Ensimmäisenä päivänä tammikuuta 2015, 50-vuotisjuhlansa jälkeen, kustantaja ja elokuvakriitikko Sara Ehnholm Hielm muutti Italiaan perheensä kanssa. Vuosi Roomassa oli varattu kirjoittamiselle, oman kirjan tekemiselle. Esseissään Ehnholm Hielm näyttää meille avoimesti kirjoitusprosessin mahdottomuuden ja nautinnon. Näyttämönä Rooma on sekä unelma että kadotus, kuin aurinko ja lämpö tuhoaisivat unelman kirjoittamisesta.
Ainutlaatuisella tavalla avoimet ja paljaat esseet alkavat kiertyä arjen ja helteessä luettujen kirjojen teemoihin. Uppoutumisesta kirjoihin tulee tauko omaan kirjoittamiseen mutta myös kirjoittamisen lähtökohta, nautinto. Keskiössä ovat Elena Ferranten Napoli-sarja ja Karl Ove Knausgårdin kirjat, Chris Kraus ja Lena Andersson. Nerokkaasti Ehnholm Hielm kutoo esseisiinsä kirjallisuudesta kuvan kulttuurialalla työskentelevän naisen elämästä: kuohuista kustannusmaailmassa, työstä kirjailijoiden kanssa, neljän tyttären äitinä olemisesta ja ennen kaikkea halusta, halusta elää ja kirjoittaa.
Ja sydän oli minun on henkilökohtainen esseekirja siitä, millaista on elää kirjoittaen ja millaista on kirjoittaa jotta tuntisi elävänsä. Se on kertomus yrityksestä toteuttaa unelma, päästä vihdoin sanomaan kaikki se, mitä on tuntenut syvällä sydämessään.
Essäer om livet i Rom och i Finland, om att läsa, skriva och jobba som förlagsredaktör. Intressanta analyser och fint skrivet, men inget man kastar i sig i hög hastighet. Det här är en bok som kräver eftertanke och tid för egna tankepauser.
Rohkea teos! Mainiota luettavaa mm. kirjoittamisesta, lukemisesta, kustannusmaailmasta, sukupuolikysymyksistä, suomenruotsalaisuudesta ja Roomasta kiinnostuneille sekä Knausgård- ja Ferrante-faneille.
(Itseeni pätevät kaikki määritteet viimeistä lukuun ottamatta, ja tämän jälkeen täytyy melkein antaa Ferrantellekin uusi tilaisuus joskus.)
Tämä on esseekokoelma, joka päästään näkemään, miten esseeminä syntyy. Alkupuolella esseemuoto on vielä vähän hakusessa, mutta kun Ehnholm Hielm tarkastelee naisten kirjoittamiseen liittyviä erityishaasteita, omaelämäkerrallista kirjoittamista, kustannustoiminnan kiemuroita ja kirjallisuuden merkityksiä ollaan jo vahvoilla vesillä.
Innostuin muutamista esseistä niin paljon, että halusin selventää omia pohdintojani ottamalla ne bloggaukseeni mukaan. Jos halua lukea asiasta tarkemmin niin osoite on: https://readerwhydidimarryhim.blogspo...
”En läsare kan tillbringa sitt liv i ett barnhärtigt töcken, på tröskeln. Under läsningen kan läsaren rentav behöva en öppen, formlös, obestämd identitet för att kunna överträda sina vanliga gränser (för tanke, förståelse och beteende) och ta emot nya perspektiv, empati, insikt.”
Sara Ehnholm kirjoittaa esseissään kirjoittamisesta, unelmien toteuttamisesta, lukemisesta, siitä kun Rooman parvekkeella ei voi kirjoittaa kun aurinko lämmittää läppäriä liikaa ja Knausgårdista, aina vain (en ole vieläkään lukenut häneltä kuin yhden lehtijutun). Minulle olennaisinta tässä oli ajatus unelmien toteuttamisesta. Ne eivät aina (yleensä) toteudu niin kuin ajattelisi, mutta jotain niistä tuppaa saamaan.
Esseet paranevat mitä pidemmälle kirjassa tullaan. Kiinnostavimpia ovat ne, jotka kertovat muusta kuin kirjoittamisesta: feminismistä, suomenruotsalaisesta identiteetistä, politiikasta.
Huh. Tästä on vaikea sanoa mitään kokoavaa ja järkevää, muuta kuin että vaikuttava teos. Osa esseistä oli tykimpiä kuin toiset - mielenkiintoista kyllä, kirjalliset pohdinnat olivat kiinnostavampia kuin henkilökohtaiset arjen pohdinnat, kun yleensä esseeteoksissa henkilökohtaisuus tekee tekstistä syvempää. Paljon pohdintaa kirjoittamisesta ylipäätään - sen esteistä, kirjallisista ihanteista, niiden saavuttamattomuudesta. Ajoittain teksti oli kehämäistä ja itseään toistavaa, mutta sillä tavoin, että jokaisen toiston tai kehän kautta ymmärsi vähän enemmän. Lisäksi teoksessa oli ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten kirjallisuuspiirien meheviä juoruja, jotka myös syvensivät sitä ajatusta, että miten itsestään voi kirjoittaa kirjoittamatta samalla itselleen läheisistä ihmisistä.
Ainoa kauneusvirhe on epätasaisuus. Omat sukuhistorian ja äiti-tytär-suhteiden pohdinnat olivat jotenkin irrallaan kirjallisista pohdinnoista. En tarkoita, että niitä ei olisi pitänyt käsitellä, varsinkin kun koko esseeteos käsittelee kirjoittamisen ja varsinkin itsestä kirjoittamisen vaikeutta. Pikemminkin on niin, että henkilökohtaiset osuudet vaikuttivat harjoitelmilta tai ensimmäisiltä versioilta: niiden sitominen tiukemmin teoksen teemoihin olisi tehnyt niistä relevantimpia.
Kirjassa on esimerkiksi erittäin tiukka ja vaikuttava synnytyksen kuvaus, joka kuitenkin on jotenkin poissa paikaltaan teoksen yltiökirjallisuudessa. Aiemmin kirjassa oli kehuttu Maria Turtschaninoffin Naondel-kirjan synnytyskuvauksia. Henkilökohtaisen synnytyskuvauksen kirjallinen vaikuttavuus olisi syventynyt, jos sen rinnalle olisi noustettu enemmän pohdintaa siitä, miten kirjallisuudessa kuvataan synnyttämistä ja miksi sitä ei kuvata, mitkä ovat kirjalliset keinot sen kuvaamiseen jne.
Joka tapauksessa, suosittelen esseeteosta lämpimästi kaikille kirjoittajille ja erityisesti niille kirjoittajille, jotka kirjoittavat oman elämänsä kautta.
Välillä saa lukea ja kokea teoksen, joka osaa sanallistaa jotain itselle niin tuttua ja kipeää, että siitä on vaikea puhua. Ehnholm Hielmin puhe työstään kustannustoimittajana oli sellaista, johon olisin voinut vaihtaa vain oman ammattinimikkeeni ja homma olisi yhtä kuin. Sydänkirja siis.
Teoksena se on oivaltava esimerkki, mitä kaikkea essee on; yhtälailla keskustelua toisten tekstien tai teosten kanssa kuin tunnustuksellista maailman ihmettelyä. Kirjailija tarttuu imukupeilla Elena Ferranteen ja Knausgårdiin ja pyörittää niitä suhteessa kirjoittamiseen sekä naiserityisiin kysymyksiin kirjallisuudessa (ja laajemmin). Teos kartutti tbr-listaani runsaasti.
Paljoa en tunnistanut. Osasta olen täysin erimieltä. Kaikki paljastukset eivät olleet minusta tyylikkäitä, vaikkakin keskustelukumppaneitaan vasten perusteltuja kyllä. Ihan mahtavaa esseistiikkaa siis. (Jos ensimmäinen essee tökkii, kuten itselleni kävi, jatka eteenpäin, palkitsee mahdollisesti avokätisesti.)
Rakkauslaulu kustannustoimittajan työlle ja (nais)kirjallisuudelle. Ja kirjoittamiselle. Ja naisen halulle.
Grep verkligen tag om mig. Allt. Hennes språk, hennes sätt att skriva om litteratur, hennes upplevelser. Hur man bara får djupdyka ner i hennes tankar och önska att man aldrig kommer upp igen.
En fängslande och lockande essäsamling. Vissa essäer fastnar jag inte alls för, men de jag fastnar för slukar jag. Jag känner igen mig i så mycket samtidigt som mycket är så långt ifrån mina egna upplevelser. Sara Ehnholm Hielm skriver ärligt och blottande, ibland känns det som om hon och jag har ett förtroligt samtal. Jag ser fram emot att plocka fram den här boken om kanske 10–15 år och se hur jag upplever den. Läs denna!
Italiasta ja italialaisista kertovat kirjat ovat aina kiinnostavia. Niin tämäkin, joskaan ei Italia-osuuksiensa takia. Tämä oli enemmänkin päiväkirjamainen kuvaus melkein viisikymppisen naisen itsetutkistelusta, miten hänestä tuli hän. Esseet Knausgårdista ja Ferrantesta olivat mielenkiintoisia, mutta en ole varma, oliko tämä niiden oikea julkaisumuoto mahdollisimman laajan lukijakunnan saavuttmiseksi.
Henkilökohtaisia esseitä lukemisesta, kirjoittamisesta, vanhemmuudesta, sukupuolirooleista ja kustannustoimittajan työstä ym. Ferranten ja Knausgårdin inspiroimana. Vaikuttavaa ja koskettavaa.
Tämä kosketti erityisesti, vasta toisena tuli kirjallisten teemojen tärkeys. Erityisesti himon kuvaus löi lävitse, yllätti ja lämmitti. Sitä ei osannut odottaa, sellaista rehellisyyttä; se aiheutti minussa ihailua ja huojennusta, toisaalta myös samastumista. Ihanaa aistillisuutta, ihan kaikissa esseissä, aiheesta ja teemasta huolimatta. Lisäisin, että suht runsaat typot ja esseiden laadullinen vaihtelu kielivät kiireestä, ajattelu repsahtaa aika ajoin pinnalliseksi.