Syöpään sairastunut äiti katsoo kuolemaa silmiin, ja pelon takaa kuultaa toivo. Astrid Swan on antanut kasvot nuorelle syöpäsairaalle äidille; miltä tuntuu kertoa lapselleen tekevänsä kuolemaa.
Teosto-palkittu musiikintekijä Swan käsittelee muistojensa ja päiväkirjojensa kautta turvatonta lapsuuttaan, taiteilijaksi kasvamista, rakkautta sekä sitä, miten ihmeellisellä tavalla kaikkea kannattelee innostus elämästä.
Kirja on saatavilla myös sähkökirjana ja äänikirjana.
Astrid Swan (s. 1982) on suomalainen laulaja ja muusikko. Hän sai kuudennella levyllään Teosto-palkinnon 2018 yhtenä harvoista naisista kautta aikojen. Voimakkaan melodisessa tuotannossa korostuvat omaelämäkerralliset sanoitukset.
Tämä oli yllättävän hyvä!* Ei todellakaan mikään "näin minusta tuli muusikko"-artistikirja, vaikka tietyllä tapaa on sitäkin. Astrid Swan kirjoittaa lapsuudestaan, nuoruudestaan, vanhemmistaan, isovanhemmistaan... Siitä miten vaikeaa ja monimutkaista on olla vanhempi, lapsi, aikuinen lapsi, aikuinen vanhempi, lapsenlapsi. Miten monimutkaisia perhesuhteet ovat ja miten houkuttavaa on irrottautua, jättää kaikki taakseen. Tulla joksikin muuksi. Ja miten jossain vaiheessa, vääjäämättä, perheensä on kohdattava tavalla tai toisella. Perheessään on kiinni, halusi tai ei, jollain tavalla.
Ylisukupolvisen trauman käsittelyä, niin kuin noin joka toisessa tänä syksynä lukemassani kirjassa. Kirja on keskeneräisyyden ja haurauden kuvaus. Ja tietysti sairastumisen, koska koko kirja on syntynyt siitä ajatuksesta, että sen kirjoittaja ei elä enää kauaa.
Tämä olisi hyvä kirja, vaikka Astrid Swan olisi postinjakaja. Muusikkoudesta kertovat kohdat ovat kirjan epäkiinnostavinta antia (vaikka niihinkin on löytynyt ihan hyvä kulma). Swan osaa kirjoittaa itsestään kiinnostavalla tavalla. Toivottavasti hän ehtii kirjoittaa vielä lisää.
* "Yllättävän hyvä" kuulostaa varmaan vittuilulta, mutta ei ole tarkoitus olla sitä. Genreään (eli "julkisuuden henkilöiden liian nuorena kirjoittamat elämäkerrat") parempi, sitä se tarkoittaa.
"Perinteistä" muusikko-omaelämäkertaa lyyrisempi ja tavanomaista paljaampi. Hetkittäin jopa hätkähdyttävän paljas.
Uskon, että Swanin fanien lisäksi tästä teoksesta tarvittavan saavat irti alkoholistien lapset, päättäväiset ajelehtijat ja henkilöt, joita krooninen, kuolemaan johtava sairaus on koskettanut tai koskettaa läheltä.
Astrid Swanin kirjoituksia omasta elämästään. Kirjan nimi viittaa siihen että hän sairastaa parantumatonta syöpää. Kirja on irrallinen kokoelma ajatuksia ja elämän muistelua. Ensin se hieman häiritsi, mutta kun totuin tyyliin, tätä oli ihana kuunnella. Hänen suhtautumisensa syöpään on ihailtava ja vahva, jotenkin voimautti itseäänkin kuunnella. Lämmin suositus.
En ole aiemmin ajatellut, millaista on kirjoittaa elämästä samalla, kun elämä tapahtuu. Kiinnostavaa, katkonaista ja monipuolista Swanin toteuttamana. Ihmeellisen koskettavaa ja eläydyttävää, vaikka olemme selvästi eri aikakausien lapsia.
Toisinaan sitä kadottaa itsensä ajan hektisyyteen. Silloin tällöin tulee onneksi vastaan jotain, tässä tapauksessa kirja, joka rauhoittaa mielen, ankkuroi minuuden takaisin itseen. Kiitos tästä.
Astrid Swanin kirjoituksia elämästä on raa'an aito. Hän ei piileksi sanojen takana. Ansioituneen taiteilijan ääni kulkee vahvana läpi teoksen, eikä hän anna syövän määrittää itseään, ei itsensä eikä muiden.
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita: Jonakin päivänä lapseni kirjoittaa kirjan. Sitä en lue, mutta se on lempikirjani.
Odotan etäännytettyä imperfektiä, sitä että kipu ja epätoivo ovat historiaa. Sitä että voin istua keinutuolissa, maistella ja järjestellä menneisyyttä sydämmellisellä, kaiken läpäisevällä rakkaudella. Odotuksiin voi paeta loputtomasti, sillä kohdalta puhuminen on kaikkein vaikeinta. Nyt kirjoitan tapahtumien keskeltä.
Kirjoittaminen on surutyö. Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on. Tunnistaa ja antaa nimi. Kirjoittaminen on selviytymiskeino. Tämä on minun tarinani. Kertominen pelastaa minut. Kertominen on taistelua vaiennusta vastaan. Se on liikettä pysähtymisen sijaan. Olen ollut kauan hiljaa. Kirjoittaminen on muistamista ja muistojen synnyttämistä.
Pellon reunalla odotin äitiä. Minä juoksin ensin ja hän tuli perässä. Sitä en tiedä, mistä sopimuksesta niin tehtiin, mutta tiesin, että äiti oli tulossa. Siinä juoksussa oli vapaus. Olimme irrottaneet itsemme. Lähdimme pois. Se oli erään tarinan loppu. Meilläkin on rajamme. Tiesin, että isä oli tehnyt väärin ja satuttanut meitä. Luulin, ettemme koskaan palaa. Rajanveto oikean ja väärän välille. Osoitus siitä, että se mitä tunsin, oli totta siitä huolimatta, että palasimme aamulla kotiin. Silti, aina heinäkuussa iltavalo palauttaa minut pellon laitaan. Juoksen pois. Olen sen hetken vapaa. Näen kauneuden. Kesäaurinko laskee, on kuuma, meillä ei ole kuin mekot, kengät ja äidin olkalaukku. Ei mitään muuta. Kukaan ei seuraa meitä.
Vuonna 2017 minun vakavasilmäinen lapseni kertoo, että lapsetkin voivat kuolla. Niin voivatkin, kulta. Ja kuolevat joka päivä. Ja aikuiset lapset kuolevat liian aikaisin jättäen jälkeensä itkeviä äitejä. Kuolema leikkii lapseni leluilla, kertoo tarinoita, joista en ole kuullutkaan. Lapsi suhtautuu kuolemaan osana elämää. Sitten hän vihaa kuolemaa ja suunnittelee löytävänsä lääkkeen sitä vastaan kuun pinnalta. Isona hän aikoo astronautiksi. Sanon, että tulee ikävä. Meidän välillämme on joka tapauksessa sitten joskus avaruus. On epäselvää, kumpi silloin on maan päällä ja kumpi leijailee.
Nyt tiedän, miksi muistisairaat esittävät, että he muistavat sen, minkä ovat unohtaneet. Se on vaistomaista. On vaarallista olla kadoksissa.
Kehoni muistaa painosi aina, ja maidon tuoksuiset ihosi vastasyntyneenä. Nyt näen sinut jo eri tavalla - sellaisena, jollaiseksi haluat tulla. Sinä kerrot ja minä kuuntelen. Rakastun siihen sinuun, josta puhut. Haluan olla täällä ja taistella sen puolesta, että saat olla sinä.
Rakkauden on oltava tässä kirjeessä. Sillä vain rakkaudella voin jakaa sitä, mistä olen saanut otteen, kun se on tuulen tavoin kulkenut lävitseni.
Onni on päällimmäinen tunne, jonka haluan sinulle antaa. Onni siitä, että meillä on oma aikamme täällä samaan aikaan.
Yritän heittää mummin vanhaa rannekelloa roskikseen. Se ei ole toiminut vuosiin. Lapseni löytää sen vessan kaapin päältä romukorujen luota ja saa sen toimimaan. Puolisoni laittaa sen oikeaan aikaan. He jaksavat uskoa johonkin sellaiseen, mikä on minun mielestäni jo kadonnutta, mennyttä kokonaan. Niin kuin he uskovat minuun.
Tämä oli niin merkittävä kirjakokemus, että sitä on hankala alkaa kuvata. Nimenomaan merkittävä: niteeseeni syntyi paljon merkintöjä, ja niitä kirjoittui mieleeni. Olen viime aikoina suositellut Astrid Swanin esikoisteosta Viimeinen kirjani (Nemo 2019) viesteissäni ihmisille, joiden kanssa useimmiten keskustelen lukemastani; olen todella halunnut muidenkin löytävän tämän. Vaikka olen kuunnellut Astrid Swanin musiikkia noin 10 vuoden ajan ja hänen elämäkertansa kiinnosti jo siksi, sain teoksesta nimenomaan kirjallisella tasolla paljon. Opin tietenkin runsaasti uutta itse kirjoittajasta, sellaista mitä ei ole voinut saada tietää vain kuuntelemalla musiikkia, lukemalla lehtihaastatteluja tai hänen blogiaan. Nyt Swan on kirjoittanut kirjan, jollaisen ei pitänyt olla hänen esikoisteoksensa; se on kirjoitettu kuin veitsi kurkulla.
Viimeinen kirjani kertoo ei-kronologiseen järjestykseen sijoitetuissa katkelmissaan lapsuudesta alkoholismin varjossa, selviytymiskeinoista, epävarmuudesta, syrjään jäämisestä, feminismistä, taiteilijuudesta, pitkästä parisuhteesta, pelastumisesta, äitiydestä ja äitipuolena elämisestä, sairastumisesta, syövästä joka ei enää parane. Sellaisissakin asioissa, joita en ole itse kokenut kuten tekijä (eli hyvin monissa) samastun lauseisiin, ajatuksenpätkiin, välähdyksiin. Erilaiset tuntemukset nousevat tekstistä vahvoina. Ymmärrän, miksi alaotsikkona on juuri "kirjoituksia elämästä". Swan kertoo loppusanoissa olleensa huolissaan siitä, millainen kirjan tyylistä tuli, mutta ei huolta, se on vahva ja puhuu omalla äänellään. Lauseissa on musiikin rytmi ja kielessä paljon värähtelevää energiaa. Kirja on täynnä alleviivattavaa, merkittävää, mieleenpainettavaa. En pysty sanomaan siitä läheskään kaikkea mitä voisin, mutta ehkä joskus. Tulen palaamaan teoksen pariin vielä, se on tärkeä.
"Mutta vapautumisella oli hinta. Aloin nähdä painajaisia. Heräsin öisin enkä voinut puhua. Masennus vaani jokaisen kesäpäivän reunalla. Suurimman osan ajasta hienotunteisuus vaati minua olemaan hiljaa. Se oli sitä pidättyväisyyttä, josta Susan Sontag puhuu lojaliteettina. Siihen voi tukehtua. Omiin tunteisiinsa voi kompastua ja voi menettää elämänhalun." (s. 75)
En muista törmänneeni ehkä jotain harvaa poikkeusta lukuun ottamatta suomenkielisiin teksteihin, joissa kirjallisuusluettelossa mainittaisiin muinaisen seminaarityöni aihe Gloria Anzalduan Borderlands/La Frontera tai mitään Xicana-kirjallisuutta ylipäätään. Astrid Swan on kyllä lempi-ihmisiäni lukuvinkkien antajana, että sikäli en ihmety, että hän tuntee myös Anzalduan tuotantoa. Muistiini on painunut myös eräs ihana keikka, josta on kyllä jo aikaa. Bändikin oli jotenkin tosi loistava.
Astrid Swan kirjoittaa hyvin myös muuta muotoa kuin laululyriikkaa. Tämä kirja on kuin muisti: poukkoileva, eri vuosina tapahtuneita asioita ja ajatuksia aika spontaanisti ketjuttava ja kuitenkin myös toisiinsa tarkoituksella yhdistävä. Kun loppupuolella tulee kuvaus parantumattoman sairauden diagnoosin hetkestä teksti jotenkin tuntuu seestyvän ja kirkastuvan. Vähän siis samoin kuin kirjailija kuvaa läsnäolon tiivistyvän ja joka hetken merkityksellistyvän uudella tavalla diagnoosin jälkeen. Tai ehkä tämä oli oma kokemukseni, mutta kuitenkin.
Jostain syystä tämä kirja jäi minulle etäiseksi, vaikka olin juuri menettänyt 40-vuotiaan ystäväni syövälle. Lukiessa lävitseni lipuivat Brotheruksen Ainoa kotini (avointa tilitystä), Hubaran Ruskeat tytöt (ei avautunut) ja Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (elämän merkittäviä naisia). Odotin enemmän mutten tavoita, mitä.
Jälleen yksi sekavasti kirjoitetuista nykykirjoista. Tarina hyppii jatkuvasti lapsuudesta aikuisuuteen, sieltä teini-ikään ja taas päälle kolmikymppisen pohdintoihin. Todella raskasta lukea. Vasta viimeiset sivut kertoivat syövästä, jonka takia olin kirjaan alunperin tarttunut.
Koskettava ja hyvin jäsennelty omaelämäkerta. Swan kirjoittaa kauniisti, eikä lukemista olisi millään halunnut lopettaa. Kirja jossa on viittaus Interstellar-elokuvaan ei voi olla huono. Kirjan lopusta löytyvään kirjalistaukseen palaan varmasti vielä.
Varsinkin alussa on tekotaiteellisia jaksoja ihan hyvän tekstin seassa. Olisi tarvittu kustannustoimittajaa. Mielenkiintoinen elämäntarina, jolle toivon jatkoa.
Ei ollenkaan sitä mitä odotin (paitsi pari viimeistä lukua) ja siksi ehkä petyin (omien väärien odotusteni takia). Puoliväliin asti lukeminen oli todella takkuista. Raskasta luettavaa ennemminkin sekavuutensa kuin tarinan takia, tosin ounastelen, että vastaavassa elämäntilanteessa sekavuus (myös kirjoittamisesssa) saattaa olla odotettavissa. Kirjassa oli upeitakin lauseita ja ajatuksia ja hetkiä, joita piti jäädä nauttien makustelemaan, mutta myös kohtauksia, joista en saanut mitään tolkkua.
Tartuin kirjaan muutaman lukemani lehtijutun (ehkä myös kirjailijan haastattelun) perusteella, nyt saattanen tutustua myös hänen musiikkiinsa, enkä aio odottaa siltä mitään (etten taas pety omien ennakkoluulojeni vuoksi).
Tähtien antaminen näin henkilökohtaiselle tarinalle tuntuu julmalta, joten en tee niin.
En myöskään ehkä osaa arvostella tätä teosta jotenkin jollain objektiivisille tai subjektiivisilla kriteereillä. Mutta noin yleisesti pohdin kirjaa lukiessani omaa suhdettani tähän jo muutamien vuosien ajan vallinneeseen autofiktiotrendiin. Minulla on autofiktioon hyvin vahva viha-rakkaus -suhde. Myös tämän kirjan kohdalla uppouduin Astrid Swanin ajatuksenvirtaan ja epälineaariseen kerrontaan omista syvimmistä ajatuksista ja tuntemuksista. En vain voinut laskea kirjaa käsistäni. Mutta samaan aikaan minua jotenkin rasittaa autofiktiolle tyypillinen oman itsensä ja kirjoittamisensa metakommentointi. Tämän kaltaisista kirjoista (samoin kuin esim Maggie Nelsonin Argonauteista, tai Sheila Hetin Motherhoodista) tulee jotenkin sellanen olo, kuin olisi 5 tuntia kahvilla ystävän kanssa, joka analysoi itseään, kuten Woody Allen leffoissaan. Silti olen pohjattoman kiinnostunut lukemaan lisää.
Vaikeaa pisteyttää joten jätän tähdet tällä kertaa antamatta. Kirja on vaikea, ei niinkään sisällöltään vaan kirjoitustavastaan johtuen. Swan on osittain kenties käyttänyt pohjana päiväkirjojaan, jolloin useasti sisältö on tajunnanvirtaa eikä niinkään määrätietoista. Kappaleet ja aikajanat ovat irrallaan toisistaan enkä aina tiennyt onko kertojana 19- vai 31-vuotias Swan.
En tiedä kenelle muulle, kun Swanin tunteville kirja olisi kirjoitettu. Se ei ole puhtaasti sairauskertomus, mutta ei ihan suora elämänkertakaan. Kannattaa ehkä kokeilla jos pitää elämänkertapohjaisista esseistä.