Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtena peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.
Mikään äidin elämässä ei enää koskaan ole kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.
Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikista on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.
Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.
Surun istukka on Katriina Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisromaani, joka on täynnä epätoivoa, raivoa ja yllättävää kauneutta. Kertoja katsoo armottomin silmin elämää, kuolemaa, itseään ja ihmisiä ympärillään. Romaani ravistelee lukijaa kohtaamaan kuoleman tabut ja kyseenalaistaa koko olemassaolollaan kulttuurin, joka haluaa unohtaa kuoleman jokapäiväisen mahdollisuuden.
Minä rakastin tätä kirjaa. Sen kuvausta surun syövereistä ja siitä miten turhalta tuntuisi edes yrittää pyristellä siitä eroon. Kirjassa oli pakahduttavaa ihan kaikki: tarkkanäköinen kuvaus surevan äidin arjesta ja sen havainnoista, kehämäisesti pyörivät teemat tyttären itsemurhasta, läheisten suhtaumisesta, käynneistä hautausmaalla, surun musertavasta vaikutuksesta elämään. Parasta oli että kirja ei edes yrittänyt olla mikään selviytymistarina mikä oli sanomattoman lohdullista. Miksi oman lapsen kuolemassta edes pitäisi yrittää toipua tai "työskennellä" sen aiheuttamasta surusta eroon. Kirjailija on äärimmäisen taitava kielenkäyttäjä ja toivon todella että hänen omaääninen tuotantonsa saisi jatkoa. Täydellistä vastalääkettä positiivisuuspuheen kyllästämälle aikamme eetokselle.
Surullisin kirja, mitä olen koskaan lukenut. Itseruoskivin kirja, mitä olen koskaan lukenut. Epäreilu, kirkas, hiilenmusta, vihainen, itsekäs, kamala ja tarpeellinen romaani.
Voimia kaikille, joita tämän kirjan kuvaama menetys ja suru ja kipu ovat koskeneet.
Surun istukka on vimmainen kuvaus - tai oikeastaan katkelmien kollaasi - niistä tunteista, joita itsemurhan tehneen 26-vuotiaan äiti tapahtuneen jälkeen kokee. Ajallisesti kirja kattaa noin pari vuotta aina itsemurhapäivästä alkaen, vihjaten myös johonkin äidin puoli vuotta ennen kuolemaa tekemään asiaan, jolla on voinut olla asiaan vaikutusta.
Kirja ei ole miellyttävää luettavaa, vaikka helppoa luettavaa onkin. Huttusen teksti poukkoilee hänen tunteidensa lailla. Ajatukset kiertävät kehää ja samoihin asioihin palataan aina uudestaan ja uudestaan. Lapsensa menettäneen äidin suru saa muodon, jossa samalla on pakko yrittää ymmärtää tapahtunutta, osattava päättää missä muodossa omaa elämäänsä jatkaa ja vielä käytävä tyttären muistoa vaalimassa niin usein kuin mahdollista.
Kirjan rasittavuus syntyy paitsi jankkaavuudesta myös siitä, ettei äidin elämä oikein muutu miksikään. Pahin on tapahtunut, eikä äidillä ole mitään motiivia enää pyrkiä parempaan tai tapahtuneen alta pois. Siellä täällä vilahteleva syyllisyys ei ole tarpeeksi raskasta musertaakseen mutta kuitenkin niin painavaa, että minkään tekeminen käy liki mahdottomaksi.
Kirja olisi voinut olla paljon koskettavampikin, mutta Huttunen on valinnut hyökkäyksen puolustuksekseen. Hän ei lopultakaan päästä lukijaa omalle iholleen vaan etäännyttää raivoisan autofiktiivisen tarinansa sellaisen teräskuoren taakse, että surun väreistä jää koettavaksi vain kylmyys.
Varmasti lohduttomin kirja, mitä olen vähään aikaan lukenut. Itkin valtoimenaan noin 75% lukuajasta. Enkä osaa tästä sanoa oikein mitään, niin henkilökohtaiselta kirja tuntui tekijälleen. Opetti toivottavasti jotain surevan kohtaamisesta, mutta sai myös pohtimaan terveydenhuollon tilannetta enemmän.
My mind contains multitudes. Ambivalence, as the subject is unfair. How can you criticize the writing of somebody, who writes from the heart? Somebody, who has encountered a horrible tragedy? And if not judge the writing itself – how can you criticize the person? I am a fan of the translation work Huttunen has done. She has translated the Min Kamp -series by Knausgård to Finnish and it's wonderful. Also: the 4000 page entity doesn't contain any misspellings. I have been thinking about reading this, her debut novel, for the longest time. I was sure it would be devastating and beautiful. It was the first one, but not the latter. Quite the opposite. It was ugly, bitter and angry. The book is very repetitive, irritating and hopeless. Huttunen is very hard on herself. She hates herself. That works like a mirror: she only receives negativity in return. This book is covered in bitterness. Maybe it's an accurate depiction of what it feels like to lose a child to suicide. I hope not. I'd love to tell her how to cope and move forward, but who am I to tell? This makes you think, allright. Maybe it's the whole purpose: to approach this issue in a different way if it comes your way. I have done a lot of work in accepting that living is dying and the world is very unfair. Stoicism eliminates bitterness naturally. And to me, it doesn't take anything away. I'm not sad, or angry – quite the opposite. I hope all the best for Huttunen. I hope she finds joy in her life. I hope she writes about it.
"Lapsen kuoleman jälkeen äidin ja lapsen roolit vaihtuvat. Kuolleesta lapsestani on tullut se minkä armoilla elän. Kuollut lapsi ei irtoa äidistä. Meidät sitoo toisiimme surun istukka. Se yhdistää kuolleen ja elävän ja siirtää ravintoa kuolleesta elävään. Elän surun sisällä, elän kuolemasta."
Äidin nuorempi lapsi on tehnyt itsemurhan. Se on tragedia, josta äiti ei pääse yli eikä haluakaan päästä. Mikään ei lohduta, mikään ei auta. On vain ikuinen suru. Kuolema on varjo, jonka pimeässä äiti haluaa olla, päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. Hän valitsee surun joka päivä, puhuu kuolleen tyttärensä kuvalle ja käy hänen haudallaan joka päivä. Äiti on täynnä surua, vihaa ja häpeää.
Kuolema on osa elämää. Suomessa itsemurhan tekee kaksi, kolme ihmistä joka päivä. Heidän jälkeensä jää suremaan ihmisiä, joiden elämä ei palaudu ennalleen pitkään aikaan, vaan Huttusta lainaten "ontuu eteenpäin, pysähtelee ja sakkaa." Ehkäpä kuolemasta ja itsemurhista puhuminen poistaa myös siihen liittyvää stigmaa. Ehkä yhteiskunta pikkuhiljaa havahtuu siihen, että lääkkeet eivät ole ainoa totuus vaan tarvitaan myös inhimillisyyttä, kohtaamisia, kosketusta ja lempeyttä. Toivottavasti.
Tämä kirja ei päästänyt lukijaansa helpolla. Kirjoittajan elämäntilanne tuli turhankin lähelle, kun huomasin kuolleen lapsen olleen juuri samanikäinen kuin esikoiseni nyt on. Paljas, musertava kuvaus surusta tyttären itsemurhan jälkeen. Kirja oli täynnä syyllisyyttä ja itsensä ruoskintaa, mutta myös vihaa ja syytöksiä ulkomaailmaa kohtaan - juuri niitä tunteita, joita jokaisen äidin pahin pelko, lapsen menettäminen, toteuduttuaan varmasti herättää. Kirjoitus on kaunista ja kuvaavaa, kehämäisesti aiheen ympärillä polveilevaa. Loppuosa jätti minut hämmennyksen ja surunkin valtaan, tässä kirjassa surusta ei päästä, ei ehkä halutakaan päästä irti. Kirjan luettuani googlailin kirjailijan haastatteluja, samaa teemaa hän näköjään jatkaa toisessakin kirjassaan.
Kirja kuoleman lopullisuudesta, surun musertavuudesta. Luin tätä helteessä puun varjossa ja itkin. Osui eri tavoin hirveän lähelle (olenhan itsemurhaajien sukua) ja herätti moninaisia ajatuksia ja tunteita: suuttumusta (esimerkiksi terveydenhoitojärjestelmän puutteiden vuoksi), turhautumista ja tunnistamista, surua ja väsymystä, suunnatonta myötätuntoa kaikkia kärsiviä kohtaan: eläviä ja edesmenneitä. Kirja oli sysimustasta aiheestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi - monella tapaa kimmeltävän kaunis. Ei turhia rivejä, pelkkiä armottomia, totuudellisia havaintoja, joista lopulta löysin armoakin, tai ainakin antautumista elämän ja kuoleman mielivaltaisuuden edessä. Suru karsii kaiken turhan pois.
Loputtoman lohduton teos. Lukiessa huomasin toivovani jatkuvasti, että teos ei joko olisi totta tai että tytär ei olisikaan poissa, kaikki olisikin vain kamalaa erehdystä. Ja samalla tiesin, että ei, mitään helpotusta ei ole tulossa, tämä on tapahtunut, kirjan kirjoittaja elää joka päivä tätä Helvettiä, tytär ei koskaan palaa eikä suru voi hellittää. Käsittämätöntä.
Vaikea antaa arviota asiasta, josta ei itsellä ole kokemusta ja toisaalta asia on niin he henkilökohtainen. Kuinka syvissä vesissä ihminen kulkeekaan oman lapsen itsemurhan jälkeen. Tätä aihetta tärkeä pitää esillä. Omakohtaisia kokemuksia, jokainen erilainen.
Vaikea, mutta äärimmäisen rehellinen kuvaus surusta, menetyksestä ja syyllisyyden tunteista. Äidin pakahduttava teos siutä, miltä tuntuu menettää oma tytär itsemurhan kautta.
Teos joka kertoo siitä, mistä lupaakin: surusta, itsekkäästä kaiken leikkaavasta surusta. Kirjan pulssi hakkaa täydesti eikä pelkää sanoittaa raskaita tunteita. Se kuljettaa lukijan eteen kerta toisensa perään tuskan sumentaman äidin katseen, joka ei jaksa välittää enää muusta kuin kuolleesta lapsestaan. Lukijalle teoksen toisteisuus voi käydä raskaaksi, mutta toisaalta se konkretisoi surun jatkuvuutta, kuinka surua ei voi paeta ja unohtaa.
Ja aina kun puhe on kuolemasta, elämäkin on läsnä. Vaikka kertojan elämä on kokenut käänteen, jollaista ei kellekään toivoisi, on lohduttavaa nähdä, miten hän löytää rauhaa vierailemalla hautausmaalla. Hautausmaakohdista muodostui itselleni lukijana pieniä kauneuden ja hengähtämisen hetkiä maksaruohon tarkkailun ja kolumbaarion suojissa. Ja kirjassa kuvataan jonkin verran myös kääntämämistyön arkea, joka kohotti omaa intoani tarttua esim. Kim Leinen tuotantoon! :D