Matkaystävä

by Suvi Ratinen

Purevat havainnot ja lämmin huumori yhdistyvät esikoisromaanissa, joka kuvaa lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irrottautumista.

Uutinen entisen luokkakaverin katoamisesta järisyttää nuorta naista, joka on rakentanut itselleen uuden elämän Helsingissä. Miksi vanhat tutut soittelevat ja kyselevät kadonneesta?

Nainen palaa pitkään piilottelemiinsa muistoihin, lapsuusvuosiin kahden maailman ristivedossa. Herää kaipaus turvattuun elämänpiiriin, johon kuuluivat suviseurat, marssikasetit, Marimekon vahakangasliinat sekä serkun puhki katsottu häävideo, jolla hymyili maailman komein mies.

Missä ovat nyt päivit ja markot, lapsuuden rakkaat matkaystävät? Miksei elämä taviksena ota luonnistuakseen?

Genres: Fiction, Finnish Literature, Audiobook, Religion, Ebooks

346 pages, Hardcover

First published January 1, 2019

Reviews

[Heidi · Rating 3 out of 5]

3,5 tähteä

Sotilas rintamalla vartioimassa tikkakoskelaisen kanssa on kyllä paljon hienompi juttu kuin joku rokkimuusikko kitaroineen. (s. 130)

Kirja, joka herättää minkä tahansa tunteen lukijassaan, on täyttänyt tehtävänsä. Oli se tunne ilo, suru, viha, riemu, häpeä, ärsytys. Minä tunsin Suvi Ratisen esikoisteosta Matkaystävää lukiessa välillä niin voimakasta ärsytystä, että minun teki mieli heittää koko kirja seinään. Aloin itse miettiä, mikä ihme minua ärsyttää: lestadiolaisuus, jota on kuvattu tosi yksityiskohtaisesti; päähenkilö, josta en tuntunut alkuun saavan mitään otetta vai kirjan rakenne, joka ei harrasta kielellisiä eikä rakenteellisia kikkailuja, vaan on selkeää, suoraviivaista dialogivoittoista kerrontaa? Matkaystävä ei ole nimittäin huono kirja, ei ollenkaan. Ymmärrän hyvin, että kirjailijalle on ollut hyvin tärkeää kirjoittaa tämä kirja, joka perustuu osin omakohtaisiin kokemuksiin, ja se välittyy tarinasta. Tarinaa on pehmitetty piilotetulla huumorilla, mutta tietyt munavoi-tyyliset vitsit eivät oikein uppoa minuun.

Kirjan kehystarinassa minäkertojana toimiva päähenkilö (jonka nimeä ei taideta mainita kertaakaan?), lestadiolaisuudesta irrottautunut nuori nainen saa puhelun äidiltään: Järvisen Marko on kadonnut. Tietääkö hän asiasta mitään? Eletään vuotta 2006, eikä poikaystävänsä kanssa avoliitossa elävä nainen tietenkään ole kuullut lapsuudenkaverista Markosta mitään, sillä hän on päättänyt aloittaa ihan uuden elämän, jossa hän ei ole enää meikäläisiä vaan ihan kuin muutkin. Se on kuitenkin osoittautunut hirveän vaikeaksi. Hänellä ei ole minkäänlaista populaarikulttuurista sivistystä. Hän ei tiedä mitään leffoista tai biiseistä, joista puhutaan, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan elokuvat ja liian svengaava rokkimusiikki (jota on siis kaikki mahdollinen muu musiikki kuin siionin virret, marssimusiikki ja klassinen - niin ja Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla,joka sekin joutuu pannaan, kun selviää Laaksosen homoseksuaalisuus.) Hän ei osaa ottaa alkoholia kohtuudella, vaan turruttaa liiallisella humalalla epämukavaa oloa bileissä. Tosin alkoholin käytön ylilyönnit nyt eivät ole niin tavattomia muillakaan...

Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon. (s. 271)

Kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuu kuitenkin kertojan lapsuuteen ja nuoruuteen, 1980-90-lukujen tienoille, jolloin hän on vielä turvallisesti uskomassa ja omiensa hellässä valvonnassa. Marko Järvinen on koulun ainoa lestadiolainen hänen lisäkseen, ja he valvovat toinen toistaan, ettei tarvitsisi pahentua toisen käytöksestä. Kun Marko kuuntelee paljon parjatuilla Walkmaneilla musiikkia koulussa ja hänen meno alkaa mennä liian svengaavaksi, kertoja päättää ystävällisesti puhuttaa ystäväänsä. Näin toimii lestadiolaisten "omavalvonta": jokainen kyttää vuoroin toistensa tekemisten perään. Tytöt vahtivat myös toisten syömisiä, sillä hoikkana pitää pysyä, jos mielii naimisiin. Myös kiharat auttavat miehen saamiseen, ja niihin on suihkittava kilotolkulla lakkaa.

- Miksi sä lihotat ittees, se nyrpistelee. - Tolla menolla et pääse ikinä naimisiin. (s. 142)
---

- Kyllä sä saat sen kaksi kiloa vielä pois ennen häitä, Maija sanoo Päiville.
Päivi katsoo Maijaa kiitollisena ja onnellisena.
- Eihän sun tarvi enää laihduttaa, minä sanon. - Sullahan on jo mies.
- Joo, mutta haluan olla mahdollisimman kaunis ja laiha häissäni. (s.207)

Lukiolaisena kertoja alkaa kyseenalaistaa lestadiolaisten tiukkoja määritteitä ja sääntöjä. Miten kaikki maailman ihmiset voisivat tietää juuri heidän uskostaan, miten vain näin pieni joukko pääsee taivaaseen? Onko se reilua? Ystävät hyssyttelevät ja kyllästyvät hänen ihmetyksiin, tokaisevat vain, ettei tuollaisia saa yksin miettiä. Oma ajattelu on tyystin kielletty. Täytyy mennä puhumaan jollekin, muuten sekoaa pää. Parjataan myös paljon niitä, jotka ovat eronneet yhteisöstä: kuinka niille aina jossain vaiheessa käy huonosti, sekoavat, alkoholisoituvat, saavat huonon kumppanin. Muutama yhteisöstä irtaantunut kuolee tapaturmaisesti, ja sillekin löytyy toki heti selityksensä siitä, että on hylännyt uskonsa.

- Ollaan kaikki ihan järkyttyneitä, Teemu sanoo ääni vapisten. - Tosi vaikee tajuta ettet muka ole enää meikäläinen.
On kuin hautajaisia vietettäisiin.
Vaikka vainaja elää. (s. 226)

Huomaankin myöhemmin, miksi ärsyynnyn niin kovasti kirjan tarinasta. Se on juuri kirjan henkilöiden ajattelun mustavalkoisuus: kuinka he ajattelevat, että kun uskovaiset ovat sääntöjensä ansiosta synnittömyydessä eläviä, uskottomat ovat täysin moraalittomia, jotka pettävät automaattisesti kumppaneitaan, eroavat, juovat kokoajan viinaa, käyvät syntipesäkepaikoissa (baareissa, teattereissa). Eipä siis ihme, että usealle liikkeestä eronneelle käy huonosti, sillä eihän heillä ole ollut mitään kosketusta siihen maailmaan. Ei hajuakaan siitä, että monikaan ei halua pettää kumppaniaan, alkoholia voi nauttia kohtuudella ja harvakseltaan, meikkiä voi käyttää vain vähän, telkkaria voi katsoa vain silloin tällöin, uskottomastakin voi saada ihanan ja rakastettavan kumppanin, joka ei ole juoppo ja väkivaltainen. Että uskottomillakin on moraalinsa ja arvonsa. Kirjan päähenkilölläkin meinaa mennä hieman överiksi maailman menoon soluttautuminen, ja esimerkiksi ehkäisy unohtuu ensimmäisellä seksikerralla tuiki tuntemattomat baarituttavuuden kanssa.

Se mistä kirjassa pidän eniten, on juuri ajan kuvaus. Kirjailija on aika lailla samaa ikäluokkaa kuin minäkin, ja on mielenkiintoista lukea kasari- ja ysäriajan ilmiöistä lestadiolaislasten ja -nuorten näkökulmasta. Tekstissä vilahtelee Dingo ja dingohuivit, permanentit, Suomen jääkiekon MM-mestaruus vuonna -95, levyraadit koulussa, Koulu-TV, purjehduskengät, Levikset, aerobic, jooga. Kaiken tämän keskellä olen minäkin elänyt kouluvuoteni, mutta siellä eri puolella. Muistan koululuokkamme lestadiolaisten kiusaantuneisuuden levyraadeissa, ja kuinka he katosivat kuin pieru saharaan, kun TV-torni raahattiin luokkaamme tai liikuntatunnilla opetettiin tanssia. Muistan lestadiolaisten rytmitajuttomuuden aerobicissä. Tämä kaikki on ollut minulle tuttua, mutta nyt kaikki eroavaisuudet lävähtävät naamalleni eri näkökulmasta.

Ärsyyntyneisyydelleni löysin vielä toisen syyn: kirjan tarinassa toistuu vahvasti se, ettei mistään lestadiolaisten asioista saa puhua muille. "Tästä ei sitten tarvitse huudella", hokevat kirjan henkilöt. Ymmärrän pointin, eli sen, kuinka he pelkäävät kovasti joutuvansa kiusatuksi erilaisuudessaan. Mutta... Jos he ovat niin ylpeitä omasta vakaumuksestaan, ovat niin tiivis ja voimakas ryhmä, mikseivät he seisoisi sen takana? Mikseivät he ylpeänä kerro koulussa, että me kävimme Suviseuroissa kesällä, meillä on ihanan iso perhe, meillä oli mukava iltakylä viime viikonloppuna? Tätä asiaa ihmettelin itse nuorena, kun luokkakaverini eivät koskaan kertoneet, että he menevät omaan rippikouluun (sain vain epämääräisiä muminoita) tai millaista on Suviseuroissa ("se nyt on semmosta, ei sitä voi selittää"..) Kaikki oli kovin salamyhkäistä. Ja kaikki salamyhkäinen herättää epäilyksiä ja vääriä arvailuja. Kirjan tarina siis herättää minussa esille hyvin paljon omakohtaisia ärsytyksen ja ihmetyksen aiheita, mutta tämä on oikein hyvä asia, sillä sen tunnistettuani pääsin ärsytyksestäni ohi ja kirjan lopussa olin jo ihan eri fiiliksissä.

Kirjan lopussa päähenkilöön saa paremman kosketuksen hänen kipuilleissaan uuden maailman elämässä. Ymmärrän sen, kuinka vaikeaa on vaihtaa tuttu sääntöjä sanellut ja tiiviin yhteisöllinen elämä muuhun. Kuinka vaikeaa on salata kaikilta oma lähtökohtansa. Kirjan lopun dramatiikka on parasta antia ja sympatiani ovat täysin kertojan puolella. Hän tekee hyvin viisaan ratkaisun lopussa, ja minulle jää oikein hyvä mieli. En ole enää ärsytyksen vallassa, vaan haluan olla ymmärtämässä, kuten päähenkilö toistelee. Hän osaa kääntää menneisyytensä voimavaraksi, ja löytää edelleen lohtua siitä.

Suuri hopeinen pikari laskeutuu huulilleni.
Viini valuu kurkkuuni, se leviää sieluun.
Se levittää lämpöä, onnea ja rauhaa.
Ja lupausta siitä mitä kerran siellä, mitä ei nyt vielä täällä. (s. 167)

Matkaystävä muistuttaa hyvin vahvasti Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, mutta tässä kirjassa saadaan hiukan erilainen näkökulma tarinaan, sillä päähenkilö ei missään vaiheessa perusta omaa perhettä. Myös Essi Ihosen esikoisromaanissa Ainoa taivas käsitellään uskosta irrottautumista. Selkeästi tulee myös mieleen 2009 vuonna ilmestynyt, Dome Karukosken ohjaama elokuva Kielletty hedelmä. Tätä kirjaa voisi suositella yläkouluikäisille ja nuorille aikuisille teemalla "erilaisia maailmoja". Kirjan kerronta ja rakenne on konstailematonsa, hyvin paljon dialogia sisältävää ja siksi sujuvaa lukea. Olisin itse kuitenkin kaivannut kirjan kieleen enemmän kuvailevuutta.

Ai niin, ja pidän tavattomasti Piia Ahon suunnittelemasta kannesta ja sen symboliikasta, jota hassusti meikattu musta lammas tuo.

[Kirjoihin kadonnut || Johanna · Rating 5 out of 5]

Matkaystävä kertoo minäkertojasta ja hänen matkastaan sekä henkistä työstään vanhoillislestadiolaisuudesta erotessaan. Kirja kertoo hyvinkin yksityiskohtaisesti uskosta, sen hyvistä ja huonoista puolista sekä sen ahtaasta ja kapeasta maailmasta olematta kuitenkaan tuomitseva. Tarinan päähenkilö joutuu välillä hyvin absurdeihin tilanteisiin, sillä uskovaisten parissa kasvaminen on jättänyt hänet maallisen elämän ulkopuolelle, eikä nainen ymmärrä mm. populaarikulttuurista mitään. Hän haluaa olla tavallinen suomalainen, hyväksyä alkoholin, rokkimuusiikin, irtosuhteet ja seksuaalivähemmistöt, mutta silti sydämestä kumpuaa pahennusta vanhasta tottumuksesta. Kerrontaa oon sävytetty huumorilla, joka sai naurahtelemaan ääneen.

Ratisen kieli on toteavaa ja korutonta, kerronta on suoraviivaista, mutta etenee sopivassa tahdissa dialogipainotteisesti. Pidin valtavasti kirjasta ja sen lempeästä tavasta lähestyä tärkeää aihetta. Hieno esikoisteos!

[Anina | lukukartano · Rating 4 out of 5]

Helmikuusta heinäkuulle roikuin kirjaston varausjonossa, mutta tämä oli kyllä kaiken odottamisen arvoinen opus. Kiehtova kurkistus itselleni vieraaseen maailmaan, nostalgiseksi vetävää ajankuvaa 1980- ja 1990-luvuilta, sujuvaa tekstiä, kadonneen henkilön mysteeri. Erinomainen esikoinen!

- Näitä pitäisi jotenkin rajoittaa näitä tällaisia lahkoja joissa vain lisäännytään ihan tolkuttomasti, poikaystävän isä puhuu suu täynnä lohta, muusia ja halveksuntaa.
Sydämeni hakkaa koko kehon hätätilaan.
Vanha häpeä nousee hikenä iholle. Tulee tukalaa.
En sano mitään. Vaikenen, valehtelen. Nielen totuuden perunamuusin ja valkoviinin seassa, annan sen painua vatsanpohjaan.
Lapsena minua harmitti, ettei ollut sisaruksia. Mutta nyt se ei harmita.
Ei mikään ihonväri eikä aksentti paljasta minun halveksittua alkuperääni. Saatan jatkaa pakolaissieluni salakuljetusta tässä keinotekoisessa tavallisuudessa.

Neljä ja puoli tähteä ja Helmet-lukuhaasteen 2019 kohtaan 43: kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

[Essi · Rating 4 out of 5]

Päähenkilö elää 1980-1990-luvuilla lapsuuttaan ja nuoruuttaan lestadiolaisyhteisössä, mutta aikuistuessaan päättää erota liikkeestä. Elämä herätysliikkeen ulkopuolella ei kuitenkaan ole kovin helppoa sekään. Kirjan juoni ei tarjoa yllätyksiä, mutta tarina on kerrottu kuitenkin samastuttavasti ja taiten.
Ratinen kertoo vetävästi ja monen saman ikäpolven tunnistamalla tavalla kasari- ja ysärilapsuudesta, ja lestadiolaisuudesta. Kirja on uskottava, samaan aikaan kepeä ja vakava. Itse en kuitenkaan välitä siitä, miten jokainen nostalginen yksityiskohta tulee mainituksi nimeltä, vaikka me tuon ikäpolven lapset olemmekin aina eläneet maailmassa, jossa merkillä ja logolla on merkitystä.

[Perttu Ojanperä · Rating 4 out of 5]

Kirja nuoren naisen irtautumisesta lestadiolaisesta uskosta ja yhteisöstä. Varsin uskottavasti ja mielenkiintoisesti kuvattu. Välillä hyvinkin tarkkaa kuvailua siitä, miten jo lapsi miettii ja kyseenalaistaa yhteisön tiukkoja normeja, mutta miten niistä irtautuminen on kuitenkin todella vaikeaa. Useat kohdat nostivat hymyn huulille ja muutamissa tunnistin kyllä myös yhtäläisyyksiä muihin uskonyhteisöihin. Suosittelen tätä kyllä, mikäli aihe yhtään kiinnostaa.

[Venla Vaara · Rating 4 out of 5]

Joku moitti kirjaa mustavalkoisuudesta, jota itse usein jännitän ennakkoon uskoa ja erityisesti lahkoja käsittelevien kirjojen kohdalla. Koin kuitenkin, että tässä kirjassa asiat olivat päinvastoin: Ratinen onnistuu näyttämään nimenomaan harhakuvat 'toisten' mustavalkoisuudesta sekä yhteisön sisällä että sen ulkopuolella, luoden monisävyisen kokonaiskuvan. Suvi Ratisen kuvaus Matkaystävässä lestadiolaisuudesta ja siitä irtautumisesta tuntuu aidolta.

Erityisesti kirja onnistuu välittämään tunteen siitä, miten raskasta on elää ympäristöissä, joissa omaa kokemusta ei voi tai halua jakaa. Uskon sisällä kokemus olla valittu, ulkopuolella taas menneisyydellä merkitty. Vimmattu halu kadota harmaaseen massaan tuntuu riipaisevalta. On helppo tuomita uskonyhteisössä eläneet “lampaina” tai nähdä heidät vain uhreina, mutta kirja muistuttaa, että pohjimmiltaan me kaikki tavoittelemme samoja asioita: hyvää elämää, yhteisöä ja hyväksyntää. Mahdollisuutta olla kokonainen ihminen ilman häpeän tai hylkäämisen pelkoa.

Kirja toi mieleen myös Riina Tanskasen tuoreen sarjakuvan ja sen tavan kuvata tyttöyttä ja nuoruutta pienellä paikkakunnalla. On helppo puhua ’niistä muista’ – heidän konservatiivista arvoistaan, uskonyhteisöistä tai bensalenkkareista – jos ei ole itse elänyt sitä todellisuutta. Ratisen teos antaa tilaa myös sille kokemukselle, jossa ei olla vain kärsijöitä, vaan eläviä ja hengittäviä yksilöitä, joiden arkeen kuuluu omanlaisensa ilot että surut.

Kirja muistutti myös itseäni siitä että uskontoja käsitellessä kriittisyys voi kulkea rinnalla ymmärryksen kanssa: vaikka kaikkea ei hyväksyisi, uskontoja ei voi käsitellä arkikeskusteluissa vain kauhistelun ja vitsien kautta – huoneessa saattaa aina olla joku, joka kantaa hiljaista menneisyyttään.

[Terhi · Rating 4 out of 5]

Kirjan minä elää turvallisen lapsuuden vanhoillislestaadiolaisten sääntöjen ja toistuvan viikorutiinin maailmassa. Toisaalta lestaadiolaisuutta koitetaan piilotella muilta, mutta samaan aikaan omien joukossa koetaan hyvin ylimielistä ylemmyydentuntoa noita muita kohtaan - vain vanhoillislestaadiolaiset voivat pelastua, eivät muut, eivät edes muut kristilliset ryhmät saati muiden uskontojen edustajat. Juuri tuo kapea pelastusoppi saa kertojan pikkuhiljaa teini-iässä kyseenalaistamaan koko lahkon ja aikuistuessaan hän päättää jättää sen, mutta ei ole helppoa oppia elämään muiden maailmassa, varsinkin kun yrittää unohtaa ja kätkeä koko menneisyytensä...
Kirja mahdollistaa mielenkiintoisen kurkistuksen vanhoillislestaadiolaisten maailmaan ja sisältää tuttua yleistä ajankuvaa 1980- ja -90-luvuilta. Se herättää myös pohtimaan uskonnollisesta yhteisöstä eroamisen vaikeutta, toisaalta tämän märehtimisessä mennään liiallisuuksiin ja loppuratkaisu meneekin överiksi.

[Pia · Rating 3 out of 5]

Kolmen ja puolen tähden kirja pyöristyy tällä kertaa kolmeen, koska vaikka tietyllä tavalla tykkäsin tosi paljon, jäi kirjasta myös ristiriitainen olo - joka ei välttämättä ole huono juttu kuitenkaan.

Suvi Ratisesta on kovaa kyytiä tulossa miun suosikkikirjailijoita. Luin ensin Hyvän tarjouksen ja nyt Matkaystävän, molemmista jäi iso muistijälki. Ratisella on miusta kykyä luoda tarinaan jännitystä ja sopivasti annosteltua ahdistusta, vaikka juoni olisikin ns. tavallisen ihmisen elämää. Rinnalle hän tuo rutkasti huumoria, jonka myötä molemmat romaaninsa ovat olleet miulle laidasta laitaan tunteikkaita lukukokemuksia.

Matkaystävässä hypätään nimettömäksi jäävän päähenkilön pyristelyyn irti lestadiolaisesta menneisyydestään. Tarina on erityisen vahvoilla kuvatessaan lestadiolaista lapsuutta ja nuoruutta. Aikuisen päähenkilön pyrkimykset jäävät ohuemmiksi: tavalliseksi suomalaiseksi pyrkiminen ei pääse samaan tarkkuuteen kuin aiemman elämän kuvaus. Mutta valtaosa kirjasta on nuoruutta ja se oli nautinnollista luettavaa se. Mukaan saadaan myös katoamismysteeri.

Suvi Ratinen on miusta ihan mielettömän hyvä yksityiskohdissa, niin myös Matkaystävässä. Esikoisromaaniksi tyypillisesti kirjassa on miusta napsun verran liikaa sisältöä, ja yksi isoista juonenkäänteistä oli epäuskottavan oloinen. Hämmennyin myös itestäni: toisaalta oisin voinut lukea vaikka kirjasarjan verran päähenkilöiden tarinaa ja ihan arjen kuvaustakin ilman suuria juonia, mutta Matkaystävää olisin romaanina tiivistänyt vaikka 50 sivua lyhyemmäksi.

Luin tämän melko lailla heti putkeen Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet -romaanin jälkeen ja kirjat kyllä keskustelivat päässäni tehokkaasti. :)

[Ronja · Rating 4 out of 5]

Suvi Ratisen esikoisteos Matkaystävä kertoo minäkertojan nuoruudesta ja prosessista, jonka seurauksena hän jättää vanhoillislestadiolaisuuden. 1980-luvulta alkavien takaumien avulla kerrotaan uskonnollisesta yhteisöstä ja sen matkaystävistä, jotka päähenkilö haluaa jättää taakseen. Matka on pitkä ja kivinen, ja päähenkilön halu tulla ihan tavalliseksi suomalaiseksi johtaa joskus kummallisiin ja absurdeihinkin tilanteisiin. Tarinan lopun kuvaus DDR-museosta viimeistelee kokonaisuuden.

Teos on hengeltään pääosin positiivinen. Se on erinomaista, koska kaikissa yhteisöissä on hyviä ja huonoja puolia, eikä mustavalkoinen asetelma kanna kovin pitkälle.

Kuuntelin kirjaa jonkinlaisen nostalgian tuntein. Olen kasvanut toisenlaisessa, mutta yhtä kaikki suljetussa uskonnollisessa yhteisöissä, ja kokenut yhtenäiskulttuurin paineen 1980-luvulla. Irtauduin omasta liikkeestäni 1990-luvun loppupuolella ennen internetiä, ja muistan miten kiihkeästi halusin sulautua massaan, olla osa yhteiskuntaa, ihan kuka tahansa - ja miten vaikealta se tuntui. Olisin silloin kaivannut tämän tyyppistä kirjallisuutta.

[Nanna · Rating 5 out of 5]

Aivan nappisuoritus! Todella nautinnollinen kirja, joka oli pilkottava pieniksi palasiksi, jottei se loppuisi liian nopeasti.

Kirja kuvaa vanhoillislestadiolaisen minäkertojan kasvua alakoululaisesta kolmikymppiseksi kaupunkilaiseksi, ja samalla vaiheittaista irtautumista vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Vaikka kirjassa käsitellään myös varsin synkkiä teemoja, on kirja tunnelmaltaan alusta loppuun asti kuitenkin kevyt ja humoristinen. Juuri se tuntuu tosi tervetulleelta, kun puhutaan vanhoillislestadiolaisuudesta. Viime vuosina liike ei ole juuri positiivista huomiota saanut sen enempää kaunokirjallisuudessa kuin mediassakaan - enkä väitä, etteikö saatu huomio olisi ihan ansaittua ollut sekin. Oli ilahduttavaa huomata, että myös vanhoillislestadiolaisuudesta voi kirjoittaa kevyeen sävyyn, arkisia havaintoja esiin nostaen ja niin, että liikettä tuntematon lukija kihertelee naurusta peitepuikoille ja jääkärimarsseille.

[Otso Laxenius · Rating 5 out of 5]

Ihailtavan tarkka kuvaus vanhoillislestaadiolaisesta liikkeestä eronneen naisen elämäntaistelusta tuttuuden, vapauden, rohkeuden, pienuuden sekä erilaisuuden synnyttämän yksinäisyyden ristiaallokoissa. Kirja onnistui olemaan häkellyttävän neutraali tuntuen kuitenkin aidolta. Se laittoi lukijan myös aidosti pohtimaan, mikä lopulta merkitsee ja millä valinnoillaan elämäänsä elää. Ennen kaikkea kirja on kaunis kuvaus kahdesta tyystin erilaisesta maailmasta ja ihmisistä niiden keskellä ja reunoilla.

[Merja · Rating 4 out of 5]

Neljän tähden kirja, myös siksi, että päähenkilö päätyy yliaktuaariksi eläkevirkaan Tilastokeskukseen. :D Kerronta on maanläheisen vetoavaa, humorististakin, kun päähenkilö pyristelee irti lestadiolaisuudesta. Jotain samastuttavaakin tässä oli kaikenlaisten vierauden kokemusten kuvauksineen.

[Teemu Kunto · Rating 4 out of 5]

Todella hyvä! Ainakin jos on yhtään kokemusta uskontojen uhrina tai niiden lahtaajana. Helppolukuinen ja viihdyttävä. Luin kahdessa illassa ja naurahdin ääneen monta kertaa.

[Riikka Koo · Rating 2 out of 5]

Kiinnostava aihe mutta jotenkin – tönkkö. Lapsuuskuvauksissa oli vielä tunnetta mutta nykyaika ja aikuisuus oli pelkkää liukasta muovia. Jotenkin huonolla tavalla nuortenkirjamainen.

[anna ੈ✩‧₊˚ · Rating 3 out of 5]

yllätti mun odotukset täysin! alku oli mielenkiintoisempi, siis se aika, kun päähenkilö oli vielä nuori.

[Taija · Rating 4 out of 5]

Kolme ja puoli tähteä pyöristettynä ylöspäin.

Mielenkiintoista päästä kurkistamaan vanhoillislestadiolaisten elämään.

Kirjassa viljellään sarkastista huumoria, kritisoidaan uskonnollista yhteisöä. Kaitafilmien katsominen on ok, videoiden katsominen ei. Paheksutaan muslimikulttuuria, jossa naiset joutuvat kulkemaan hunnutettuina, mutta samalla ei nähdä miten paljon typeriä rajoituksia omassa uskonnossa on. Peitepuikolla saa piilottaa finnit, muu meikkaaminen on kiellettyä. Nuoriso kuuntelee uskonnollista ja isänmaallista marssimusiikkia, kaikki ”svengaava” on kiellettyä. Petri Laaksoselta saa kuunnella vain Täällä Pohjantähden alla, kaikki muu on liian rokkia. Paitsi ei ettei Pohjantähteäkään voi kuunnella enää sen jälkeen kun selviää, että Petri on homo.

Uskonnollisen teeman ohella kirjassa selvitetään katoamismysteeriä sekä käydään läpi päähenkilön rakkauselämää. Vanhan luokkakaverin katoaminen toimii ihan hyvänä liimana tarinassa, ilman sitä tämä olisi ollut vain uskonnollisesta yhteisöstä irtautumiskertomus.

Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, kirjan rakenne (hypellään luokkakaverin katoamishetken ja lapsuuden välissä) toimiva. Pidin myös ajankuvasta, 80- ja 90-luku palautui kyllä elävästi mieleen.

[Katja Halonen · Rating 4 out of 5]

Nuoren tytön ja sittemmin nuoren naisen näkökulmasta kirjoitettu kirja lestadiolaisuudesta, uskonnon ja siihen liittyvän yhteisön vaikutuksesta. Päähenkilö irtautuu uskosta ja yrittää salata menneisyytensä lestadiolaisena avopuolisoltaan. Kirja kertoo menneisyyden ja nykyisyyden ristiriidoista, jonkinlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta. Päähenkilö ei koe enää omakseen lestadiolaista yhteisöä, mutta ns. tavallinen elämä on opeteltava - mikä on normaalia ja miten eri tilanteissa käyttäydytään. Kirja lienee sinällään fiktiota, mutta on mielestäni hyvin tavoittanut niitä tunteita ja asioita mitä ihminen luultavasti tuossa tilanteessa käy läpi.

[Outi · Rating 3 out of 5]

Kiinnostuin kirjasta, koska omaan samanlaiset taustat kuin kirjan päähenkilö, joskin itse kasvoin näiden asioiden kanssa vähän eri kontekstissa: isossa kaupungissa, lähinnä 90- ja 2000-luvulla. Olihan siellä silti aika paljon samaistumispintaa, mutta samalla myös itselle ihan käsittämättömiä asioita: en esimerkiksi ole koskaan hävennyt näitä taustoja, enkä piilotellut niitä, varsinkaan kaikista läheisimmiltä ihmisiltä.

Matkaystävällä oli hyvät lähtökohdat ja siellä oli paljon ainesta hyvään kirjaan, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän se punainen lanka tuntui katoavan. Kirja jätti jotenkin pahan maun suuhun, tuntui että 250 sivua sujui ilman että mitään oikein tapahtui, ja sitten koko loppu vain rysähti silmille, eikä missään lopulta ollut mitään järkeä. En oikein saanut otetta kenestäkään kirjan hahmosta, ja erikoinen kirjoitustyyli olisi voinut toimia, jos siellä ei olisi ollut niin paljon toistoa. Tuntui, että samat vitsit ja laulun sanat pyörivät kappaleesta toiseen.

Kirja osasi myös muistuttaa oman menneisyyden hyvistä puolista, ja niistä, joita ehkä itsekin on tietämättään välillä kaivannut. Mutta aika pian se vierähti jo ahdistuksen puolelle, ja muistin, miksi en ole enää tekemisissä koko yhteisön kanssa: "Mutta kohta olisin vapaa, tästä valheestakin, joka kiristää umpeen puristamiani huulia, että muka uskoisin, että vain tällä tavalla elämällä, keittiövuoronsa hoitamalla ja aviomiestä tavoittelemalla, perisi iankaikkisuuden."

Kasvutarina näiden asioiden kanssa painimisesta olikin teoksen parasta antia, mutta olisin tosiaan toivonut vähän enemmän juonta läpi kirjan. Pelkkä nykyhetken 'no voi että, miks kaikki kyselee multa Markosta' ei ihan riittänyt ylläpitämään kiinnostusta.

[noorannina · Rating 2 out of 5]

Kirjan takakannessa lukee ”Riipaisevan hauska esikoisromaani...”. Itse en kokenut että kirjassa olisi mitään hauskaa. Päinvastoin, koen että kirja on hyvinkin raskas ja ahdistava omalla tavallaan. Kerronta, kuvailu ja kielenkäyttö on erinomaista, joka varmasti vaikuttaa siihen kuinka koin päähenkilön tuskan erittäin todellisena. Mielestäni tarina ja etenkin sen päätös ovat erittäin surullisia. Valehtelu ja totuuden kieltäminen ovat kirjassa niin vahvasti esillä että välillä se on jo vastenmielistä. Olisin toivonut toisenlaista päätöstä kirjaan ja että päähenkilö olisi oppinut virheistään jotakin, sen sijaan että jatkoi vain samalla kaavalla.

Plussaa siitä että kirjassa ei tullut vastaan yhtään kirjoitusvirhettä. On ihana lukea huoliteltua tekstiä - alkaa olemaan valitettavan harvinaista tänä päivänä.

Sopii Helmet 2021 -lukuhaasteen kohtiin 1., 7., 15., 19., 22., 28.-29., 36., 39., 43., 45. Itse laitan sen kohtaan ”43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä” koska se on melko harvinaista.

[Tiina Mahlamäki · Rating 4 out of 5]

Matkaystävä on konstailemattomasti kirjoitettu tarina tytöstä, joka syntyy vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön ja joka aikuisuuden kynnyksellä irtautuu siitä ja opettelee elämään maailmassa, tavallisena suomalaisena. Se kuvaa kiinnostavin yksityiskohdin sitä neuvottelua, jota lapset, nuoret ja aikuiset käyvät uskomassa olemisen rajoista ja suhteesta maailmaan. Televisio on kielletty, itse kuvatut häävideot taas sallittuja. Meikkaaminen on kiellettyä, peitepuikko, hiuslakka ja permanentti sallittuja. Alkoholi on kiellettyä, tupakointi sallittua. Svengaava musiikki on kiellettyä, Siionin virret, klassinen musiikki ja sotilasmarssit sallittuja. Sekä Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla.
Yhteisön jättäneet, uskostaan luopuneet ovat perheen ja yhteisön mustia lampaita, kuten romaanin mainio kansikuva näyttää. Hyvällä tavalla romaani kuvaa myös niitä vaikeuksia, joita päähenkilö kohtaa opetellessaan elämään tavallisen suomalaisen tavoin.

[Koivula]

Yllättävän "yhden asian" kirja. Mielenkiintoinen kyllä, tuli tutummaksi asia. hyvällä maulla kirjoitettu. Kuvasi myös yleisemmin, "ihan tavallisen" lapsenkin ajatuksen kulkuja - esim. Anne Frankin jälkeen tarve olla ystävä kaikkien kanssa koska "siitä voi olla hyötyä vainon aikana".
Helmet: 49 (julkaistu 2019)
Popsugar: 43 (an "own voices" book)
Pohjoinen haaste: 17 (läheisen suosittelema)

[Meri · Rating 4 out of 5]

Mielenkiintoinen kuvaus lestadiolaisessa yhteisössä kasvavan lapsen ja nuoren hämmennyksestä maailman tapojen ja maailman ihmisten parissa sekä yhteisöstä irtautumisen vaikeudesta. Kirja etenee kahdella aikajanalla, jotka yhtyvät loppupuolella.

[Sivujostoinenkin · Rating 5 out of 5]

Tykkäsin kirjasta kovasti, ja se avarti näkemystä lestadiolaisuususkoon. Paljon asioita mistä en ole ennen tiennyt. Kirja oli mielenkiintoinen ja kiinnostava. Suosittelen lukemaan.

[Elina Mäkitalo · Rating 3 out of 5]

Mulla jäi kirjasta vähän ristiriitainen olo. Toisaalta pidin mutta toisaalta en. Kerronta oli kyllä sujuvaa ja oli mielenkiintoista lukea tarinaa lapsuudesta aikuisuuteen mutta jotenkin aikuisuus ja ei-lestadio aika jäi mielestäni kovin vähäiseksi ja kovin pinnalliseksi. Kamppailusta kahden maailman välillä olisi voinut olla enemmän, tätä nimenomaan odotin kun takakansitekstiä luin. Nyt kerrottiin kaikenlaisia asioita ja tapahtumia kummastakin maailmasta mutta pohdinnat jäivät vähän vähäisiksi, oikeaa kamppailua ei näkynyt tai oliko sitä ollenkaan koska koko kirjan ajan sieltä tuli todella selkeästi esiin lestadiolainen näkemys. Läpi paistoi myös se että pidettiin itseä parempana kuin muut. Sitten tämän Markon tapaus, siitä olisi voitu kirjoittaa enemmän. Se oli kirjan mielenkiintoisin juttu ja jotenkin odotin että siihen viitattaisiin paljon enemmän kuin sitten lopulta tehtiinkään. Eikä päähenkilö oikeastaan liittynyt koko tapaukseen ollenkaan, toisin kuin takakansi antoi ymmärtää. Se olisi ollut mielenkiintoista luettavaa, kun olisikin liittynyt. Toki pidän eri uskonnollisia suuntauksiakin mielenkiintoisena mutta. Alku oli kyllä hyvä ja koukutti lukemaan kirjan, ja kyllä teksti ja tarina muutenkin oli mukaansa tempaavaa ja piti otteessaan. Ilman lestadiolaisuuden paremmuuden korostamista ja itsen parempana pitämistä olisin saattanut antaa paremmankin tähdityksen eli siis neutraalius olisi tuonut lisää tähtiä. Ei tämä ihan pahimmasta päästä kuitenkaan ollut siinä uskonnon ihannoinnissa ja saarnaavuudessa, pahempiakin on tullut luettua. Eli pidin ja en pitänyt. Jännä kirja kyllä siinä mielessä mutta joistain kirjoista ei vain osaa sanoa.

[Mikko · Rating 4 out of 5]

Oikein hieno esikoisteos. Kaunis ja melko suoraviivainen proosa oli kovasti minun makuuni. Lestadiolaisena kasvamista oli kuvattu hyvin tarkasti ja eheästi, samoin kuin päähenkilön vanhasta identiteetistään luopumista. Kirja piti sisällään monta hyvin intensiivistä ja tunteita herättävää kohtausta. Loppua kohden kirja sai joitain hieman epäuskottavia piirteitä, enkä hirveästi pitänyt kirjan lopusta. Veikkaisin, että kirjailijan omakohtaiset kokemukset näkyvät vahvimmin juuri lapsuuden ja nuoruuden kuvailussa. Epäuskottavuus liittyi siihen, miten kirjan päähenkilö ei missään vaiheessa päässyt sopuun menneisyytensä kanssa, vaan vanhemmiten se alkoi muodostua entistä enemmän taakaksi ja johti hyvin irrationaaliseen ja epävakaaseen käytökseen. Mietin jopa että tulkitsinko ja luinko päähenkilöä itse oikein.

Silti, hieno kirja, mutta jos lestadiolaisuus tai uskonnollisessa yhteisössä kasvaminen ei kiinnosta lainkaan, tuskin tämä kirjakaan kiinnostaa.

[Suvi · Rating 3 out of 5]

Matkaystävä on surullinen kirja, kertomus uskonnon lieveilmiöiden rikkomista ihmisistä. Päähenkilöä käy sääliksi, mutta hänen lapsellinen käytöksensä varsinkin aikuisiässä ärsytti. Toisaalta niinhän vanhoilliset uskonsuuntaukset toimivat: antavat ja jopa määräävät valmiit vastaukset elämän jokaiselle osa-alueelle. Jos uskosta irtautuu, joutuukin yhtäkkiä opettelemaan ja ajattelemaan kaiken alusta asti itse.

Juoni oli tarpeeksi kiinnostava, että alun epäröinnistä huolimatta jatkoin lukemista ja loppupuolisko tulikin ahmittua vauhdilla.

Mietiskelin lukiessani, onko tämä autofiktiota. Nyt luin kirjailijan haastattelun ja pitkälti hän olikin kirjoittanut omista kokemuksistaan. Se tekee kirja-arvion kirjoittamisesta vaikeaa. Ehkä (toivottavasti) dramaattisimmat käänteet olivat kuitenkin keksittyjä?

[Sari Venäläinen · Rating 4 out of 5]

Tämä oli tosi hyvä. Kirja kertoo naisesta, joka irrottautuu 19-vuotiaana (vanhoillis)lestadiolaisesta yhteisöstä, ja opettelee sitten elämään ”tavallista elämää” telkkareineen, musiikkeineen ja elokuvineen.

Kirja on fiktiivinen, mutta perustuu joiltain osin kirjoittajan oman elämän tapahtumiin. Hauskaa kerrontaa vakavasta aiheesta: esimerkiksi siitä, miten vaikeaa voi olla käyttäytyä enskertalaisena Rossossa ja millaista on, kun paljastuu ettet tiedä kuka on James Bond.

Kirja kulkee lomittain muistoissa sekä nykyhetkessä. Muistojen osalta kirja sijoittuu 80- ja 90-luvuille, irtautuminen yhteisöstä puolestaan tapahtuu 2000-luvulla. Erittäin mielenkiintoinen kuvaus elämästä itselle aivan vieraassa maailmassa. Uskaltaa suositella! 🙌✨

[Marja · Rating 4 out of 5]

Olipa kyllä häkellyttävä kirja. Häkellyttävän hyvä. En tosiaan tiennyt lestadiolaisuudesta paljon mitään ennakolta, vain ne tavanomaiset kliseet: tiukan uskonnollista porukkaa, paljon lapsia, televisio on kielletty, meikata ei saa, alkoholi on kielletty, suviseurat. Lukukokemus olikin sitten kuin olisi heitetty lestadiolaisuuden syvään päähän. Tykkäsin suoraviivaisesta kirjoitustyylistä, joka oli myös yllättävän hauska, nauroin jopa ääneen muutamaan kertaan. Tarina herätti monenlaisia tunteita ja tykkäsin valtavasti lapsuuden kuvauksista ja siitä miten päähenkilön kehitystä ja irrottautumista lestadiolaisuudesta kuvattiin, mutta nykyhetken kuvaus oli minulle vähän hankala, en jotenkin tuntunut saavan otetta päähenkilöstä ja mitä hänen mielessään liikkui. Kirjan loppu oli myös ehkä jossain määrin pettymys. Koskettava ja mielenkiintoinen esikoisteos.

[Martta]

Lestadiolaisuus on käsite ja näin ”epäuskoisena” en ole halunnut siihen perehtyä, varsinkin kun muistissa on vielä menneiden vuosien hyväksikäyttötarinat. Kirja herätti kuitenkin mielenkiintoni, sillä siinä kerrotaan ja pohditaan lapsen näkökulmasta elämää ja eri uskontojen vaikutusta ihmisten tapoihin toimia. Rohkeaa oman elämän normien kyseenalaistamista. Kirja oli todella mielenkiintoinen ja avartava, erityisesti pidin siitä, että se kertoo ajasta, joka oli myös minun nuoruuttani. Löysin monta asiaa mihin pystyin samaistumaan ja mieleeni tuli useita muistoja.

Helmet 33/2020 Kirjassa tapahtuu muodonmuutos =>
🎧 Matkaystävä, Suvi Ratinen 👍
🎧 2020 Äänikirja
Tätä kirjaa etsin pitkään! Kokeilin muutamia vaihtoehtoja ja mutta en päässyt niissä kovin pitkälle.

[Kiki · Rating 5 out of 5]

Huh huh mikä kirja. Tätä tuli luettua viikonloppuisin aika myöhäänkin, kun ei vaan malttanut laskea käsistä.
Kuunneltuani Essi Ihosen kirjan Ainoa Taivas, kiinnosti aihe entistä enemmän ja päätin tarttua tähän. Kyseessä on kovin kehuttu kirja, jota en ihmettele ollenkaan.
Opin paljon, ja vaikka jotkin kohdat voivatkin olla kärjistettyjä, voin vain kuvitella kuinka vaikeaa on koettaa pärjätä Trivial pursuitin vaaleanpunaisissa kysymyksissä lestadiolaisena.
Tarkat säännöt ja käyttäytymismallit kuulostivat hurjilta, kuten myös yhteisön hylkääminen. Nautin kahdessa aikatasossa liikkumisesta, vaikka tosin aluksi pelkäsin sen olevan sekavaa. Onneksi olin väärässä!
Loistava kirja!