Während die Welt am Fernseher die Hochzeit von Lady Di und Prinz Charles verfolgt, sind Jussi und sein Onkel Olli unterwegs, um einen auch für finnische Verhältnisse ungewöhnlichen Einkauf zu erledigen: Der im Sterben liegende Großvater will seinen Sarg sehen. Jussi ist schüchtern und harmoniebedürftig, sein Onkel ein vitaler Draufgänger, ein Held – die Welt ist noch in Ordnung. Dreizehn Jahre später, Jussi wohnt inzwischen mit Frau und Sohn in der Stadt, sieht das schon anders aus: Im Verlauf eines als Angelurlaub geplanten Wochenendes wird er mit den Leidenschaften seines Onkels konfrontiert (Alkohol, die falschen Freunde und Frauen) – und muß sich ganz gegen seine Natur selbst als Held beweisen. Er ruft den Notarzt, nachdem das Gelage entgleist ist. Das Bild des Onkels bröckelt, die Männerfreundschaft nicht. 2005: Bei Prinz Charles hält mit Camilla ein ernüchterter Pragmatismus Einzug, und Jussi, 39, frisch geschieden, fährt zur Beerdigung seines vereinsamt heruntergekommenen Onkels. Er selbst hat es auch nicht weit gebracht, verläßliche Vorbilder sind rar. Petri Tamminen zeigt nach Der Eros des Nordens und Verstecke wieder einmal charmant finnisch: Womöglich haben es Männer nicht leicht.
»Tamminens Texte sind hellsichtig und erhellend, rührend und schön. Und komisch.« Fridtjof Küchemann, Literaturen
Petri Tamminen (s. 1966) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenan tiedotusoppi. Tamminen asuu perheineen Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana.
Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994.
Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006.
Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessaan (2010) Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. ”Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana.”
Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
Tammisen tuotantoa on käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
Vaistomaisesti ajattelee että onkohan kirjailija ehkä itse jo tehnyt itsemurhan. Ei kuitenkaan ole. Toisaalta kirjan loppu on ehkä jollain tavalla positiivinen. Ihminen on jotenkin arvokas vaikka kaikki on perseellään eikä mikään kiinnosta.
Annoin kolme, vaikka olisin voinut antaa neljäkin, kun on ollut Finlandia-ehdokkaanakin, mutta jostain syystä kuitenkaan. Elämänmakuisia juttuja, mutta aika kevyt ja jutut "tuttuja", joita tuntuu olevan aika monessa kirjassa. Ihan mukava lukea ja vaikka lyhyempinä pätkinäkin, kun ei oikeastaan varsinaista juonta ole ollenkaan ja henkilöitä vähän. Tammisen kirjat näyttävät monet olevan saman tyyppisiä ja tämän perään pitää valita joku toisenlainen. Ja ehkä Tammista sitten taas myöhemmin.
Kirpparilta muutamalla sentillä hankittu pokkari osoittautui ihan mukiinmeneväksi tarinaksi. Tamminen osaa kuvailla asioita uskomattoman tarkasti - ihan saattoi haistaa ja maistaa 70-luvun muistoja. Suomalaisesta kännäyskulttuurin kuvauksesta en niinkään välitä, mutta monta mielenkiintoista sitaattia tästä löytyi.
A good book, but too sombre in tone for me. Autobiographical, but a bit too nihilistic to be enjoyed. Well-written and important, I'll tell you that. The episode with the suicide attempt was really intense and beautiful. I know this world. Maybe I don't care to read about it. Not this way. This is the white trash I don't find any comfort in. I'm going to proceed towards my next Tamminen, but hoping it will be more like Muita hyviä ominaisuuksia or Elämiä.
Paasilinnalaisen mielenmaiseman käsittely Tammisen malliin. Pidän pelkistetystä ilmaisusta joka jättää ilmaa ja tilaa ajatukselle. Ijäs tekisi tästä hienon "Katsastus"-tyyppisen elokuvan.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-2005: 160/160) 2006: 4/6 (2007: 4/6) 1984-2023: 168/268
4/5. Ihan ok/hyvä/erinomainenkin, muttei kuitenkaan mikään sellainen, että jättäisi kovin pitkäkestoista tai pysyvää muisti- ja mielikuvaa – eikä sellainen, että tämän haluaisi hankkia omaan hyllyynsä ja lukea uudelleenkin.
Petri Tammisen romaani Enon opetukset pönkittää vanhanaikaista suomalaista mieskuvaa, johon kuuluu olennaisesti viinanjuonti, itsetuhoisuus ja naisten esineellistäminen.
Rakenteellisesti teos on mielenkiintoinen, sillä se sijoittuu vuoteen 1981, 1994 ja 2005. Tapahtumia tarkastellaan minämuodossa Jussin näkökulmasta. Hän on ihaillut aina enoaan ja haluaisi samanlaista varmuutta ja rohkeutta kohdata naiset ja maailma. Eno puolestaan on pelkuri, joka peittää viinalla (perinteiseen tapaan) epävarmuuttaan, ja hänen kaverinsa Myrsky (Mikko) on samaa kaliiberia.
Ensimmäisessä osassa ollaan Enon eli Ollin kotona, jossa hänen isänsä tekee kuolemaa. Tädit ja muut sukulaiset saavat Ollin pyydettyä hakeaan arkun vanhukselle. Myrsky haetaan mukaan ja käydään soutelemassa arkun kanssa Maskun Riveralla. Kymmenen vuotta nuorempi Jussi ihailee näiden kahden kaveruksen rämäpäisyyttä.
Toisessa osassa Jussi on aikuistunut, mutta kaikki tuntuu menevän elämässä ohitse. Tämä on sitä tyypillistä suomalaisen miehen melankoliaa: vaimo tuntuu etäiseltä, poika vieraalta, elämää tarkastellaan kuin vilttiketjusta, ja siinä ohessa kuin yritetään olla tutkijan lasikopissa yliopistolla ja opetetaan muutama tunti viikossa. Työkaverit on yhtä läheisiä kuin kaupan kassat.
Pakoa todellisuudesta tarjoavat jälleen Myrsky ja Olli, joiden mukaan Jussi lähtee muka kalastamaan. Kännissä Olli jälleen latelee perusviisauksia kuin jossain Salaman romaanissa. Sitten on luvassa mökkeilyä ja naimista, ja siinä sivussa Jussi seuraa ja pohtii, mikä hänessä on mennyt vikaan, kun ei ole enonsa kaltainen.
Viimeisessä osassa niin Ollin kuin Jussinkin elämä on mennyt reilussa kymmenessä vuodessa tukevasti alamäkeen, mutta silti Myrsky ja eno ovat yhä hänen naiiveja sankareitaan.
Kulahtanut lehtikuvaaja asuu nyt raisiolaisessa yksiössä, ja viimeisessä tapaamisessa kossu virtaa samaan tahtiin kuin edellisessäkin kohtaamisessa. Silti itsesäälissä rypevä epäonnistunut perheenisä ja tutkija ei voi olla ihailematta esikuviensa rempseää elämäntapaa. Jussi yrittää selvitellä Myrskyn ”ylivoimaisuuden” salaisuutta. Tällainen se on: ”Mä en seesty, usko nyt saatana jo.”
Samalla kun romaani käsittelee suomalaisen miestyypin muuttumista äijämentaliteetin omaavasta itsekkäästä urhosta androgyynimäiseen vätykseen, televisio tuo välähdyksiä maailmalta. Ensin Charles nai Dianan, mutta lopulta saa Camillansa. Eno sai haluamansa, mutta onko Jussille tarjolla enää mitään? Avioliitto päättyy, tekstareita sinkoilee. Onko nykymiehestä enää mihinkään?
Pidinkö kirjasta. Kyllä ja ei. Pidin sen tyylistä, kirja oli todella helppoa luettavaa mutta jotenkin tämä synkkyys kyllä ahdisti. Tiedän, että tuollaista on, mutta tarviiko siitä kirjojenkin muistuttaa.
Halusin kuitenkin lukea kirjan loppuun saakka eli kyllä siinä jotain sellaista on, mistä pidin.