheet ovat nykykirjallisuudelle melko tyypillisiä (sodan jättämät traumat, toiseuden kokemukset, vaietut muistot, seksuaalivähemmistönäkökulma historiaan) mutta ne on kudottu kiinnostavaksi, tunteita ja aisteja välillä hyvin kipeästikin hölskyttäväksi kokonaisuudeksi, jota oli ilo ja suorastaan pakko lukea.
Kieli ja tarinan sijoittuminen Lapin sotaan tuo mieleen Katja Ketun romaanit, mutta Laitilan kirjoittajanääni on ilman muuta myös persoonallinen ja oma, vahvan ruumiillinen. Tästä kirjoittajasta toivon kuulevani vielä lisää!
Erityisesti kieli-ihmisenä viehätyin romaanin tapaan kuvata kieltä ja sen merkitystä ihmisille, sitä, kuinka kieli sitoo rakastuneet yhteen ja toisaalta alkaa katkeilla tukahdutettujen muistojen seurauksena, kuinka sillä voi hyväillä, lyödä, rakastaa ja koskea, muistaa, hoivata, kertoa ja unohtaa, piilottaa, loitsia, ajaa pois ja kutsua jäämään.
Mainittakoon vielä, että kirjan mottona ja merkityksiä rakentavana motiivina muutenkin kulkee viehättävästi minullekin rakas runo, Edith Södergranin Tähdet.
(Helmet-lukuhaaste nro 46. "Kirjassa on sauna")