Olga riuhtaisee itsensä irti työstään ja rakastetustaan. Hän ottaa vastaan sijaisuuden pikkukaupungissa ja tutustuu Hannuun, joka yrittää vangita luonnoksiinsa teerien soidinmenot. Linnut, jotka parittelevat ja pesivät vaistojensa ohjaamina, kiehtovat Hannua.
Hannun sisko Anja on hoitanut äitiä kotitilalla, jonka työt hän jakaa veljensä Pietarin kanssa. Kun äiti kuolee, Anjan elämältä putoaa pohja. Sitten Olga pyöräilee kuusiportista pihaan ja rikkoo kaikkien totutut reitit, kääntää katseet. Anjan sisällä läpättää hallitsematon ilo. 1970-luvun pohjoiskarjalaiseen suo- ja vaara-maisemaan sijoittuva romaani kuvaa verevästi intohimon ja rakkauden erilaisia ilmentymiä, värin valumista harmaaseen. Suopursu avaa ihmisistä uusia puolia sekä hurjasti että vaivikaa. Miettinen kirjoittaa lumoavan aistivoimaisesti, antaa äänen hiljaisille ja katsoo kovan puheen läpi.
Tämä oli vähän kuin minulle kirjoitettu kirja, sillä juuri tällaisiahan tykkään lukea. Menneitä vuosikymmeniä, hankalia ihmissuhteita, muutoksen tuulia, erilaisuutta, itsensä etsintää ja masennusta. Ja, luojan kiitos, tässä ei ollut mitään erityistä sukupolvilta toisille siirtyvää vaikenemisen perinnettä ja sukusalaisuutta! Tykkäsin juonesta, hahmoista ja kerronnasta. Hyvä kirja, mutta tuskin silti muistan tätä enää muutaman vuoden päästä.
Tämä oli jotenkin hyvin suomalainen kirja, täynnä melankolisia ja itseään etsiviä ihmisiä, suomalaista hiljaista maaseutua. Pidin alusta, mutta loppua kohti aloin pitkästyä ihmissuhdekoukeroihin ja kirjan hitaaseen tempoon. Ei tämä kirja huono ollut, mutta kuuluu todennäköisesti niihin kirjoihin, joista en muista muutaman kuukauden kuluttua mitään?
Tässä kirjassa riittää ongelmaisia henkilöhahmoja, välillä tuli olo että vähän liioitellustikin. Se oli ainoa miinus, muuten ihmisten elämät oli kuvattu hienosti erillään toisistaan, mutta samalla toisiinsa liittyen. Mutkatonta maalaiselämää, mikä ei suinkaan ole mutkatonta kun sisälle pääsee. Pidin myös yllättävästä lopusta, se teki iloiseksi muuten aika haikeatunnelmaisen kirjan päätteeksi.
Olga riuhtaisee itsensä irti työstään ja rakastetustaan. Hän ottaa vastaan sijaisuuden pikkukaupungissa ja tutustuu Hannuun, joka yrittää vangita luonnoksiinsa teerien soidinmenot. Linnut, jotka parittelevat ja pesivät vaistojensa ohjaamina, kiehtovat Hannua.
Hannun sisko Anja on hoitanut äitiä kotitilalla, jonka työt hän jakaa veljensä Pietarin kanssa. Kun äiti kuolee, Anjan elämältä putoaa pohja. Sitten Olga pyöräilee kuusiportista pihaan ja rikkoo kaikkien totutut reitit, kääntää katseet. Anjan sisällä läpättää hallitsematon ilo. 1970-luvun pohjoiskarjalaiseen suo- ja vaara-maisemaan sijoittuva romaani kuvaa verevästi intohimon ja rakkauden erilaisia ilmentymiä, värin valumista harmaaseen. Suopursu avaa ihmisistä uusia puolia sekä hurjasti että vaivikaa. Miettinen kirjoittaa lumoavan aistivoimaisesti, antaa äänen hiljaisille ja katsoo kovan puheen läpi.
Kuuntelin äänikirjana ja voi olla että se ei tehnyt oikeutta kirjalle. Jotenkin henkilöhahmojen tarinat jäivät irrallisiksi ja pieniksi otoksiksi hahmojen elämistä sieltä täältä. En oikeen missään vaiheessa päässyt kirjaan sisään. Toisaalta ehkä kirja olikin tarkoitettu vain kertomukseksi ihmisten elämästä ilman sen suurempaa yhteistä juonikuviota.
Pietari, Hannu ja Anja, kolme sisarusta, joiden kaikkien elämään muualta tullut Olga vaikuttaa. Välillä henkilöhahmoja teki mieli ravistella: puhukaa nyt prkl! Loppuratkaisu oli yllättävä.