Delfiinimeditaatio näyttää hulluuden, politiikan ja suoliston kohtaamisen vailla kaunistelua. Opimme, miten käsittää nuoren naisen elämä yksinomaan hänen vatsavaivojensa näkökulmasta, kuinka hampaidenpesu riistää uskottavuuden koko elämältä, millaisia ovat sairaalassa makaavan tädin poliittiseroottiset harhat, kuinka delfiinien ajatteleminen rauhoittaa mieltä. Oivaltavat kertomukset limittyvät esseistisiin, kulttuurikriittisiin pohdiskeluihin ja suoranaisiin hätä- huutoihin. Aina kun lohduttomuus on vyöryä päälle, hysteerinen nauru pelastaa tilanteen. Kaiken taustalla välkehtii järkensä menettänyt psykiatrihahmo, joka auttaa potilaitaan omasta näkökulmastaan. Delfiinimeditaatio on toinen osa Harry Salmenniemen novelliteossarjasta. Ensimmäinen osa Uraanilamppu oli vuoden 2017 kirjatapauksia.
Tiivistin twitterissä lukukokemukseni Harry Salmenniemen uudesta novellikokoelmasta näin: "Jos tekisi mieli lukea twitteriä, mutta lukea kirjaa, mutta lukea twitteriä, mutta lukea kirjaa, lue Harry Salmenniemen Delfiinimeditaatio ja muita novelleja."
Salmenniemi liikkuu novelleissaan räävittömästä parodisoinnista yhteiskunnalliseen kommentaariin, kieroutuneen ihmismielen kuvaamisesta ylistetyn suomalaiselokuvan "roastaamiseen". Ja on seassa vähän kaikkea muutakin, erityisesti tarkkoja havaintoja siitä minkälaista on olla ihminen 2010-luvun loppupuolella. Siis kuin peruspäivä twitterissä.
Välillä Salmenniemi naurattaa ääneen, välillä saa pyörittelemään päätään ja välillä miettimään yhteiskuntaa ja sen toimijoita uudesta näkökulmasta. Ja kaikki tämä on kirjoitettu tilanteen vaatimalla tyylillä, runoilijan tarkkuudella.
Novellikokoelma on suomalaista mieskirjallisuutta parhaimmillaan. Tästä tulee mieleen Juha Seppälä, niin alkupään tuotanto (Super Market) kuin myöhemmät ns. kypsemmätkin kirjat.
Pidin Delfiinimeditaatiosta paljon enemmän kuin Salmenniemen aiemmasta Uraanilamppu-kokoelmasta, josta kyllä pidin siitäkin melko paljon, mutta josta ei jäänyt juuri mitään mieleen. Tästä tuntuisi jäävän. Ainakin ne hauskimmat osat, mutta varmasti myös yhteiskunnallisemmat ja ihmisen mielen sisään kurkistavatkin.
Seuraavaksi otan lukuun Salmenniemen runoteokset, joista en ole muistaakseni lukenut yhtäkään.
Mun lempilause koko teoksessa on seuraava pätkä Instituutiot-nimisessä novellissa: ”Helsingin yliopistosta irtisanotaan seuraavaksi opiskelijat.” Aika bold move siis proffalta tarjota tää vaihtoehdoksi kurssilukemistoon, mutta sainpahan ainakin pikkaisen hysteeriset itkunsekaiset naurut tähän resursseista johtuvaan kurssinpuutteiseen opiskeluarkeeni.
Salmenniemeä on paljon kehuttu, ja onhan hän sanankäyttäjänä taitava. Tästä novelli (+ essee-?) kokoelmasta en kuitenkaan itse pitänyt. Tekstien taustalla tuntui olevan hyvin paljon ylimielisyyttä ja halveksuntaa kaikkia muita elämänmuotoja ja -valintoja kohtaa kuin mitä kirjoittaja on itse valinnut. Minkäänlaista iloa tai itseroniaa en teksteistä löytänyt.
Monista teksteistä oli vaikeaa päätellä, oliko kyseessä novelli vai essee vai peräti pamfletti, jossa kirjoittaja julistaa omaa asiaansa. En myöskään pitänyt siitä, että kielenkäyttö oli provosoivan groteskia kahdessa novellissa, sillä kyseinen lähestymistapa ei mielestäni tuonut mitään lisäarvoa kyseisille teksteille. Kaksi novellia, joissa tukeuduttiin toisiin teksteihin (yksi elokuva ja yksi haastattelu) vaikuttivat suorastaan ilkeiltä. Ei hyvällä tavalla Nylén-ilkeiltä, vaan perunakuoppaan linnoittautuneen ihmisen minä-ilkeltä.
Salmenniemi on parhaimmillaan kuitenkin loistava, omasta mielestäni juuri silloin kun pysyttelee kaunokirjallisen sanataituruuden parissa. Kokoelman avausnovelli on osoitus tästä, ja sille menevätkin molemmat tälle teokselle antamani tähdet.
”Aina kun olen ajautua tunnemyrskyn valtaan, riittää, että ajattelen hampaiden pesemistä, hammastahnaa ja ihmisiä, jotka valmistavat tehtaissa tahnaa, ja muotoilijoita, jotka suunnittelevat hammastahnatuubin yleisilmeen, ja kemistejä, jotka kehittelevät yhä parempia hammastahnoja, ja heti sydämeni rauhoittuu ja pääsen jälleen uneliaan tylsämielisyyden valtaan ja elämä näyttäytyy kestettävänä.”
Ajoittain omaperäisen muotoisia novelleja, jotka saivat kysymään "Onko tämä vitsi, vai onko tämä eksistentiaalista kauhua?" Useimmiten kutkuttavasti jotain siitä väliltä.
Kirjaan oli vähän vaikea päästä mukaan, koska ensimmäiset novelleista ovat vielä vähän pliisuja, vaikka kirjallinen taso onkin loistava. Vasta "Päätöksissä" päästään hyville kierroksille, mutta sitten kierroksia löytyykin kymmeniätuhansia. Oudot tarinat olivat oivaltavimpia, vaikka osaa Salmenniemi myös rypeä paatoksellisesti surkeudessaan.
"Galleria: Hohteen" potilastapaukset alkoivat kertoa epäeettisestä psykiatrikertojasta tyylikkäällä tavalla, lisäksi potilaissa oli tarpeeksi tutkittavaa lukuhalun ylläpitämiseksi. Sitten lähdetäänkin Hokkanen-Honkanen-matkalle harhoihin ja palataan vielä kokoelman lopuksi potilastapauksiin loppupaljastuksen kanssa. Bravo, mikä sairaalakierros!
Kirjaa lukiessa alkaa toivoa, että tällä kirjailijaminällä olisi parempi toimeentulo. Haluaisin tietää, millaisia aiheita käsittelee älykäs esseistikirjoittaja, jonka ajatukset eivät pyöri köyhyydessä. Hyväksyttäisiinkö hyvätuloisen taide taiteeksi samalla tapaa kuin Salmenniemi, Nylen, ynnämuut, joiden aiheet pyörivät puutteessa? Vai alkaako ulos tulla Sofi Oksasta? Lasse Lehtistä? Jari Tervoa? Tunnistan kysymyksessäni epäkorrektin klangin!
Vai olisiko tuloksena tolkun ihminen, josta "Ihminen on onnellinen eläin" kertoo mestariesseistin kertojaäänellä: "...maailmassa ei ole mitään onnellisempaa kuin ihminen, joka tyytyy keskinkertaisuuteen ja opettelee hallitsemaan elämäänsä ja juomaan kahvinsa kaikessa rauhassa."
Tämä oli vasta kakkososa Harry Salmenniemen neljän novellikokoelman sarjassa, tätä herkkua on siis luvassa lisää!!!
Salmenniemen novelleissa ilmaisu on kadehdittavan omaleimaista, hallittua ja kirkasta. Aiheet ja kertojat ja tilanteet vaihtelevat, mutta yhteisiä teemoja tuntuu olevan ainakin psyykkinen ja fyysinen oireilu ja pahoinvointi, useimmiten reaktiona ympäröivän maailman järjettömyyteen. Mielen tai ruumiin pahoinvointi ilmenee kokoelman novelleissa usein yhdessä tai erikseen, aina psykiatrisista diagnoositeksteistä matkakertomuksiin, joissa muun muassa kakataan vahingossa housuun.
Isona runonimenä aiemmin kiitetty Salmenniemi vakiinnuttaa toisella kokoelmallaan paikkansa myös yhtenä nyky(lyhyt)proosan kiinnostavista nimistä.
Tulee kiusallinen olo, kun huomaa kirjailijan ”keksineen” ”hyviä” kielikuvia tai vertauksia, ja ne puskevat tekstistä esiin, eivätkä solahda kerrontaan luontevasti. Lähes joka novellin kohdalla, joidenkin useammin kuin kerran, pysähtyy laimeasti ärtyneenä ihmettelemään, mitä Salmenniemi on hakenut takaa. Tässä on etäisesti jotain samaa kuin vaikkapa Mikko Rimmisen keksimissä adjektiiveissa ja verbeissä: tulee sellainen olo, että on keksimällä keksitty jotain - kirja jo alkaa tällaisilla ”omaperäisillä” lauseilla (”Hän heräsi sameassa. Hänessä sirisi”) - tosin sillä erotuksella, että Rimminen onnistuu olemaan hauskakin. Salmenniemikin yrittää hauskuutta (?) mm. kutsumalla entisiä presidenttejä kakkapilluiksi. Huoh.
Välillä mennään taas toisaalta aivan riman ali: ”Markkula käveli baarimikon perässä ja katseli selkää, joka oli asetettu takaraivon ja pakaroiden väliin. Se oli ihmisen selkä ja myös näytti siltä. Hänellä ei ollut siihen mitään lisättävää”. Olenko minä tyhmä miksi en tajua, miksi tällainen asia on kirjoitettu? Meneekö tämä niin paljon ironian puolelle, että se jää lukijalta huomaamatta? Naurahdin hieman Haastattelu-novellin kohdalla (siitä arvion toinen tähti!), kun olin sattunut takakannesta lukemaan tekstin taustan, mutta tätä ei ehkä voi laskea niinkään Salmenniemen kirjallisiksi ansioiksi, kuin hauskaksi kikkailuksi.
Salmenniemi vie lukijan väliin sameaan, mutta sirisee kivasti! Kokoelmassa on 16 novellia, joista osa tuntuu vakavalla mielellä - ja aivan mielettömän hienosti! - kirjoitetuilta, osa taas edustaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua ja överiksi vietyä kakkapilluparodiaa.
Omia suosikkejani olivat kaksi mielenterveyspotilaista kertovaa novellia. Itsekin mieleltään häiriintyneen ihmisvihaajapsykiatrin potilaskertomukset olivat hulvattomia ja todentuntuisia - kunnes. Leikkauksia tekevän päättäjän paineista kertova Päätöksiä & näitten samaisten päättäjien kapeutunutta elämää surkutteleva Reservatio mentalis olivat myös mieleeni.
Omat tunnelmat tätä kokoelmaa lukiessa olivat kaksijakoiset: suosikkinovellit hurmasivat täysin, mutta en jaksanut innostua kakkapilluosastosta.
Kolmas lukemani Harry Salmenniemi ja näistä kolmesta tämä oli heikoin, mutta silti oikein hyvä novellikokoelma. Kertoo Salmenniemen tasosta, vai mitä. Arvio 3,5/5, mutta jos annetaan täysiä tähtiä, niin sitten 4/5. Tästä kokoelmasta suosikeiksini nousivat kaksi novellia eli Galleria: hohde ja Galleria: veri. Niissäpä psykologin vastaanotolle tulee erilaisia ihmisiä ja pääsemme lukemaan ensiksi psykologin potilaskertomuksia ja sen jälkeen psykologin henkilökohtaiset mietteet potilaistaan.
Harry Salmenniemen novelliteossarjan toinen osa Delfiinimeditaatio ja muita novelleja tuntuu tasaisemmalta kokonaisuudelta kuin Uraanilamppu (2017). Uusi teos ei rönsyile ajassa ja tilassa yhtä paljon, vaan on jotenkin vakaampi kokonaisuus. Vaikea vielä sanoa, onko se parempi, mutta ainakin kyseessä on edeltäjänsä tavoin loistava novellikokoelma.
Synkkyys ja ahdistus ovat vallanneet tekstien mielentilan. Työ ulottuu kaikkialle elämässä, muu tuntuu merkityksettömältä. Ahdistuksesta on tullut vakiintunut tila, normaali. Masennus ja itsemurha toistuvat mainintoina usein, kahdessa novellissa ollaan psykiatrin vastaanotolla. Salmenniemi on haastattelussa puhunut siitä, miten novellissa lajina on olennaisesti läsnä kauhun elementti. Kirjassa kauhu tulee erityisesti henkilöiden sensuroimatta pulpahtavista ajatuksista tai kommenteista, jotka tuovat epämukavan olon. On toinen taso, alitajuinen, jossa korrektius saa väistyä pimeän puolen tieltä. Konkreettisesti tämä näkyy psykiatrinovelleissa, joiden kertoja luonnehtii potilaskeskusteluita ensin virkakielellä, sitten suorina mielipiteinä kohdatuista ihmisistä.
Tekstien sisäinen logiikka on vahva. Lukiessa alkaa ottaa mainitut asiat sellaisenaan vailla tarvetta tarkistaa, ovatko esim. lääketieteelliset faktat todella näin. Novellien todellisuus saa olla sellainen kuin se on, vaikka reaalimaailman kehykset horjuisivat. Kaikkitietävästä kertojasta liu'utaan saumatta lauseisiin, jotka kuvaavat ajatuksia suoraan, ja takaisin ulkoiseen kaikkitietävyyteen. Monissa novelleissa käytetään minäkertojaa.
Salmenniemen kielellinen tarkkuus ja hienous ovat niin merkittäviä, että sellaisen sanan kuin "briljantti" käyttäminen kielestä tuntuu toisaalta liian pompöösiltä, toisaalta riittämättömältä. Teoksen proosakieli saa aikaan sen, että haluaa itsekin yrittää parhaansa, kun kuvaa sitä. Toivon näiden lauseiden tarttuvan minuun, huokuvan sisään, hiovan henkilökohtaista poetiikkaani, sen säröjä ja särmiä. Lukiessa ajatus tuntuu mahdolliselta.
Tyyli on kaikki kaikessa, ja Salmenniemi hallitsee erilaiset tyylikeinot tavalla, jonka suvereeniudesta tulee mieleen kirjan kiitoksissakin mainittu Jaakko Yli-Juonikas. Tämä tarkoittaa esim. sitä, että jos novellissa presidenttien v-mäisyyttä kuvataan sanalla 'kakkapillu', niin myös tehdään loppuun saakka, lipeämättä. Tai että kuvitteellisen kirjailijahaastattelun voi kirjoittaa Cheekin haastattelua pohjatekstinä käyttäen. Voi myös kirjoittaa novellin, joka näyttää esseeltä. Tekstin varmuus tukee lukijaa ahdistavien teemojen äärellä. Se antaa vakaan pohjan käsitellä asioita mielessään ja auttaa katsomaan myös tekstin alle. Siellä tapahtuu kaikenlaista, mistä voisi jatkaa loputtomiin.
"Jokainen, joka yrittää elää sekä totuudessa että yhteiskunnassa, tulee väistämättä neuroottiseksi. Hänen on mahdotonta sovittaa ristiriita, joka seuraa yksilöllisen totuuden ja yhteisöllisten tuhotavoitteiden kuilusta, ja hänet on tuomittu uupumaan tästä kamppailusta." -Reservatio mentalis, s. 58
Saattaa olla, että jo Uraanilampun arviossa kerroin, ettei Salmenniemen runot ole auenneet mulle, en ole sen koommin yrittänytkään, vaikka ehkä pitäisi, koska sanansa hän valitsee oikein.
Delfiinimeditaation novellit on kaikki joko vihan, apatian, masennuksen, pelon tai kauhun leimaamia, minkä vuoksi kokoelmaa lukiessa tuntunut suoranainen ilo tekstistä vaikutti melkein hassulta. Hymyilin lukiessa usein, otin sivuista kuvia ja huokailin ja sen takia unohdan ne muutamat kokoelman novellit, jotka tuntuivat tyylivirheiltä muuten niin tyylikkäässä kirjassa.
Salmenniemi sanoi Akateemisen haastattelussa, että novellit on syntyneet nyky-yhteiskuntaa seuraamalla, parodioimalla esimerkiksi vihapuhetta tai asiantuntijoiden sivuuttamista poliittisessa päätöksenteossa, mutta myös miettimällä, miten ajan ilmiöistä voi kirjoittaa kiinnostavasti, mutta hyvän maun rajalla. Tässä hän käsittääkseni onnistuu.
Oli mulla suosikit toki ja seuraakin lainauksia: - kapitalistista kilpailuyhteiskuntaa pakoon yrittävä Reservatio Mentalis "Kansalaisille jankutetaan, että hänen pitää olla kiitollinen matalasta korkotasosta, joka mahdollistaa verrattain halvan omistusasumisen. Yksikään päättäjä ei näytä ymmärtävän, kuinka mahdottomalta asunnon ostaminen vaikuttaa köyhän enemmistön näkökulmasta." - teemansa ja kertojaratkaisunsa takia lukijan olon epämukavaksi tekevä Vaikeus kieltäytyä croissantista "Ruokailun jälkeen vatsasi alkaa tuntua oudolta. Tiedät ettei se ole vakavaa." - kyynisyyden ja vieraantuneisuuden kyllästämän kirjailijakertojan Ihminen on onnellinen eläin "Maailma on mieletön, naurettava ja saastunut, ja sen vuoksi myös kirjoittaminen on mieletöntä, naurettavaa ja saastunutta. Silloin harvoin, kun joku vielä vaivautuu kirjoittamaan hienon ja monipuolisen teoksen, maailma hylkää hänet. Mutta silloin, kun joku tuhertelee sievän ja yhdentekevän pikkufiktion ajankohtaisesta aiheesta, häntä aletaan yhtäkkiä juhlia, häntä haastatellaan kuin viimeistä syvällistä tietäjää, ja hänet kruunataan palkinnoin." - elokuva-arvioksi naamioituva Mies ei vastaa "Lapsia käytetään yhä manipuloivammin, he ovat iljettävän viattomia, heillä on sellaiset tukat, ettei heissä voi olla mitään sisäistä hirviötä, joka voisi väsyneenä tappaa melkein huvin vuoksi."
Läpi kirjan toistunut kärsivän psykiatrin potilasgalleria tarjosi muutamia helmiä, mutta kyllä nautin myös Cheek-ilmiötä parodioivasta Haastattelusta ja epäloogisen vihapuheisesta Instituutioita-pätkästä.
En tiedä, olisinko ilahtunut vai järkyttynyt, kun minulla olikin yksi näistä Salmenniemen novellikokoelmista lukematta! Onneksi huomasin erheeni, ja paikkasin sen saman tien. Delfiinimeditaatio keskittyy mielenterveyden teemoihin, ja moni tarinoista sijoittuu luokka-asteikon varakkaammalle portaalle. Salmenniemen novellit ovat toisaalta helppoa luettavaa, ja toisaalta ne voivat mennä aivan ohi, jos ei hoksaa mihin tarinat viittaavat (kuten minulle valitettavan usein käy). Lähdeluettelossa oli tällä kertaa vihjeet kahteen novelliin, joista toinen siis perustuu Cheekin haastatteluun ja toinen Hymyilevä mies -elokuvaan (tämän tosin hoksasin ihan itsekin..). Kokoelman ensimmäisen novellin yökyöpeli muistutti kovasti Salmenniemen romaanin päähenkilöä Harrya. Olisikohan se ollut jonkinlainen alkupiste itse romaanin synnylle? Kiinnostavimpia tarinoita olivat molemmat Galleriat, jotka sisälsivät psykologin muistiinpanoja potilaistaan. Muuten kokoelma ei aivan noussut suosikikseni, mutta mielellään näitä aina lukee.
Tyylillisesti monimuotoinen novellikokoelma on tematiikaltaan ehjä kokonaisuus, ehkä aavistuksen ehjempi ja lähestyttävämpi kuin edellinen kokoelma Uraanilamppu.
Yhteiskunnalliset kysymykset saavat kyytiä niin esseemäisenä pohdintana kuin kakkahuumorinakin. Kirkkaimpina tähtinä kokoelmasta nousevat esiin mielenterveyttä eri kanteilta pyörittelevät novellit: ihmisiä vihaava terapeutti, vanhan tädin harhat, esseemäinen pohdinta onnellisuuden onnellisuuden perusteista. Yhteiskunnallisten ongelmien käsittely yleisemmällä tasolla puolestaan on usein kaavamaista ja mielikuvituksetonta. Että voivoi, on taas nälkätaiteilijalla vaikeaa ja hyvinvointivaltio on tuhottu.
Kokonaisuus on kuitenkin mielenkiintoinen ja tasokas. Innolla odotan jo varauksesta seuraavaa kokoelmasarjan osaa, ja saatanpa tämän jälkeen vielä palata edelliseenkin, jos siellä vaikka uusia oivalluksia olisi vielä avattavaksi.
Pidin enemmän alkupuolen novelleista, ja ehkä sen vuoksi arvio menee jonnekin kolmen ja neljän tähden välille. Teemat ovat aika synkkiä, mutta novellit on taitavasti kirjoitettu. Erityisesti Mustan yön valo, Päätöksiä ja potilaskertomukset jäivät mieleen. Tätä ennen luin 600 sivuisen kirjan, jonka henkilöt jäivät aika etäisiksi. Tässä lyhyen novellin aikana pääsen sisään hahmon ajatusmaailmaan, vaikka en tiedä aina henkilön nimeäkään. Taitavaa ja mielenkiintoista siis. Myös omituista, mikä on ihan hyvä juttu. Mutta lopussa tipahdin ehkä vähän kärryiltä, tai sitten en vain ollut oikeassa mielentilassa lukemaan kyseisiä tekstejä. Haastattelu avautui eri näkökulmasta, kun luin viimeisen sivun tiedon sen taustasta.
Tiesin tämän kirjan olevan omituinen, mutta pelkäsin sen olevan liian taiteellinen makuuni. Mutta ei, tämä oli loistava tunteitten vuoristorata, hajannaisesta rakenteesta huolimatta. Novellit, kun ovat osa samaa universumia ja niissä on samat hahmot. Joten voidaan oikeastaan puhua yhdestä suuresta tarinasta.
Tämä on ihmeellinen tutkielma masennuksesta ja neurooseista, joka oli samaan aikaan hauskaa, samaistuttavaa ja ajatuksia herättävää. Sitä luulisi tällaisen romaanin lukemisen vain aiheuttavan surua, mutta ainakin minulle tuli energinen olo. En osaa selittää miksi. Ehkä ajatus, että en ole yksin epävarmuuksieni kanssa ja muille menee huonommin, on piristävää.
Tää oli kyllä ihan täydellistä proosaa. En pitänyt kaikista novelleista konseptitasolla, esimerkiksi "Mies ei vastaa" ei oikein puhutellut, mutta en toisaalta ole nähnyt elokuvaa, johon kyseinen teksti viittaa. Esimerkiksi "Harhoja" ja "Vaikeus kieltäytyä croissantista" olivat kokoelman kohokohtia: hyvin erilaisia, mutta kieleltään ilahduttavia tekstejä. Annan joka tapauksessa viisi tähteä, koska pidin tästä kokonaisuudesta kovasti, ja suuri osa novelleista tulee varmasti jäämään kummittelemaan johonkin aivojeni perukoille.
"Kaikkein vaikeimpina aikoina, opintojen takkuillessa, avioeron kynnyksellä ja paniikkihäiriön koetellessa psyykeni rajoja, minulla oli tapana maata lattialla tenttikirja pään alla, kuunnella hengitystäni ja katsoa delfiiniä suoraan silmiin."
Tässä vaiheessa, kun tää on viimeinen jäljellä oleva Salmenniemen novellikokoelma, hirveesti ei pääse enää yllättymään. Joitain ihan kiinnostavia kirjoituksia, mutta osa myös toistoa aiemmin luetuista.
Runoilijan novelleja. Ensimmäistä lukiessa tuntui että aivan liikaakin. Muut hieman maanläheisempiä. En ollut aiemmin Salmenniemeä lukenut, joten en voi verrata muihin hänen teoksiinsa. Ehkä joskus luen jonkin toisenkin. Mutta en aivan heti.
Tämä on hyvä. Tiedän jo nyt että tulen lukemaan tämän vielä uudestaan, pariinkin kertaan. Jo senkin takia että näen kuinka hyvin tai huonosti tämä tulee kestämään aikaa.
Minulla oli aluksi hieman käynnistymisvaikeuksia kirjan kanssa, mutta mitä pidemmälle ja syvemmälle novelleissa päästiin, sitä nautinnollisempi ja absurdimpi lukukokemus myös oli.
Ajankohtaisen kommentaarin tuntu. Aiheita mm. sosiaalipolitiikka, poliittinen päätöksenteko, mielenterveys ja taide/kulttuuri/kirjallisuusala. Ääniä vasemmalta laidalta. Tyylikeinoina mm. kauhu, epävarmistelu, outouttaminen, liioittelu, ulostegroteski, fantasia (unohtakaa örkit ja haltiat), mahdollisesti vittuilu, luettelointi ja joidenkin kohdalla esseemäisyys. Aiheiltaan tiiviseheinen novellikokoelma.
osuvaaa ja tarkkaa kuvausta (nyky)yhteiskunnasta ja (nyky)ihmisistä Oon aatellu et en tykkää niin paljoo novelleista mut tää oli hyvä jopa esseemäinen? Pidän Salmenniemestä <3 (vaik se on keski-ikäinen mies? )