Väkevästi ja kauniisti kirjoitettu romaani äidin rakkaudesta, muuttuvasta pohjolasta ja ihmisistä, joita pelko ja rohkeus yhdistävät.
"Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut."
Kun Rinna on lapsi, isä antaa hänelle lupauksen. Lupauksen tulevaisuudesta Rinna haluaisi antaa myös omalle tyttärelleen Seelalle. Ilmastonmuutoksen todellisuuteen heräävässä maailmassa Rinna ei kuitenkaan ole varma siitä, mitä hänen olisi tehtävä, jotta voisi pitää sanansa. Hän myllertää lapsuudenkotinsa pihamaan rakennuttaakseen tilalle suojan, minne voi piiloutua. Samaan aikaan Robert-veli kulkee Grönlannissa tutkijoiden matkassa kuvaamassa sulavia jäätiköitä, joiden alla vesi solisee uhkaavasti. Eräänä päivänä Robert lähtee rakastettunsa Neevin kanssa retkelle, jolta kumpikaan ei palaa.
Emma Puikkonen on syntynyt marraskuussa 1974. Pienenä hän muutti paljon, Hämeenlinnasta Forssan kautta Vaasaan, Kirkkonummelle ja lopulta Helsinkiin. Muuttamisesta ja matkustamisesta tuli tapa, ja useimmiten Puikkosella on repussa hammasharja sekä yöpaita, varmuuden varalta.
Puikkonen aloitteli yliopisto-opintoja Helsingissä. Paikoillaan asuminen alkoi kuitenkin pelottaa, ja hän käynnisti elämänsä toisen muuttosarjan, päätyen Prahan, Delhin ja Oriveden kautta vanhaan kaupunkiin Aurajoen rannalle. Turussa Puikkonen opiskeli teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Omituista kyllä, Turku ja Aurajoki muuttivat sieluun ja Puikkonen hankki kissan ja puutalokodin.
Puikkonen valmistui vuonna 2000 ja perusti samanhenkisten kanssa TEHDAS Teatterin, Manillan kulttuuritehdaskiinteistössä toimivan ammattiteatteritilan. Hän on perustajajäsen myös esittävän taiteen ihOlla-ryhmässä, joka toteuttaa teatteri- ja esitystaidetta sekä taideklubeja ja performansseja niin Tehtaalle kuin muualle Turkuun. Kirjoittamisen ja esitystaiteen tekemisen lisäksi Puikkonen opettaa työkseen sanataidetta ja teatteria.
Puikkonen työskenteli 2000-luvulla Varsinais-Suomen läänin kirjallisuuden ja teatterin läänintaiteilijana.
Emma Puikkosen Lupaus tuli monin tavoin lähelle. Ilmastoahdistus ja tarve suojella omaa lasta ovat sellainen yhdistelmä, että masennus on ehkä jopa vääjäämätön seuraus. Puikkonen kertoo Rinnan tuntemuksista hienosti, ja erityisesti lapsen kasvamisen seuraaminen, välähdykset, muistot ja arvokkaat hetket, muodostavat kirjassa koskettavia kuvia.
Rinnan veljen, Robertin, elämää seurataan vähemmän, mutta hänen kauttaan päästään kiinni muutokseen, joka etenee meidän silmiemme edessä. Jonkinlaisia toivon murusiakin kirjaan on ujuttautunut ja niihin tartun kiinni.
Tää alkoi tosi vahvasti, kipeästikin, samaistuttavasti. Mutta mitä pidemmälle se meni, sen enemmän tarina alkoi pirstoutua, muuttua levottomaksi ja keskittyä ihan liikaa vähän kaikkeen, ja niin siltä tärkeimmältäkin tarinasäikeeltä jotenkin katosi romaania kasassa pitävä voima. Muutamia lankoja poistamalla tästä olisi tullut varmasti hurjan vaikuttava tarina ilmastonmuutoksesta ja ilmastoahdistuksesta, mutta nyt se hieman kompastui omaan poukkoiluunsa. Harmi.
Hyvin kirjoitettua proosaa ilmastonmuutosahdistuksesta ja maailmanlopusta, basically. Kamalasti tämän kirjan lukeminen ei kyllä omaa ilmastoahdistusta helpottanut (eikä tietty ole kirjan vastuulla sellaista saada aikaan), faktoja tulee siellä täällä ja esimerkiksi jäätikön sulaminen tuodaan hyvin konkreettisesti lukijan silmien eteen. Vähän saarnaamiseksihan tämä menee, mutta ei se mitään, taidetaan tarvita sitä saarnaamista kyllä. Loppuun olin hieman pettynyt. Kaiken kamalan jälkeen taisi käydä niin, ettei Puikkonen vaan kyennyt jättämään meitä lohduttoman tuhon keskelle vaan väkisin leipoi tarinaan mukaan toivoa tyylillä "lapset on tulevaisuus". Mutta kyllä tämä hyvä kirja on, hienoa tekstiä, tarina kulkee vaivattomasti eteenpäin, hahmojen kohtalot koskettavat. Erityisplussaa tietenkin jäätikön ja Grönlannin kuvauksesta, niitä ei voi maailmassa olla liikaa. Ja yllätysqueer-hahmoista!
Lupaus kertoo naisesta ja äidistä, joka sairastuu vakavasti ilmastoahdistukseen, tekee outoja tekoja ja joutuu kymmenien kaltaistensa saman diagnoosin saaneiden kanssa kuntoutukseen. Lupaus on hauras, herkkä ja koskettava tarina lastaan rakastavasta äidistä, jonka vastuu kasvaa liian suureksi, hätä ryöpsähtää yli. Tuli tunne, että Lupaus ei ole niin hiottu kuin esikoinen Eurooppalaiset unet, että se on hiukan keskeneräinen. Mutta ehkä tässä rosoisuudessa piilee romaanin viehätys.
Lupaus on yhtä aikaa kauhea ja kaunis ja kauhean surullinen romaani paitsi ajankohtaisesta ilmastoahdistuksesta ja sen syvistä vaikutuksista ihmisiin, myös romaani lupauksista. Se kysyy, mitä vanhemmat voivat lopulta lapsilleen luvata, mitä me voimme luvata toisillemme, mitä maailma voi luvata meille? - Tai me maailmalle ja luonnolle, näinä aikoina, kun vedet nousevat ja jäätiköt sulavat, ihmiset etääntyvät toisistaan, kasvavat ja vanhenevat ja unohtavat.
Romaanissa ei saarnata eikä selitetä, vaan näytetään episodeja tarinan keskushenkilöiden elämästä niin Suomen Linnanmäellä ja lastensairaalassa, englantilaispuutarhassa, Grönlannin sulavilla jäätiköillä, maan alla henkilökohtaisessa väestönsuojassa kuin muistoissakin.
Ihailen sitä vaivattomuutta, jolla Puikkonen tässä romaanissa solmii aikatasot, näkökulmat, arjen ja hienovaraiset, dystooppiset ainekset (jotka voisivat olla jo tätä päivää: älypaidat, loppuva ruoka, kuumenevissa kesissä lisääntyvät punkit, rajalle ammutut ilmastopakolaiset, toisiaan vastaan nousevat ihmiset, avuttomat poliitikot, nousevat vedet...) yhteen, tarinaksi, joka on kaunis ja pelottava ja surullinen kuin laulu.
Emma Puikkosen romaanissa Lupaus kuljetaan sisarusten Rinnan ja Robertin matkassa. Rinna on kuntoutushoidossa ja Robert Grönlannin jäätiköillä. Molempia huolestuttaa ilmaston muutokset ja niiden vaikutukset jokapäiväiseen elämään. Varsinkin Rinna huolestui asiasta niin, että lopulta hänen mielenterveytensä horjui. Rinna oli yksinhuoltaja, jonka lisäksi hän hoiti vanhemmilta perinnöksi saatua vanhaa taloa. Kasvattaessaan yksin Seelaa maailma muuttui nopeasti ympärillä. Uhanalaisten eläinten määrä kasvoi, säätila lämpeni, mehiläiset katosivat, kun taas punkit levisivät Jäämerelle asti ja peurat olivat jokapäiväisiä vieraita kotipihassa. Emma Puikkonen on kirjoittanut kirjassaan Suomeen liittyvistä uhkista, jotka ovat jo tätä päivää, lisäksi hän on kirjoittanut myös jonkin verran tulevaisuuden mustista joutsenista esim. maahan kaivettavasta ilmatiiviistä kapselista, jonne voi piiloutua uhkia pakoon. Kirjan yksi teema on lupaukset, joita Emma Puikkonen käsittelee silkkihansikkain, mutta ajatuksia herättelevällä tavalla.
Se, että joku jaksaa kaunokirjoittaa ilmastonmuutoksesta ja vieläpä näin: monista inhimillisistä kulmista, sukupolvien ketjun nähden, mustavalkoisuutta välttäen, samaistuttavasti, realistisesti, utopistisesti, dystopiaa, arkea, kosketusta, kaakaota, kasvien ääniä. En tiedä onko tämä kirja sellaiselle, joka kaipaa loputtomasti toivoa ja vaikuuttelua, että kyllä tämä tästä. Vaikka ei kirja toivoton ole. Se on kaunis kielessä ja havainnoissa, se on keskustelukumppani, jolla ei ole vastauksia. Ja jos ilmastonmuutos ei kiinnosta (pitäisi!), voi tämän lukea hienona kirjana vanhemmuudesta ja rakkaudesta laajemminkin, valinnoista ja irtipäästämisestä.
Ilmastonmuutos, ilmastonmuutosahdistus. Eniten kirjassa viehätti kuitenkin lapsen ja vanhemman suhde ja lupaukset, jotka muistaa. Mitä tapahtuu, jos annettuja lupauksia ei toteuta? Mitä tapahtuu, jos ne toteuttaa?
Tämä kirja oli kaiketi pääasiassa ilmastodystopiaa, mutta vähän vetistä (pun intended) sellaista. Ollaan Suomessa jossain ihan lähitulevaisuudessa, ja myllerryksessä oleva ilmasto on jo alkanut vaikuttaa ihmisten elämään.
Tästä saadaan tosin vain pieniä välähdyksiä, sillä fokuksessa on kuitenkin ennen kaikkea yksilön tarina: Rillan, joka elää teini-ikäisen tyttärensä kanssa lapsuudenkodissaan ja yrittää pitää tälle antamansa lupauksen siitä, ettei mitään pahaa koskaan tapahdu. Äärimmäiset tapahtumat vievät Rillaa kohti äärimmäisiä tekoja.
En oikein tiedä miksi, mutta pidin Rillan tarinaa kovin epäuskottavana. Olisin toisin sanoen halunnut, että Puikkonen olisi päästänyt minun sisemmälle hänen ahdistukseensa, jotta olisin ymmärtänyt sitä paremmin.
Kirjassa olisi minun makuuni myös liikaa henkilöitä, joiden tarinanpätkiä piti sitten selitellä ja punoa langanpäitä yhteen välikappaleissa, jotka vain fragmentoivat tarinaa, josta oli alkujaankin vaikea saada kiinni. Ja ilmastokirja, jossa ollaan jäätiköllä Grönlannissa on jo aikamoinen klisee.
Ehkä en sittenkään ollut kohderyhmää, tai jotain… sillä voimakkaan ja kiinnostavan alun jälkeen tapahtui jotain, jokin lässäytti lukukokemuksen tai ehkä jokin ”opettava” juonne alkoi ärsyttämään. Joten, keskinkertainen lukukokemus olkoonkin, että tunnistan hyvä kirjoittajan.
En roman om att förhålla sig till klimatkrisen, med Rinna och hennes dotter Seela i centrum. Bitarna som skildrar Rinna och Seela är absolut bokens starkaste. Som läsare får jag en känsla av att de springer ur egen erfarenhet och att de därför går under huden på ett helt annat sätt än de andra spåren i berättelsen.
Ympäristöteema kulki melko hyvin läpi tarinan, mutta Grönlanti -osuus oli ehkä hivenen irrallinen. Pidin paljon sukupolvien vastuun ja lupausten antamisen kuvaamisesta. Ja kirjoitustyylistä.
Halusin niin kovasti pitää tästä, sillä 1) rakastin Puikkosen edellistä kirjaa ja 2) uskomattoman ajankohtainen aihe josta olisi vaikka mihin. Mutta niin. Halusin pitää, mutta en oikeastaan sitten pitänyt.
Suurin ongelma on, että tämä jää todella hajanaiseksi. Tarinat liikkuvat monella aikatasolla, mikä sinänsä ei häiritsisi, jos kaikki nivottaisiin hyvin yhteen. Niin ei kuitenkaan tapahdu, vaan välissä on pätkiä jotka tuntuvat täysin turhilta eivätkä juuri tuo tarinaan mitään lisäarvoa. Ja jotenkin päätarinakin on sekava. Alkaa hyvin, nuoresta äidistä joka lupaa lapselleen suojella tätä aina. Yleensä äitiyspohdinta ei kiinnosta pätkääkään, mutta tässä se oli ihan ok. Suurin ongelma on, ettei ilmastonmuutoksesta aiheena juuri saada mitään oleellista irti. Ahdistutaan ja seotaan sen vuoksi, muttei muuta. Odotin enemmän pohdintaa ja ahdistuksen pohjustusta, sivulauseissa mainittuja asioita olisi voinut laajentaa ja näin saada tarinaan ihan erilaista syvyyttä.
Eniten pidin Grönlannin pätkistä. Olivat todella kauniisti kirjoitettuja, kylmän saattoi tuntea, veden virtauksen kuulla. Näissä osioissa myös ilmastonmuutos oli eniten esillä ja pelottavan ajankohtaisesti, olin tainnut vain muutamaa päivää aikaisemmin lukea siitä, kuinka jääkerros siellä sulaa hälyttävää vauhtia - eli siis täysin samaa asiaa, kuin tässä kirjassa. Robertin ja Neevin suhde oli myös kauniisti, hienovaraisesti mutta syvästi kuvattu. Olisipa tässä kirjassa ollut enemmän Grönlantia ja vähemmän Helsinkiä.
Ei tämä varsinaisesti huono ollut, mutta odotuksiin nähden suuri pettymys. Ehkä 2.5 tähteä, koska hyvää oli, mutta ei tarpeeksi. Kannesta pidän, siinä on jotain todella kaunista.
Lupaus (2019) on viime vuoden hienoimpia suomalaisia romaaneja, vavahduttava teos ilmastoahdistuksesta, ja muustakin. Pidän tavasta jolla Puikkonen käsittelee isoja ja raskaita asioita joten elegentin kevyesti hyppelehtien. Keveys ei tässä tarkoita pinnallisuutta vaan ilmavuutta, valikoivaa harvapiirteisyyttä.
Eurooppalaiset unet (2016) oli kuitenkin ehkä vielä parempi romaani, jotenkin tymäkämpi ja kouraisevampi. Tämä on kuitenkin selvästi parempi kuin Puikkosen esikoinen Turkulainen näytelmä (2001), joka sekin on kaikkea muuta kuin huono. Ja kyllä tämä ylittää myös Näköalan (2004), joka myös on hyvä. Ei siinä virhettä tee kun Puikkosta lukee, kaikki Emman kirjat ovat joko hyviä tai pahuksen hyviä.
Ei huono. Paikoltellen vähän liian koukeroista kieltä minun makuuni, mutta kokonaisuutena ihan mielenkiintoinen tuttavuus. Rikottu kronologisuus piti sopivasti mielenkiintoa yllä, samoin kuin jatkuva arvailu siitä, mihin ajankohtaan itse päätarina sijoittuu. Kirja on ennen kaikkea surullinen ja minua alkoi eniten ahdistaa päähenkilön ahdistuminen. Vaikea on myöskään käsittää miksi joku kokisi maan alla pienessä bunkkerissa asumisen paremmaksi ratkaisuksi ja ennen kaikkea: kuuluuko meidän pitää lupauksista kiinni niin pitkälle, että se tuhoaa oman henkisen terveytemme? Eikö jossain vaiheessa voi sanoa, että olen tehnyt voitavani, anteeksi etten pystynyt enempään?
Lukupiirin kirjana luettu. Kirjassa äiti haluaa suojella lastaan ja pohtii vanhempien lupauksia lapsilleen muuttuvassa ja epävarmassa maailmassa. Kirjassa on hieman liikaa kertojia ja olisin pitänyt tästä enemmän, jos siinä olisi ollut vain Riinan ja Seelan tarina, äidin ja tyttären, tai sitten muutama muu kappale/kertojat olisivat voineet saada lisää tilaa. Nyt Riinan veljen tarina sulavan jäätikön tutkijana jäi hieman vajaaksi, eikä sillä ollut tarpeeksi sidettä kirjan kokonaisjuoneen.
Sujuvaa ja nopeasti luettavaa uutta suomalaista kirjallisuutta. Juuri vanhemman huoli lastensa tulevaisuudesta on kerrottu hyvin.
Romaani tavoitti hyvin sen vastahankaisuuden ja silmien ummistamisen, johon me ihmiset surullista kyllä syyllistymme ilmastonmuutosta koskien ihan koko ajan, vaikka tietäisimmekin paremmin. Oli karmaisevaa, kuinka kirjassa esiintyvät uhkakuvat eivät ole lainkaan kaukana tästä todellisuudesta, ja kuinka arkipäiväisenä ne kirjassa näyttäytyivät, kuinka ilmastonmuutos on jo tätä päivää, vaikka se vielä ei olekaan näyttäytynyt täysimittaisena. Lupaus oli aika hajanainen, mutta kertomus pysyi kuitenkin kasassa. Vierastan aina runollista kieltä, mutta tässä kielenkäyttö ei liikaa häirinnyt.
Lupaus on vaikuttava kuvaus ilmastoahdistuksesta. Samaistuin, etenkin lasten puolesta tunnettavaan suruun siitä, etteivät elämisen mahdollisuudet tule olemaan heille enää samat. Päähenkilön ahdistus oli niin aidosti kuvattua, etten erottanut kirjan vallitsevaa maailmantilaa siitä miten päähenkilö sen koki. Havahduin ristiriitaan vasta pitkällä tarinassa. Hiukan vaativaa, mutta palkitsevaa luettavaa.
Ahdistava, koukuttava, kaunis, surullinen ja ajatuksia herättävä kirja. Ilmastonmuutoksen dystooppinen kuvaus ei paljon lupaillut lohtua, mutta onko sitä tarpeen lupaillakaan? P.s. Otan lapselleni puutiaisaivokuumerokotteen ensi tilassa.
Upea, upea kirja. Koskettava, satuttava, pelottava. Surullinen, mutta kuitenkin vähän toiveikas. Henkilöhahmot tuntuivat tosilta, olen ajatellut heitä kuin ystäviä, joiden kohtalosta välitän. Emma Puikkonen pääsi heittämällä suosikkikirjailijoitteni listalle.
Kirjan alussa kerronta miellytti paljon, mutta lopussa kaikki jotenkin levisi käsiin ja en pitänyt lopusta, vaikka tavallaan se on hyvinkin uskottava siitä, mihin ilmastoahdistus voisi ihmiset viedä.
Tämä kirja oli täydellinen. Siinä on jäätikkö, joka kuvataan hienosti, siinä on politiikkaa, siinä on perhe, siinä on katoava maailma, ihminen ja lisääntyvä ahdistus.
Kuule istuta vielä se omenapuu Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu Vaikka huomenna aurinko kuolee Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa Kun maailma hautaansa nilkuttaa