Ärhäkästi pureva esikoisromaani repii kappaleiksi konsulttikielen, onnellisuusteollisuuden ja selfhelpin. Hellevi on pikkupomo keskisuuressa ohjelmistosuunnitteluyrityksessä. Yyteet paukahtavat päälle. Hellevi antaa päivisin potkuja ja käy iltaisin hoitamassa äksyä sairasta äitiään. Kiitokseksi 20 palvelusvuodesta firma patistaa Hellevin muutosseminaariin. Muutos vai häviö? Mitkä ovat vaihtoehdot? Rohkea ja suorasanainen Minäpäivät istuttaa lukijan sohvaan ja puhuu sydäntäsärkevästi jatkuvasta syyllisyydentunnosta ja yksinäisyydestä. Se kysyy, mikä on ihmisen mitta ja kuka sen täyttää.
Tämä kuulosti mielenkiintoiselta ja olikin ihan kiva luettava. Ei mitään ihmeellistä, vähän tuli mieleen Kokon Munametsä mutta niin ettei tässä ollut sitä roisia seksielämää. Mutta samankaltaista työelämäkuvausta nykypäivän työelämästä ja naisten roolista siinä. Päähenkilö Hellevi on pikkupomo ja koettaa luovia työtekijöiden ja pomojen välissä, vapaa-aikanaan hän käy mokkaamassa äitiään terveyskeskuksessa jossa he ohjeiden vastaisesti syövät kettukarkkeja (siitä kannen kuva). Hellevi pääsee 20 vuoden työpanoksensa kunniaksi muutosvalmennukseen jossa on tarkoitus päivittää Hellevi sisäisesti ja ulkoisesti 2010-luvulle. Kuinka siinä käy?
Valju, eikä vastannut odotuksia kepeän humoristisesta välipalakirjasta. Sen sijaan mentiin aika syvälle ongelmalliseen tytär-äiti-suhteeseen. Arvostin kuivaa huumoria ja piikkejä oma-apukonsultteihin, mutta tämä ei riittänyt kantamaan muutoin juonetonta teosta kovin pitkälle. Pirjo Heikkilä äänikirjan lukijana oli ehdoton plussa, minkä vuoksi teos tuli kuunneltua loppuun asti.
Tämä yllätti iloisesti, oikein vapauttavaa sanailua aikamme bisnesmaailmasta ja jargonista, jota konsultit viljelevät. Olen iloinen, että nykyisessä työssäni vältyn kaikelta tältä ja saan ihan itse päättää, ”kehitänkö” itseäni vai en :)
Ihan jees -kirja ajankohtaisesta ilmiöstä. Keski-ikäinen Hellevi joutuu uudistamaan itseään firman muutosinnostushysterian puitteissa. Alkuosa kirjasta oli vähän tylsä, mutta sympatiat kasvaa päähenkilöä kohtaan loppua kohden ja hänelle toivoo vaan kaikkea hyvää.
En oikein itse tykkää inhorealismista, jota kirjassa viljeltiin, mutta pakonomaisen muutosvimman kuvaamisessa teos osui nykyajan ytimeen. (Hyvälle) paikalleen pysähtyminen on yksilön epäonnistumista, sillä vain jatkuva kehitys, uudistus ja itsensä muokkaaminen paremmaksi versioksi aikaisemmasta ovat hyväksyttyjä tapoja elää ja olla olemassa.
Sattumalta kuuntelin tämän äänikirjana heti Työelämän kapinallisten kanssa. Lukija on sama, Pirjo Heikkilä. Myös työelämän todellisuutta potkuineen ja huonoine pomoineen käsitellään, tässä kirjassa tosin fiktion keinoin. Nämä kirjat sopivat yhteen hienosti!
Minäpäivät muistuttaa vähän Anna-Leena Härkösen kirjoja, mutta on tiedostavampi. Ote on humoristinen, huomiot teräviä. Juoni etenee hyvin. Välillä mennään vähän hyvän maun rajojen yli, mutta se ei haittaa. Kokonaisuus on viihdyttävä ja ajatuksia herättäväkin.
Viisikymppinen Hellevi pyristelee työpaikalla, pikkupomona keskisuuressa ohjelmistofirmassa. Hellevi jakelee töissä potkuja ja käy katsomassa vanhaa äitiään, joka on sairas ja mielenvikainen. Kiitoksena 20 työvuodesta Hellevi ohjataan muutosseminaariin uudistamaan itseään.
Syyllisyyttä, yksinäisyyttä, työelämän sekopäisyyttä, muutoksia ulkoisista ja sisäisistä lähtökohdista ajettuna – siinä Minäpäivien ainekset, joista tulee aivan kelpo kirja.
Itselleni epätyypillinen lukukokemus, sattumavalinta kirjastosta. Teos kuvasi kivasti niitä erilaisia ja erisuunnista tulevia paineita nykynaisen elämässä, työelämän tuomia moraalisia ristiriitoja, johtamista sekä tietysti sitä aina yhtä kompleksista äiti-tytär -suhdetta. Teksti oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa. Mikään ei häirinnyt, mutta ajatuksia sisältö herätti, lähinnä Minän uhrauksesta muiden vaatimuksille, työyhteisöjen dynamiikasta jne.
Mukava, tarttuva ja helposti luettu. Kiva ja oivaltava. Elämäsi ei tule riippumaan tästä kirjasta, mutta se tarjoaa monta hyvää hetkeä. Mukava tyyppi, jonka kanssa on kiva viettää aikaa, kun juuttuu vaikkapa lentokentälle kuudeksi tunniksi, mutta ei sitten kuitenkaan niin mukava, että siitä syntyisi loppuelämän suhde.
Kesti vähän aikaa tajuta, että kirjan on traagisen sijaan tarkoitus olla hauska. Hellevin elämä muistuttaa myötähäpeisissä tilanteissaan äänikirjan lukijan Pirjo Heikkilän "Pirjo"-sarjan komediaa. Oli väliin kovinkin sympaattista ja hymyilyttävää, mutta kokonaisuus jäi aika latteaksi.
Viisikymppinen Hellevi on elämänmuutoksen edessä: voimia vaatinut äitisuhde on katkeamassa ja palkkioksi saatu self-helf -kurssi tuo uutta potkua arkeen. Kirjassa ärsytti liian karrikoidut henkilöt ja tilanteet, mutta paikoitellen dialogi oli lähes AL Härkösmäisen mehevää.
Eka puoli oli melko huono (meinasin lopettaa kesken), jälkimmäinen selkeästi parempi. Loppu tuli ihan yllättäen, olisin voinut vielä jatkaa. Minäpäivät parodioi konsulttijargonia ja itsensä kehittämisen kulttuuria, ja oli ihan viihdyttävä ja jopa inspiroiva! Kiva välikirja.
Oikein kiva romaani keskitason pomosta Hellevistä, joka pusketaan ulos mukavuusalueeltaan. Pidin jakkupuku-Hellevistä ja Pirjo Heikkilästä tämän lukijana.
Tässä oli jotain tosi hauskaa aina välillä, esimerkiksi kusiristeily, mutta vaikka kirja viihdyttikin (Pirjo Heikkilä lukijana oli erinomainen valinta), oli se silti vähän turhauttavalla tavalla geneerinen. Hellevi oli ihanan perusmuikkis, mutta kävihän sekin vähän rasittamaan.