What do you think?
Rate this book
Hiljaisuuden mestari
Briljanttia kerrontaa O:n kirjoittajalta!
Hauska ja riivattu romaani ihmisistä, kommunikaation vaikeudesta ja asioiden kiinnostavuudesta, joka on aina asioiden vieressä. "Suoraa yhteyttä ei ole. Välissä on aina suodatin. Tässä tapauksessa sinä."
Kuollut 26-vuotias mies on lyyhistynyt työtuoliin. On keskipäivä. Toisaalla Herman Leorne haastattelee ihmisiä Youtube-kanavalleen, jossa perehdytään asioiden kiinnostavuuteen. Syömishäiriöinen äiti harkitsee itsemurhaa botoxilla. Miten tähän kaikkeen liittyy Frank Sinatran kappaleen My Way verinen karaokehistoria, Subway-pikaruokaketjun ankarat esimieskoulutusleirit ja jääkahvi?
Hauska ja riivattu romaani ihmisistä, kommunikaation vaikeudesta ja asioiden kiinnostavuudesta, joka on aina asioiden vieressä. "Suoraa yhteyttä ei ole. Välissä on aina suodatin. Tässä tapauksessa sinä."
Kuollut 26-vuotias mies on lyyhistynyt työtuoliin. On keskipäivä. Toisaalla Herman Leorne haastattelee ihmisiä Youtube-kanavalleen, jossa perehdytään asioiden kiinnostavuuteen. Syömishäiriöinen äiti harkitsee itsemurhaa botoxilla. Miten tähän kaikkeen liittyy Frank Sinatran kappaleen My Way verinen karaokehistoria, Subway-pikaruokaketjun ankarat esimieskoulutusleirit ja jääkahvi?
359 pages, Hardcover
First published April 11, 2019
41 people are currently reading
446 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 39 reviews
April 20, 2019
(Kato siellä oli Kierkegaardia! Kumma kun kerta toisensa jälkeen Nielsin piirtoluonnos säteili raukeaa eksistenssihymyään, kun noita sivuja käänteli. Sääli, ettei kirjassa ollut sitä suurta epifaniahurmosta, mitä itse Sørenin teksteistä sain...)
Jos jotenkin lyhyesti ja ytimekkäästi pyrkisi Hiljaisuuden mestaria luonnehtimaan, niin... Se on melko pitkä vesiliukumäki, johon pujahdetaan huimauskorkeuksista, joka vie liukujan suljetun putken uumeniin – siellä planetaariomaisessa veden ja liikkeen synestesiavirrassa kaahataan, välillä syventyen oman mielen onkaloihin, pois maailmasta, välillä tuntien ärsyttävää hankausta niissä liian pienissä uimahousuissa, joiden naru (??) hiertää vyötäröä (onko siis ihme, jos uiminen ei vajavaisten varusteiden ja yläasteen pohjoismaisen uintitestin jälkeen nappaa? Titanicille sympatiat) ja lappu kutittaa epäluonnollisissa kulmissa perseen päältä, samalla kun alati käy mielessä pelko, että pian kitka pysäyttää ja joku helvetin uuvatti ryntää niskaan – ja kun matka, josta turhan paljon meni itse itsetietoisuuteen eikä itse itsenautintoon (vittu kun joutuu jakamaan tämmöisiäkin fasiliteetteja ties minkä urpojen kanssa), lopulta päättyy ja pää on tuhannen pyörällä (älä käänny katsomaan liukumäen muotoa; uskotellaan että siellä mentiin heliksiä ja sydänkäyrää ja ties mitä tähtikarttaa), ja lopuksi haluaisi hetken nauttia auringonvalosta, niin eikös sieltä joku röökiä polttava kesähessu tule jo tönimään ja sönköttämään että "vittuun siitä tieltä".
Ennen kaikkea kirja oli samaistuttava ja syventävä. Kaiken jälkeen kirja oli myös vaarallisen itsetietoinen ja ähkyyn asti mielikuvituksellinen. Ja ihan hauskakin, vielä.
Kirjassa käydään läpi sitä kummaa nykyajan mielenlaatua, joka saa alkunsa tajuttomasta tiedostamisesta ja tarkkanäköisyydestä, mutta joka monenasteisen turhautumisen myötä purkautuu lähes kaikkialle yltäväksi, nääntyneeksi vitutukseksi. Pyritään saamaan vastauksia, mutta kysymysten ollessa vaikeita, pitkään haudottuja ja kertakaikkiaan kryptisiä, tavalliset sanat eivät niitä enää riitä ratkomaan. Ja vaikka ne apteekin hyllyltä lauotut latteudet ("hyvä sää oot", "älä ny oo tommone hei", "kaikilla menee joskus huonosti", "se on normaalia", "perin inhimillistä"...) joskus tuovatkin pientä lohdutusta, etenkin kun mieli on juossut itsensä maitohapoille ja kaipaa enää vain lepoa, loppupeleissä ne tarjoavat vain ääriabstraktion, joka osuu oikeaan vain vahingossa, eikä todellisuudessa ratkaise yhtään mitään. Saattavat vain pahentaa Weltschmerziä, kun kaiken tämän raivokkaan eksistentialistisen kynsimisen ohella potee vielä huonoa omatuntoa siitä, että kyseenalaistaa lohdun ja muiden tarjoaman avun.
Kirjassa ääneen pääsevät eritoten kaksi äärettömän yksinäistä ja surullista hahmoa, joilla on jo tarpeeksi huonosti asiat, mutta jotka potevat pientä elitismiä sitä kasvotonta ja vääristynyttä yhteiskuntaa kohtaan, jonka valmiita argumentteja ovat aina mielellään silputtamassa ennen kuin varsinaisesti kukaan ehtii mitään sanomaan. He ovat ajautuneet tilaan, jonka johdosta sanoista ei kerta kaikkiaan tunnu olevan mitään hyötyä. Proustikin aikanaan tokaisi, että kirjailija tekee vain kääntäjäntyötä: aivoitukset kun puetaan verbaaliseen muotoon, jolloin prosessin aikana jää väkisinkin jotain pois. Tämän tiedostettuaan ym. hahmot tuntuvat ikään kuin luovuttaneen ja antautuneen mille ikinä päätätyhjentävälle dionysialle. Totta kai taustalla pyörii myös viime kädessä tuttu kysymys: "Onko millään mitään vitun väliä?"
Samaan aikaan kirja hukuttaa lukijan knoppitietoon, aistit sekoittavaan metaforamaalailuun ja muistoihin. Hiljaisuuden mestarissa preesens toimii checkpointtina, joka jätetään punaisena viirinä tonottamaan paikalleen, jolloin voidaan huoletta yksilöidä henkilöhahmoja menneisyyden rutiinien, oikkujen sekä tapahtumavyyhtien keinoin – kuin katsoisi valoa hohkaavan avaimenreiän lävitse ja perääntyisi askel askeleelta, nähden valokiilan kasvavan pikku hiljaa. Välillä kronologisuuden pirstovat myös lukuisat alaviitteet, jotka luovat kerronnan tajunnalle ikään kuin kerroksia, jotka aiheuttavat mukavan rävähdyttävän "missä-mä-oon?" -fiiliksen, kun lopulta päästään takaisin itse varsinaiseen tekstiin. Lopputuloksena on melko kaoottinen ja kaleidoskooppinen teos, jonka omituisuuksiin on yllättävän helppo tottua, mutta samalla jonka pieniin tavanomaisuuksiin (kuten dekkariaineksiin ja ajoittaiseen jenkkileffamaiseen harangueen) on helppo turhautua – mitä helvetin mammutteja täällä minun 2010-luvulla röhnöttää?
Mutta kirjassa on myös paljon muuta. Enteitä, yliluonnollisuutta, härmäläistä paskanruskeaa, polykakofonitonista kerrontaa, ajankuvaa, nostalgiaa, dystopiaa, film noirea... Liukkonen on toden totta taas tehnyt kirjan, jossa tehdään vittu äivässämä mitävaa. Varsin, varsin ihailtavaa jälkeä on saatu aikaan. Pitkään aikaan en ole taaskaan lukenut mitään, mikä olisi näin raottanut tietoisuuden verhoa tämän päivän tärisevillä android-käsillä, vaikkakin kyse oli enemmän surullisista varmistuksista kuin varsinaisista revelaatioista.
Kirjan tyyliä voisi vielä kommentoida. Liukkonen tietää todella hyvin, millaista on supliikki kieli: välillä fonetiikka edellä kehiteltyjä fraaseja sekä mahdollisimman pienen abstraktitason sanoja sinne tänne (esim. eksaktit termit ja merkit, kuten vaikka RayBan). Kielestä paistaa läpi halu sanoa asiat mahdollisimman tarkkaan, ikään kuin haluttaisiin osoittaa, että tässä sitä nyt ollaan, eikä vittu yhtään viisaampana. Samalla vertausten puolesta tehdään todella mielikuvituksellisia kärrynpyöriä, jotka oli välillä todella riemaustuttavaa luettavaa: "Luinko mää just mitä luin? Voi veljet!"
Mutta jos jotain puuttui, niin se oli tietty taiteellinen kuri. Kirja oli tungettu tätä ym. verbaaliakrobatiaa niin täyteen, että välillä sanat menettivät tehonsa (Q.E.D.?). Kuin olisi katsellut ulos ikkunasta kauniiseen kesäpäivään, eikä oikeastaan edes huomannut, että puiden viherpaletti on kaikkein kauneimmillaan, taivas asuuria pullollaan ja luomakunta nauttimassa postlapsaariaanisesta katumuskierteestään niin yltäkylläisesti kuin vain voi – miten tuhannet ja taas tuhannet detaljit uivat silmien ohi, miten näkymä ikään kuin odottaa yksilön yksilöivän kaikki ne silmänilot, mitä maa päällään kantaa! Mutta ei, helvetin aurinko häikii, verhot kiinni ja takaisin mököttämään. Uskon kyllä, että suurin osa näistä kielikuvista oli kirjailijan osalta todella tarkoituksenmukaisia, ja ovat varmasti aiheuttaneet luovaa mielihyvää löydettäessään, mutta silloinkin fiiliksenä jäi toisinaan, että olisi savikiekkoammuntaradalla juoksupoikana keräilemässä niitä pirstaleita samalla, kun herrat jo vetelevät sikareita klubilla. Puhumattakaan siitä, että ilmausten paljoudesta ja avokätisyydestä johtuen siellä joukossa oli välillä aika tökeröitä korvansäräyttäjiä.
Lisäksi hahmoja vaivasi tietty samankaltaisuus. Kaikki tuntuivat puhuvan yhdellä suulla, yhdellä tavalla, vaikka puheen sisällöstä paistoikin yksilöiviä muistoja.
Loppuviimeksi nämä on kuitenkin pikkujuttuja, jotka voidaan pistää luovan nerouden piikkiin. Teos oli todella hartaan keskityttävää luettavaa, ja ohi suorastaan vilisi tuntemuksia ja ajatuksia, jotka tuntuivat niin omilta, vaikkei niitä aina kunnolla kiinni saanutkaan. Kaiken kukkuraksi kirja, jossa dissataan lapsia ja lainausmerkkejä, leikitään mattotelineillä, jäädään hölmistyneenä tuijottamaan päivänselviä sanoja – ikään kuin noumenoita – sekä jossa muistutetaan siitä ah-niin-tukalasta arkeen palaamisen hetkestä (kuin Porin Jazzeilla siirtyisi festarialueelta, jossa tuli juuri todistetuksi WigWamia, Jethro Tullia, Verneri Pohjolaa sekä Sun Ra Arkestraa, kohti Kirjurinluodon Freestylerin ja örveltävien esiaikuisten saastuttamia ilmaisalueita) ansaitsee kyllä ne viisi koppalakkia viidestä.
PS. Aika raivostuttavaa, miten tämmösistä arvioista aina paistaa läpi semmonen rempseä ja epäilyttävä sanavalmius, jota ei todellakaan sois kuulevan julkisilla paikoilla. Vähän kun pikkuvanha lapsi esittelis oppimiaan sivistyssanoja metrossa. Tai miten näissä arvioissa aina ollaan niin helvetin itsetietosia tai muuten vaan koitetaan ironisesti lisätä jotain huomioita tai postscriptumeita tai metapostscriptumeita &c.
Jos jotenkin lyhyesti ja ytimekkäästi pyrkisi Hiljaisuuden mestaria luonnehtimaan, niin... Se on melko pitkä vesiliukumäki, johon pujahdetaan huimauskorkeuksista, joka vie liukujan suljetun putken uumeniin – siellä planetaariomaisessa veden ja liikkeen synestesiavirrassa kaahataan, välillä syventyen oman mielen onkaloihin, pois maailmasta, välillä tuntien ärsyttävää hankausta niissä liian pienissä uimahousuissa, joiden naru (??) hiertää vyötäröä (onko siis ihme, jos uiminen ei vajavaisten varusteiden ja yläasteen pohjoismaisen uintitestin jälkeen nappaa? Titanicille sympatiat) ja lappu kutittaa epäluonnollisissa kulmissa perseen päältä, samalla kun alati käy mielessä pelko, että pian kitka pysäyttää ja joku helvetin uuvatti ryntää niskaan – ja kun matka, josta turhan paljon meni itse itsetietoisuuteen eikä itse itsenautintoon (vittu kun joutuu jakamaan tämmöisiäkin fasiliteetteja ties minkä urpojen kanssa), lopulta päättyy ja pää on tuhannen pyörällä (älä käänny katsomaan liukumäen muotoa; uskotellaan että siellä mentiin heliksiä ja sydänkäyrää ja ties mitä tähtikarttaa), ja lopuksi haluaisi hetken nauttia auringonvalosta, niin eikös sieltä joku röökiä polttava kesähessu tule jo tönimään ja sönköttämään että "vittuun siitä tieltä".
Ennen kaikkea kirja oli samaistuttava ja syventävä. Kaiken jälkeen kirja oli myös vaarallisen itsetietoinen ja ähkyyn asti mielikuvituksellinen. Ja ihan hauskakin, vielä.
Kirjassa käydään läpi sitä kummaa nykyajan mielenlaatua, joka saa alkunsa tajuttomasta tiedostamisesta ja tarkkanäköisyydestä, mutta joka monenasteisen turhautumisen myötä purkautuu lähes kaikkialle yltäväksi, nääntyneeksi vitutukseksi. Pyritään saamaan vastauksia, mutta kysymysten ollessa vaikeita, pitkään haudottuja ja kertakaikkiaan kryptisiä, tavalliset sanat eivät niitä enää riitä ratkomaan. Ja vaikka ne apteekin hyllyltä lauotut latteudet ("hyvä sää oot", "älä ny oo tommone hei", "kaikilla menee joskus huonosti", "se on normaalia", "perin inhimillistä"...) joskus tuovatkin pientä lohdutusta, etenkin kun mieli on juossut itsensä maitohapoille ja kaipaa enää vain lepoa, loppupeleissä ne tarjoavat vain ääriabstraktion, joka osuu oikeaan vain vahingossa, eikä todellisuudessa ratkaise yhtään mitään. Saattavat vain pahentaa Weltschmerziä, kun kaiken tämän raivokkaan eksistentialistisen kynsimisen ohella potee vielä huonoa omatuntoa siitä, että kyseenalaistaa lohdun ja muiden tarjoaman avun.
Kirjassa ääneen pääsevät eritoten kaksi äärettömän yksinäistä ja surullista hahmoa, joilla on jo tarpeeksi huonosti asiat, mutta jotka potevat pientä elitismiä sitä kasvotonta ja vääristynyttä yhteiskuntaa kohtaan, jonka valmiita argumentteja ovat aina mielellään silputtamassa ennen kuin varsinaisesti kukaan ehtii mitään sanomaan. He ovat ajautuneet tilaan, jonka johdosta sanoista ei kerta kaikkiaan tunnu olevan mitään hyötyä. Proustikin aikanaan tokaisi, että kirjailija tekee vain kääntäjäntyötä: aivoitukset kun puetaan verbaaliseen muotoon, jolloin prosessin aikana jää väkisinkin jotain pois. Tämän tiedostettuaan ym. hahmot tuntuvat ikään kuin luovuttaneen ja antautuneen mille ikinä päätätyhjentävälle dionysialle. Totta kai taustalla pyörii myös viime kädessä tuttu kysymys: "Onko millään mitään vitun väliä?"
Samaan aikaan kirja hukuttaa lukijan knoppitietoon, aistit sekoittavaan metaforamaalailuun ja muistoihin. Hiljaisuuden mestarissa preesens toimii checkpointtina, joka jätetään punaisena viirinä tonottamaan paikalleen, jolloin voidaan huoletta yksilöidä henkilöhahmoja menneisyyden rutiinien, oikkujen sekä tapahtumavyyhtien keinoin – kuin katsoisi valoa hohkaavan avaimenreiän lävitse ja perääntyisi askel askeleelta, nähden valokiilan kasvavan pikku hiljaa. Välillä kronologisuuden pirstovat myös lukuisat alaviitteet, jotka luovat kerronnan tajunnalle ikään kuin kerroksia, jotka aiheuttavat mukavan rävähdyttävän "missä-mä-oon?" -fiiliksen, kun lopulta päästään takaisin itse varsinaiseen tekstiin. Lopputuloksena on melko kaoottinen ja kaleidoskooppinen teos, jonka omituisuuksiin on yllättävän helppo tottua, mutta samalla jonka pieniin tavanomaisuuksiin (kuten dekkariaineksiin ja ajoittaiseen jenkkileffamaiseen harangueen) on helppo turhautua – mitä helvetin mammutteja täällä minun 2010-luvulla röhnöttää?
Mutta kirjassa on myös paljon muuta. Enteitä, yliluonnollisuutta, härmäläistä paskanruskeaa, polykakofonitonista kerrontaa, ajankuvaa, nostalgiaa, dystopiaa, film noirea... Liukkonen on toden totta taas tehnyt kirjan, jossa tehdään vittu äivässämä mitävaa. Varsin, varsin ihailtavaa jälkeä on saatu aikaan. Pitkään aikaan en ole taaskaan lukenut mitään, mikä olisi näin raottanut tietoisuuden verhoa tämän päivän tärisevillä android-käsillä, vaikkakin kyse oli enemmän surullisista varmistuksista kuin varsinaisista revelaatioista.
Kirjan tyyliä voisi vielä kommentoida. Liukkonen tietää todella hyvin, millaista on supliikki kieli: välillä fonetiikka edellä kehiteltyjä fraaseja sekä mahdollisimman pienen abstraktitason sanoja sinne tänne (esim. eksaktit termit ja merkit, kuten vaikka RayBan). Kielestä paistaa läpi halu sanoa asiat mahdollisimman tarkkaan, ikään kuin haluttaisiin osoittaa, että tässä sitä nyt ollaan, eikä vittu yhtään viisaampana. Samalla vertausten puolesta tehdään todella mielikuvituksellisia kärrynpyöriä, jotka oli välillä todella riemaustuttavaa luettavaa: "Luinko mää just mitä luin? Voi veljet!"
Mutta jos jotain puuttui, niin se oli tietty taiteellinen kuri. Kirja oli tungettu tätä ym. verbaaliakrobatiaa niin täyteen, että välillä sanat menettivät tehonsa (Q.E.D.?). Kuin olisi katsellut ulos ikkunasta kauniiseen kesäpäivään, eikä oikeastaan edes huomannut, että puiden viherpaletti on kaikkein kauneimmillaan, taivas asuuria pullollaan ja luomakunta nauttimassa postlapsaariaanisesta katumuskierteestään niin yltäkylläisesti kuin vain voi – miten tuhannet ja taas tuhannet detaljit uivat silmien ohi, miten näkymä ikään kuin odottaa yksilön yksilöivän kaikki ne silmänilot, mitä maa päällään kantaa! Mutta ei, helvetin aurinko häikii, verhot kiinni ja takaisin mököttämään. Uskon kyllä, että suurin osa näistä kielikuvista oli kirjailijan osalta todella tarkoituksenmukaisia, ja ovat varmasti aiheuttaneet luovaa mielihyvää löydettäessään, mutta silloinkin fiiliksenä jäi toisinaan, että olisi savikiekkoammuntaradalla juoksupoikana keräilemässä niitä pirstaleita samalla, kun herrat jo vetelevät sikareita klubilla. Puhumattakaan siitä, että ilmausten paljoudesta ja avokätisyydestä johtuen siellä joukossa oli välillä aika tökeröitä korvansäräyttäjiä.
Lisäksi hahmoja vaivasi tietty samankaltaisuus. Kaikki tuntuivat puhuvan yhdellä suulla, yhdellä tavalla, vaikka puheen sisällöstä paistoikin yksilöiviä muistoja.
Loppuviimeksi nämä on kuitenkin pikkujuttuja, jotka voidaan pistää luovan nerouden piikkiin. Teos oli todella hartaan keskityttävää luettavaa, ja ohi suorastaan vilisi tuntemuksia ja ajatuksia, jotka tuntuivat niin omilta, vaikkei niitä aina kunnolla kiinni saanutkaan. Kaiken kukkuraksi kirja, jossa dissataan lapsia ja lainausmerkkejä, leikitään mattotelineillä, jäädään hölmistyneenä tuijottamaan päivänselviä sanoja – ikään kuin noumenoita – sekä jossa muistutetaan siitä ah-niin-tukalasta arkeen palaamisen hetkestä (kuin Porin Jazzeilla siirtyisi festarialueelta, jossa tuli juuri todistetuksi WigWamia, Jethro Tullia, Verneri Pohjolaa sekä Sun Ra Arkestraa, kohti Kirjurinluodon Freestylerin ja örveltävien esiaikuisten saastuttamia ilmaisalueita) ansaitsee kyllä ne viisi koppalakkia viidestä.
PS. Aika raivostuttavaa, miten tämmösistä arvioista aina paistaa läpi semmonen rempseä ja epäilyttävä sanavalmius, jota ei todellakaan sois kuulevan julkisilla paikoilla. Vähän kun pikkuvanha lapsi esittelis oppimiaan sivistyssanoja metrossa. Tai miten näissä arvioissa aina ollaan niin helvetin itsetietosia tai muuten vaan koitetaan ironisesti lisätä jotain huomioita tai postscriptumeita tai metapostscriptumeita &c.
February 15, 2025
Tässä oli vaikka mitä ja moneen suuntaan mutta mulle kolahti eniten sen käsittely, miten mahdotonta omia ajatuksia on välittää sanoiksi siten että joku toinen voisi niitä ymmärtää, ja miten monenlaista yksinäisyys voi olla. Traaginen ja myös todella hauska ja assosiaatioita täynnä.
May 22, 2019
En tiedä mikä tässä Liukkosessa on.
En tajunnut tästäkään kokonaisuutena juuri mitään ja silti pidin.
En tajunnut tästäkään kokonaisuutena juuri mitään ja silti pidin.
June 19, 2019
Huhhuh, Liukkonen ei päästä lukijaansa ainakaan helpolla. Kun unohtaa toivovansa tarinalle jonkinlaista selkeää juonta ja antaa mahdollisuuden toinen toistaan kummallisemmalle nippelitiedolle, niin huomaa pääsevänsä lukemisessa tietynlaiseen flow-tilaan ja löytävänsä kiinnostavia oivalluksia asioiden vierestä. Mutta huomasin myös, että lukemista ei kannattanut pitkittää, vaan kirja piti ahmia nopeatempoisesti laastarin repäisy -tyylillä. Kiinnostava tapaus, mutta en jaksa tällaista kirjallisuutta lukea kyllä kovin usein.
February 6, 2024
En voi joka kerta sanoa että luettu kirja menee top-3:een mutta tää meni kyllä kirkkaasti :D
April 22, 2019
Se mitä tässä kirjassa ”tapahtuu” on lähes yhdentekevää, tai oli ainakin itselleni kirjaa lukiessa. Nautin Hiljaisuuden mestarissa ennen kaikkea sen kielestä, rikkaasti erilaisilla ominaisuuksilla ja omituisuuksilla valelluista henkilöistä sekä aiheeseen nähden vaivattomasta, hauskastakin kerronnasta. Yksi kirjan toistuvista teemoista on kielen kyvyttömyys luoda yhteyttä ja ymmärrystä ihmisten välille, sanat ovat ”rikkinäisiä riippusiltoja” joiden yli ehtii vain juuri ja juuri kulkemaan toiselle puolelle. Yhteys voi löytyä vain hiljaisuudesta, jos siitäkään/sieltäkään. Ja hieman paradoksaalisesti juuri kirjan kieli tuntui päästävän lukijan niin helposti sisäänsä. Teksti kuulostaa siltä, että sitä on luettu paljon ääneen kirjoittaessa, lauseet saavat halutessaan katkeilla ja rönsyillä sivupoluille.
Kirjan luettuani haluaisin oikeastaan lukea saman tien toisen samanlaisen. Onneksi O odottaa vielä hyllyssä!
Kirjan luettuani haluaisin oikeastaan lukea saman tien toisen samanlaisen. Onneksi O odottaa vielä hyllyssä!
December 10, 2021
"Mitä on puuro muuta kuin ei-kakkua?"
"Ihminenhän on vähän niin kuin kerrostalo, koskaan ei voi olla kuin yhdessä kerroksessa samaan aikaan."
"Yrittäkäämme olla kaikki ainutlaatuisia yhdessä niin huomaamme, kuinka samanlaisia me lopulta olemme."
"Miten itsemurhaviestejä kirjoitetaan? Koulussa pitäisi jo ala-asteella opettaa kirjoittamaan oikeaoppinen itsemurhaviesti."
Siinäpä muutama lainaus Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari -romaanista. Olipa sellainen lukukokemus, että piti tarkistaa eri lähteistä faktatietoja mm. botulliiinimyrkytyksestä, Subwayn historiasta ja kundaliinijoogasta, muutaman nyt mainitakseni. Ja saihan Liukkonen romaaniin mukaan myös mm. lasten black metal -levyn.
Juonta teoksessa on ehkä juuri ja juuri nimeksi. Tapahtuma-aikakin tässä lähes 300-sivuisessa teoksessa on muutama tunti.
Jossain kohtaa tuli mieleeni, että ihan kuin Mikko Rimminen yrittäisi kirjoittaa yhdistelemällä Harry Salmenniemä ja Jaakko Yli-Juonikasta. Mutta tuloksena on kuitenkin ihan oma, Liukkosen tyyli. Rimmisen Kaljapussiromaaniin yhtymäkohdat tulevat siitä, että jos Rimminen kuvaa päähenkilöiden ulkoisia olosuhteita yhden päivän aikana, niin Liukkonen kuvaa henkilöhahmojensa sisäistä maailmaa muutaman tunnin ajan.
Virkkeet saattavat olla jopa sivun pituisia ja usein virkkeissä eksytään ihan sivupopuille, mutta palataan kuitenkin takaisin itse asiaan. Joten alun lainaukset eivät suinkaan edusta koko kirjan henkeä. Myös sivistyssanoja viljellään ahkerasti, enkä ole ihan varma, että ymmärsinkö ihan kaikkea, mitä Liukkonen kertoo.
Liukkosta on tituleerattu kotimaisen kirjallisuuden rocktähdeksi. Joo, ehkä.
Palloilin pitkään nelosen molemmin puolin ja päädyin lopuksi neloseen. Tai no, voisin antaa vaikka 4,1, niin on vahva nelonen. Olen aiemmin aoittanut Liukkosen O-romaania, mutta se jäi tuolloin kesken (taisi olla jotain tuhat sivua).
Kyllä Liukkosella on taitoa kertoa, vaikka ehkä hieman vaikealukuinen tämä romaani oli paikoin. En suosittele ihan perusjuonta kaipaavalle lukemiseksi. Mutta niin vahva ja omintakeinen tyyli on Liukkosella, että loppujen lopuksi tätä oli nautinto lukea. Harvoin kirja saa ihan näkyviä reaktioita minussa aikaan, mutta yhdessä kohtaa aloin kyllä nauramaan ihan spontaanisti. Harvinaista minulle. Tulen lukemaan muitakin Liukkosen kirjoja.
"Ihminenhän on vähän niin kuin kerrostalo, koskaan ei voi olla kuin yhdessä kerroksessa samaan aikaan."
"Yrittäkäämme olla kaikki ainutlaatuisia yhdessä niin huomaamme, kuinka samanlaisia me lopulta olemme."
"Miten itsemurhaviestejä kirjoitetaan? Koulussa pitäisi jo ala-asteella opettaa kirjoittamaan oikeaoppinen itsemurhaviesti."
Siinäpä muutama lainaus Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari -romaanista. Olipa sellainen lukukokemus, että piti tarkistaa eri lähteistä faktatietoja mm. botulliiinimyrkytyksestä, Subwayn historiasta ja kundaliinijoogasta, muutaman nyt mainitakseni. Ja saihan Liukkonen romaaniin mukaan myös mm. lasten black metal -levyn.
Juonta teoksessa on ehkä juuri ja juuri nimeksi. Tapahtuma-aikakin tässä lähes 300-sivuisessa teoksessa on muutama tunti.
Jossain kohtaa tuli mieleeni, että ihan kuin Mikko Rimminen yrittäisi kirjoittaa yhdistelemällä Harry Salmenniemä ja Jaakko Yli-Juonikasta. Mutta tuloksena on kuitenkin ihan oma, Liukkosen tyyli. Rimmisen Kaljapussiromaaniin yhtymäkohdat tulevat siitä, että jos Rimminen kuvaa päähenkilöiden ulkoisia olosuhteita yhden päivän aikana, niin Liukkonen kuvaa henkilöhahmojensa sisäistä maailmaa muutaman tunnin ajan.
Virkkeet saattavat olla jopa sivun pituisia ja usein virkkeissä eksytään ihan sivupopuille, mutta palataan kuitenkin takaisin itse asiaan. Joten alun lainaukset eivät suinkaan edusta koko kirjan henkeä. Myös sivistyssanoja viljellään ahkerasti, enkä ole ihan varma, että ymmärsinkö ihan kaikkea, mitä Liukkonen kertoo.
Liukkosta on tituleerattu kotimaisen kirjallisuuden rocktähdeksi. Joo, ehkä.
Palloilin pitkään nelosen molemmin puolin ja päädyin lopuksi neloseen. Tai no, voisin antaa vaikka 4,1, niin on vahva nelonen. Olen aiemmin aoittanut Liukkosen O-romaania, mutta se jäi tuolloin kesken (taisi olla jotain tuhat sivua).
Kyllä Liukkosella on taitoa kertoa, vaikka ehkä hieman vaikealukuinen tämä romaani oli paikoin. En suosittele ihan perusjuonta kaipaavalle lukemiseksi. Mutta niin vahva ja omintakeinen tyyli on Liukkosella, että loppujen lopuksi tätä oli nautinto lukea. Harvoin kirja saa ihan näkyviä reaktioita minussa aikaan, mutta yhdessä kohtaa aloin kyllä nauramaan ihan spontaanisti. Harvinaista minulle. Tulen lukemaan muitakin Liukkosen kirjoja.
December 27, 2019
Minulle kävi toisen lukemani Liukkosen kanssa vähän samoin kuin aikoinaan Rimmisen Nenäpäivän kanssa (jonka luin Pussikaljaromaanin jälkeen): tuntuu, kuin tyylistä olisi tullut kirjailijalle itsetarkoitus, ja mikään tarina, kertomus, juoni tahi teema on vain sille alisteista. Tämä jos mikä tekee kirjasta ärsyttävän lukea.
O:n absurdi yliopistoyhteisö hurmasi ja ymmärsin kirjan pointin ulkopuolisuudesta ja yhteyden kaipuusta, mutta Hiljaisuuden mestarin rymistely tuntui lähinnä puskafarssilta. Romaanin fokuksessa on kolmihenkinen perhe, jossa isää epäillään poikansa (ja talonmiehen tappamisesta), äiti on se, joka oikeasti halusi kuolla, ja poika makaa sängyn alla havainnoimassa tapahtumia. Toisessa tarinalinjassa seurataan wannabe-vlogistia, joka on sattunut haastattelemaan perheen isää, ja josta poliisi on siksi kiinnostunut.
Teksti on vuolasta ja rönsyilevää ja hyvään postmoderniin tapaan ähkyssä kaikista intertekstuaalisista viittauksistaan. Tuntuu, että lukemisen voisi aloittaa mistä kohtaa tahansa, ja itse lukeminen olisi tietynlainen nautinto sinänsä, vaikkei juonesta saisikaan kiinni. Sepä se ongelma loppujen lopuksi onkin: tekstin ihastuminen itseensä kaiken muun kustannuksella.
O:n absurdi yliopistoyhteisö hurmasi ja ymmärsin kirjan pointin ulkopuolisuudesta ja yhteyden kaipuusta, mutta Hiljaisuuden mestarin rymistely tuntui lähinnä puskafarssilta. Romaanin fokuksessa on kolmihenkinen perhe, jossa isää epäillään poikansa (ja talonmiehen tappamisesta), äiti on se, joka oikeasti halusi kuolla, ja poika makaa sängyn alla havainnoimassa tapahtumia. Toisessa tarinalinjassa seurataan wannabe-vlogistia, joka on sattunut haastattelemaan perheen isää, ja josta poliisi on siksi kiinnostunut.
Teksti on vuolasta ja rönsyilevää ja hyvään postmoderniin tapaan ähkyssä kaikista intertekstuaalisista viittauksistaan. Tuntuu, että lukemisen voisi aloittaa mistä kohtaa tahansa, ja itse lukeminen olisi tietynlainen nautinto sinänsä, vaikkei juonesta saisikaan kiinni. Sepä se ongelma loppujen lopuksi onkin: tekstin ihastuminen itseensä kaiken muun kustannuksella.
January 7, 2025
Hiljaisuuden mestarin lukeminen on kuin Wagneria kuunteleminen; kaoottisen ja pysähtymättömän tarinankulun edetessä on turha odottaa kadenssia. Kaoottisuuden ohella kirja on myös humoristinen ja filosofinen, Miki Liukkonen oli 'diipeissä keloissa', niin kuin nuoriso sanoisi. Miki Liukkonen todella kirjoittaa uraauurtavalla tavalla.
May 5, 2023
tää ei oo ihan neljää tähteä oikeesti vaan semmonen 3,5 mutta pyöristetään nyt ylöspäin
rönsyilevä ja pitkälle ulottuva teos, ja vaikka erityisesti kirjassa loistaa sen henkilöhahmot niin kirja huokuu yksinäisyyttä ja aidon connectionin puutetta
(kirjassa esitetyt osittain filosofiset ajatukset jäi kyllä hieman tylsälle tasolle)
rönsyilevä ja pitkälle ulottuva teos, ja vaikka erityisesti kirjassa loistaa sen henkilöhahmot niin kirja huokuu yksinäisyyttä ja aidon connectionin puutetta
(kirjassa esitetyt osittain filosofiset ajatukset jäi kyllä hieman tylsälle tasolle)
Read
April 17, 2019O:hon verrattuna selkeä (monella muulla mittarilla tosin ei niinkään) juonehkollinen romaani juonettomuuden ystäville. Teoksen parasta antia on (ironisesti kirjan teemaan nähden) sen kieli sekä omintakeiset yksityiskohtaiset kuvailut ilman puuduttavuutta. Sanojen ja ilmaisujen sovellus ja innovointi paikoin synestesiasta ammentaen on todistetusti Liukkosen erikoisalaa ["sorakenttäpedagogia"; "natriumälytön lipidiläjäys"; "ortogonaalinen vesiliirto kohti marginaaliuden betoniporsasta"; "nostalgian tumma lyhty"; "yksi risu lisää ajan kokkoon"; "hopeinen poissaolo", "sitruksinen pakkanen"; "näyttöpäätteiden anemisoima introvertti"].
En henkilökohtaisesti normaalisti oikein innostu alaviitteistä, eivätkä ne tahdo sopia yhteen oman lukutyylini kanssa, mutta tässä ne olivat sen verran hauskoja, oivaltavia ja paikoin informatiivisiakin, että niiden runsas viljely annettakoon anteeksi. En myöskään tavallisesti ole varsinainen postmoderniuden ystävä, mutta pidän silti ko. kategoriaan kuuluvista ei-niin-juonivetoisista, enemmän filosofis-moraalis-runollisista pläjäytyksistä, ja tähän tarpeeseen Hiljaisuuden mestarin wittgensteinilainen ilmaisun ja sanojen riittämättömyyden pohdiskelu vastasi mainiosti.
Kirjaa tasapainotti tahattomalta tai "tahattomalta" vaikuttava rivienvälishuumori ja sai minussa lukijana aikaan erikoisen absurdiuden tilan (josta pidän), jossa ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, vai sittenkin jatkaa kultaista vaitioloa väärinymmärretyksi tulemisen ilmeisen vaaran vuoksi. [1]
Aika hyvä.
——
[1] Miksi?
En henkilökohtaisesti normaalisti oikein innostu alaviitteistä, eivätkä ne tahdo sopia yhteen oman lukutyylini kanssa, mutta tässä ne olivat sen verran hauskoja, oivaltavia ja paikoin informatiivisiakin, että niiden runsas viljely annettakoon anteeksi. En myöskään tavallisesti ole varsinainen postmoderniuden ystävä, mutta pidän silti ko. kategoriaan kuuluvista ei-niin-juonivetoisista, enemmän filosofis-moraalis-runollisista pläjäytyksistä, ja tähän tarpeeseen Hiljaisuuden mestarin wittgensteinilainen ilmaisun ja sanojen riittämättömyyden pohdiskelu vastasi mainiosti.
Kirjaa tasapainotti tahattomalta tai "tahattomalta" vaikuttava rivienvälishuumori ja sai minussa lukijana aikaan erikoisen absurdiuden tilan (josta pidän), jossa ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, vai sittenkin jatkaa kultaista vaitioloa väärinymmärretyksi tulemisen ilmeisen vaaran vuoksi. [1]
Aika hyvä.
——
[1] Miksi?
October 28, 2022
Mietin pitkään että annanko yksi vai kaksi tähteä. Kirjan ensimmäinen puolikas on himmeetä ajatusmömmöä ja nukahdin jatkuvasti kun yritin lukea sitä. Puolenvälin jälkeen kirjaan rupesi löytymään pieni juoni ja parani huomattavasti.
Liukkosella on tietyllä tavalla miellyttävä tapa kirjoittaa, mutta kirja kaatuu omaan taiteellisuuteensa tai erikoisuuden tavoitteluun. Esimerkiksi kirjaan lisätyt alaviittaukset tuntuivat täysin turhalta kikkailulta, sillä kirjan kerronta oli muutenkin ajatuksenvirtamaista poikkoilua. Osa hahmoista tuntui myös vähän pakotetusti mahdollisimman erikoisilta. Liukkonen varmaan haluaa kuvata ihmisiä erilaisilla persoonilla ja ongelmilla, mutta jos hahmojen koko olemus on pelkkää erikoisuutta niin hahmo jää kuitenkin vähän tyhjäksi.
Toisaalta Liukkonen onnistuu hyvin kuvaamaan nimenomaan tajunnanvirtaa ja mitä jää ihmisten välisissä keskusteluissa sanomatta.
Liukkosella on tietyllä tavalla miellyttävä tapa kirjoittaa, mutta kirja kaatuu omaan taiteellisuuteensa tai erikoisuuden tavoitteluun. Esimerkiksi kirjaan lisätyt alaviittaukset tuntuivat täysin turhalta kikkailulta, sillä kirjan kerronta oli muutenkin ajatuksenvirtamaista poikkoilua. Osa hahmoista tuntui myös vähän pakotetusti mahdollisimman erikoisilta. Liukkonen varmaan haluaa kuvata ihmisiä erilaisilla persoonilla ja ongelmilla, mutta jos hahmojen koko olemus on pelkkää erikoisuutta niin hahmo jää kuitenkin vähän tyhjäksi.
Toisaalta Liukkonen onnistuu hyvin kuvaamaan nimenomaan tajunnanvirtaa ja mitä jää ihmisten välisissä keskusteluissa sanomatta.
May 31, 2019
This was my first touch with Miki Liukkonen.
This was in many ways what I expected. An unfocused book with brilliant language and many trivial elements. Weird mixture of Subway sandwiches, karaoke, bulimia, YouTubers... (insert some random element).
Hard to understand as a whole. Seems like written very fast, improvising.
Still, pretty entertaining. Some parts flowed very smoothly and were very rememberable.
At times, it was very exhausting.
I'm not sure what to say about this. It was weird, especially because it was in Finnish and it was humouristic.
A good class in writing, though.
This was in many ways what I expected. An unfocused book with brilliant language and many trivial elements. Weird mixture of Subway sandwiches, karaoke, bulimia, YouTubers... (insert some random element).
Hard to understand as a whole. Seems like written very fast, improvising.
Still, pretty entertaining. Some parts flowed very smoothly and were very rememberable.
At times, it was very exhausting.
I'm not sure what to say about this. It was weird, especially because it was in Finnish and it was humouristic.
A good class in writing, though.
May 28, 2019
Tavallaan rakastin tätä kirjaa, tavallaan vihasin. On vaikea asettaa tätä kirjaa asteikolle, koska se on niin omalaatuinen ja erikoinen. Rakastin kirjan monipuolista kieltä ja teräviä huomioita, mutta samaan aikaan sen raakuus, tietty kyynisyys ja makaaberius inhotti.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, se oli erinomaisesti toteutettu.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, se oli erinomaisesti toteutettu.
December 23, 2021
Ehkä O:n kirjoittaminen kulutti Liukkosen loppuun. Hiljaisuuden mestari sisältää monia niistä aineksista, joita hänen aiemmissaan kirjoissa on ollut, mutta niistä ei oikein synny mitään. Luettuani Liukkosta lyhyessä ajassa paljon, olen ehkä tottunut ja siksi turtunut hänen tyylikeinoihinsa. Hiljaisuuden mestari vain tuntuu kovin vaisulta, ikään kuin kirjoittaja olisi jäänyt aiempien teosten vangiksi ja yrittänyt väkisin vääntää jotain samanlaista. Jopa alaviitteet tuntuvat monesti olevan siellä vain näön vuoksi.
Onnistumisiakin toki on. Erityisesti mieleeni on painunut tämä, erääseen pitemmän puoleiseen alaviitteeseen sisältyvä kielikuva: ”…mutta saisivat tämän ennen kaikkea pyyhkimään kasvoiltaan sen saatanallisen virneen, joka tulipunaisena matona seurasi minua levottomien unieni kuiviin herukkapensaisiin…” Miten tuollainenkin kielikuva pääsee syntymään? Yhtaikaa voimakkaan visuaalinen ja helposti ymmärrettävä, sekä täysin absurdi. Sille ei voi olla hymähtelemättä.
Tai ”Niin voisipa sanoa, että oillekin muinainen aritmomania on kutsumus, vaikka numerot ajallaan rutinoituisivatkin sielun elämän intalgioihin”, mitä tuo tarkoittaa? En tiedä. Googlasin mitä intaglio tarkoittaa, ja se vain lisäsi hämmennystäni entisestään. En tule tätäkään pätkää ihan hetkeen unohtamaan, sille täytyy antaa tunnustus.
En pidä Hiljaisuuden mestaria täysin huonona teoksena. Talonmiehen kuoleman selvittely antaa sille vahvemman, läpi koko kirjan kulkevan rungon, kuin aiemmissa Liukkosen romaaneissa. Tai se olisi voinut antaa sellaisen. Tämän rungon ympärille mahtuu paljon jo odotettavissa olevaa nippelitietoa epäolennaisista asioista ja eriskummallisia ihmisiä, joiden henkinen tasapaino on kyseenalainen. Olen tulkitsevinani Liukkosen tiedostavan kirjoittamien hahmojensa tyypilliset piirteet:
”On siellä ollut persoonia seassa, mutta – ei mitään hulluja.”
”Persoonia, hulluja, sama asia.”
Persoonia mahtuu hyvin Hiljaisuuden mestariinkin. Heitä vain on vähemmän kuin toivoisi.
Pidin erityisesti kirjan alusta. Ensin rönsyilevää puhetta kommunikaation vaikeuksista, sitten juttua bulimiasta ja vielä hölötystä jääkahvista, ennen kuin minkäänlainen ”juoni” edes alkaa hahmottua lukijalle. Lapsia vihaava cowboy-impersonaattori on konseptina oikein hyvin aiempien romaanien estetiikkaan soveltuva hahmo ja hänen loputtomasti väärille jengoille eksyvät puheensa ovat hyvin tyypillistä Liukkosta. Häntä kuulustellaan liittyen edellä mainitun talonmiehen kuolemaan, mutta mitään poliisin protokollia ei noudateta.
Myös Subwayn® koulutusleirille sijoittuva kohtaus on erinomainen. Kun seuraa uutisista, miten suuryritykset (tai meillä Suomessa pienemmätkin) kohtelevat työntekijöitään, ei armeijan menoa muistuttava koulutus lainkaan tunnu epäuskottavalta, vaan on taas yksi niistä Liukkosen kirjoissa esiintyvistä asioista, joista en voi olla varma ovatko ne todellisia vai hänen mielikuvituksensa tuotetta. Haluan uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Jos olisin lukenut Hiljaisuuden mestarin lukematta kirjailijan aiempia teoksia, erityisesti O:ta, olisin varmasti nauttinut siitä enemmän. Ehkä kirjan pituudella on jotain tekemistä asian kanssa, Hiljaisuuden mestari on alle puolet O:sta ja reippaasti lyhyempi kuin Lapset auringon alla. Hahmot tai juonikuviot eivät ehdi kehittyä minnekään. Toisaalta ei kai pitäisi vertailla itsenäistä teosta aiempiin kirjoihin, jokaisen niistä on seisottava omillaan, mutta en kykene sellaiseen puolueettomuuteen.
Onnistumisiakin toki on. Erityisesti mieleeni on painunut tämä, erääseen pitemmän puoleiseen alaviitteeseen sisältyvä kielikuva: ”…mutta saisivat tämän ennen kaikkea pyyhkimään kasvoiltaan sen saatanallisen virneen, joka tulipunaisena matona seurasi minua levottomien unieni kuiviin herukkapensaisiin…” Miten tuollainenkin kielikuva pääsee syntymään? Yhtaikaa voimakkaan visuaalinen ja helposti ymmärrettävä, sekä täysin absurdi. Sille ei voi olla hymähtelemättä.
Tai ”Niin voisipa sanoa, että oillekin muinainen aritmomania on kutsumus, vaikka numerot ajallaan rutinoituisivatkin sielun elämän intalgioihin”, mitä tuo tarkoittaa? En tiedä. Googlasin mitä intaglio tarkoittaa, ja se vain lisäsi hämmennystäni entisestään. En tule tätäkään pätkää ihan hetkeen unohtamaan, sille täytyy antaa tunnustus.
En pidä Hiljaisuuden mestaria täysin huonona teoksena. Talonmiehen kuoleman selvittely antaa sille vahvemman, läpi koko kirjan kulkevan rungon, kuin aiemmissa Liukkosen romaaneissa. Tai se olisi voinut antaa sellaisen. Tämän rungon ympärille mahtuu paljon jo odotettavissa olevaa nippelitietoa epäolennaisista asioista ja eriskummallisia ihmisiä, joiden henkinen tasapaino on kyseenalainen. Olen tulkitsevinani Liukkosen tiedostavan kirjoittamien hahmojensa tyypilliset piirteet:
”On siellä ollut persoonia seassa, mutta – ei mitään hulluja.”
”Persoonia, hulluja, sama asia.”
Persoonia mahtuu hyvin Hiljaisuuden mestariinkin. Heitä vain on vähemmän kuin toivoisi.
Pidin erityisesti kirjan alusta. Ensin rönsyilevää puhetta kommunikaation vaikeuksista, sitten juttua bulimiasta ja vielä hölötystä jääkahvista, ennen kuin minkäänlainen ”juoni” edes alkaa hahmottua lukijalle. Lapsia vihaava cowboy-impersonaattori on konseptina oikein hyvin aiempien romaanien estetiikkaan soveltuva hahmo ja hänen loputtomasti väärille jengoille eksyvät puheensa ovat hyvin tyypillistä Liukkosta. Häntä kuulustellaan liittyen edellä mainitun talonmiehen kuolemaan, mutta mitään poliisin protokollia ei noudateta.
Myös Subwayn® koulutusleirille sijoittuva kohtaus on erinomainen. Kun seuraa uutisista, miten suuryritykset (tai meillä Suomessa pienemmätkin) kohtelevat työntekijöitään, ei armeijan menoa muistuttava koulutus lainkaan tunnu epäuskottavalta, vaan on taas yksi niistä Liukkosen kirjoissa esiintyvistä asioista, joista en voi olla varma ovatko ne todellisia vai hänen mielikuvituksensa tuotetta. Haluan uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Jos olisin lukenut Hiljaisuuden mestarin lukematta kirjailijan aiempia teoksia, erityisesti O:ta, olisin varmasti nauttinut siitä enemmän. Ehkä kirjan pituudella on jotain tekemistä asian kanssa, Hiljaisuuden mestari on alle puolet O:sta ja reippaasti lyhyempi kuin Lapset auringon alla. Hahmot tai juonikuviot eivät ehdi kehittyä minnekään. Toisaalta ei kai pitäisi vertailla itsenäistä teosta aiempiin kirjoihin, jokaisen niistä on seisottava omillaan, mutta en kykene sellaiseen puolueettomuuteen.
May 16, 2023
Tämä on ensimmäinen ei-lukemani Miki Liukkosen teos, ikäänkuin raamatun genesis (1 Moos 1:1 - 2:3) siis. On kuitenkin todettava, että Beelzebub vei kädenväännössä voiton helposti tylsistyvän ja vähäisessä ystäväpiirissäni tunnetusti hieman sivistymättömän, jota joku jopa tyhmäksi kutsuu, itseni. Onko tuolla nyt niin väliäkään, en minä Mars patukan sotkemine käsineni pysyisikään niin vauhdikkaan, seksikkään ja tyylikkään miehen vanavedessä kun Miki Liukkonen on, puhumattakaan, PUHUMATTAKAAN siitä toksisen viiltävästä lähteestä mistä hän, siis Miki Liukkonen, proosansa ammentaa. Hänen tekstinsä lukeminen on kuin ylisuuri Starbucksin frappuchino yhdistettynä double blt (kaikilla mausteilla, mutta ei chilli, menee maha sekaisin) Subway sandwitchiin, varsinkin kun syömishäiriöisenä ahtaa kaiken sisään kerralla.
Pieniä maistiaisia toki uskalsin ottaa paikallisessa kirjastossa, mutta olkaa huoleti, siellä olin ilman yllämainittuja eväitäni, ja todellakin Miki Liukkosen minkä tahansa tuotoksen avattuani, ilmoille lehahti (laukussa lepäilevän kannabiksen kanssa) täydellisen avagardistinen tuoksu. Jopa lähistöllä oleva ikäihminen (nainen) järkähti ja jatkoi kuitenkin Eeva-lehden lukua, toisin kun pari, luultavasti läheisen nunnaopiston gooteiksi pukeutuvaa viehättävää naisenalkua, joilta selvästi sain kunnioittavia katseita pälyillessäni Miki Liukkosen teoksia imagosilmälasieni läpi. Huomasin kun tytöt kuiskuttelivat selvästi kun nappasin teoksen Hiljaisuuden Mestari kainalooni ja aloin matkani kohti päämäärää, eli asuntoani, matkalla kävin kuitenkin Kotipitsassa syömässä ylämummon (pitsan). Kotia päästyäni kaivoin Miki Liukkosen Hiljaisuuden Mestarin esiin, luin muutaman sivun ja nyt lähden palauttamaan teoksen. Kiitos Miki Liukkonen, sait minut arvostamaan kirjallisuutta ja raikasta ulkoilmaa, paluumatkalla en ostanut enää ylämummoa, vaan Subwayn special BLTn (tuotekoodi 74665, hinta 8e, ALV 14%)
Pieniä maistiaisia toki uskalsin ottaa paikallisessa kirjastossa, mutta olkaa huoleti, siellä olin ilman yllämainittuja eväitäni, ja todellakin Miki Liukkosen minkä tahansa tuotoksen avattuani, ilmoille lehahti (laukussa lepäilevän kannabiksen kanssa) täydellisen avagardistinen tuoksu. Jopa lähistöllä oleva ikäihminen (nainen) järkähti ja jatkoi kuitenkin Eeva-lehden lukua, toisin kun pari, luultavasti läheisen nunnaopiston gooteiksi pukeutuvaa viehättävää naisenalkua, joilta selvästi sain kunnioittavia katseita pälyillessäni Miki Liukkosen teoksia imagosilmälasieni läpi. Huomasin kun tytöt kuiskuttelivat selvästi kun nappasin teoksen Hiljaisuuden Mestari kainalooni ja aloin matkani kohti päämäärää, eli asuntoani, matkalla kävin kuitenkin Kotipitsassa syömässä ylämummon (pitsan). Kotia päästyäni kaivoin Miki Liukkosen Hiljaisuuden Mestarin esiin, luin muutaman sivun ja nyt lähden palauttamaan teoksen. Kiitos Miki Liukkonen, sait minut arvostamaan kirjallisuutta ja raikasta ulkoilmaa, paluumatkalla en ostanut enää ylämummoa, vaan Subwayn special BLTn (tuotekoodi 74665, hinta 8e, ALV 14%)
July 18, 2023
Kerrassaan hämmentävä lukukokemus. Sanoisin, että jopa sen verran hämmentävä, etten oikein osaa sanoa pidinkö kirjasta vai en. Ehkä sitä tapaa, jolla kirja onnistuu pitämään lukijansa otsaa jatkuvasti kurtussa voidaan pitää eräänlaisena kaunokirjallisena ansiona. En oikein nimittäin osaa sanoa, mikä tämän kirjan tai sen sivuille piirtyneiden lukuisten sivujuonien merkitys oli.
Kirja ei ole selkeästi juonellinen teos - mikä ei suinkaan ole moitittava seikka - eikä siihen sisälly varsinaista hahmojen kehittelyä. Kun olin päässyt teoksen loppuun, olin täysin valmis antamaan sille vain 1/5 tähteä. Tosin se tosiasia, että kirjan lukeminen kannesta kanteen ei tuntunut uuvuttavalta kestävyysjuoksulta, sai minut toisiin mietteisiin. Toisin sanoen teos on omalla tavallaan erittäin viehättävä kokonaisuus. Se on omiaan herättämään lukijassa jatkuvia "Olipas muuten hyvin sanottu"- sekä "Ai, tuon voi ilmaista noinkin"-tyyppisiä ajatuksia.
Joku voisi sanoa, että kyseessä on yksinkertaisesti sivukaupalla kirjoitettua sanahelinää ja kielellistä taitoluistelua. Sitähän se on, myönnetään. Tarkemmin ajateltuna kaikki kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kielellä kikkailua. Miki Liukkonen kuitenkin osoittaa teoksessaan osaavansa piruettinsa erinomaisesti ja vielä tavalla, joka erottuu omaksi edukseen massasta. Mielestäni tämä on riittävä syy antaa kirjalle 3/5.
Kirja ei ole selkeästi juonellinen teos - mikä ei suinkaan ole moitittava seikka - eikä siihen sisälly varsinaista hahmojen kehittelyä. Kun olin päässyt teoksen loppuun, olin täysin valmis antamaan sille vain 1/5 tähteä. Tosin se tosiasia, että kirjan lukeminen kannesta kanteen ei tuntunut uuvuttavalta kestävyysjuoksulta, sai minut toisiin mietteisiin. Toisin sanoen teos on omalla tavallaan erittäin viehättävä kokonaisuus. Se on omiaan herättämään lukijassa jatkuvia "Olipas muuten hyvin sanottu"- sekä "Ai, tuon voi ilmaista noinkin"-tyyppisiä ajatuksia.
Joku voisi sanoa, että kyseessä on yksinkertaisesti sivukaupalla kirjoitettua sanahelinää ja kielellistä taitoluistelua. Sitähän se on, myönnetään. Tarkemmin ajateltuna kaikki kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän kielellä kikkailua. Miki Liukkonen kuitenkin osoittaa teoksessaan osaavansa piruettinsa erinomaisesti ja vielä tavalla, joka erottuu omaksi edukseen massasta. Mielestäni tämä on riittävä syy antaa kirjalle 3/5.
August 15, 2019
"Kyse on syvään juurtuneesta, helvetillisestä, ulospääsemättömästä dilemmasta, joka on yksinäisyys. Minä olin heikko, en kyennyt
antautumaan tähän nykymaailman yhteiseen, sosiaaliseen individualismiin enkä teknologian tai erinäisten medioiden tarjoamiin sijaisärsykkeisiin, noihin koukuttaviin pakokeinoihin. Näin minä
niistä ajattelen: pakokeinoihin. En usko, että kukaan voi enää aidosti olla onnellinen. Ihan totta. Kaikki se vaiva minkä ihmiset näkevät tullakseen hyväksytyiksi, siinä on jotain pohjattoman surullista."
Hiljaisuuden mestari on surullinen, runsas, sekavahko, synkkä, synkänkaunis romaani kohtaamattomuudesta, kohtaamisen vaikeudesta. Monimutkainen rakenne keskustelee hyvin tematiikan, ihmisen moninutkaisuuden, kanssa.
Ihmisille, jotka sietävät juonettomuutta ja nauttivat sanaähkystä.
antautumaan tähän nykymaailman yhteiseen, sosiaaliseen individualismiin enkä teknologian tai erinäisten medioiden tarjoamiin sijaisärsykkeisiin, noihin koukuttaviin pakokeinoihin. Näin minä
niistä ajattelen: pakokeinoihin. En usko, että kukaan voi enää aidosti olla onnellinen. Ihan totta. Kaikki se vaiva minkä ihmiset näkevät tullakseen hyväksytyiksi, siinä on jotain pohjattoman surullista."
Hiljaisuuden mestari on surullinen, runsas, sekavahko, synkkä, synkänkaunis romaani kohtaamattomuudesta, kohtaamisen vaikeudesta. Monimutkainen rakenne keskustelee hyvin tematiikan, ihmisen moninutkaisuuden, kanssa.
Ihmisille, jotka sietävät juonettomuutta ja nauttivat sanaähkystä.
January 24, 2025
Aluksi oli vaikeaa päästä kirjaan sisään, mutta luettuani arvostelun täältä, että kun unohtaa juonen ja loogisuuden voi nauttia matkasta. Ja näin kävi. Kun viimein pääsin kirjaan sisään löysin maailman, johon niin kovin ihastuin lukiessani Vierastilaa. En tiedä miksi oletin tämän kirjan olevan jollain tapaa loogisempi ja näin. Annoin 4 molemmille, en sen takia että kirjat eivät olisi ansainneet 5, 6 tai vaikka 3000 tähteä, vaan sen takia etteivät kirjat täysin aukea minulle. Ehkei niiden kuulukaan, mutta ihmisenä joka yrittää ymmärtää kaiken, tämä syö jollain tapaa lukukokemusta. Pidän silti tästä kovasti, sillä vaikka hyvin absurdi (paremman sanan puutteessa näin), pystyn löytämään itseni Liukkosen toinen toistaan kierommista hahmoista sekä tajuamaan itsestäni ja maailmasta uusia näkökulmia. Kaksi Liukkosta in, seuraavaks itse isäntä the great O!
March 26, 2021
Mulla ei ole hajuakaan mitä olen lukenut. 🤔
On tapahtunut kaksi kuolemaa, joita poliisi tutkii. Tarinaan liittyy samalla huumeita, botuliini, Sinatra ja Subway. Kirja ei kuitenkaan kerro niistä. Jokainen suodattaa kuulemansa ja lukemansa yksilöllisesti. Kommunikointi on vaikeaa. Jos haluan saada tästä kirjasta selkeän ja nätin paketin, niin minun pitäisi suodattaa aivan hitosti. Ja se on tämän kirjan idea. Luulisin.
Kokeilkaa itse. Hämmentävin kirja, mitä olen ikinä lukenut. Ja vaikein arvioitava tähdillä. Mitä vain 1-5 välillä.
On tapahtunut kaksi kuolemaa, joita poliisi tutkii. Tarinaan liittyy samalla huumeita, botuliini, Sinatra ja Subway. Kirja ei kuitenkaan kerro niistä. Jokainen suodattaa kuulemansa ja lukemansa yksilöllisesti. Kommunikointi on vaikeaa. Jos haluan saada tästä kirjasta selkeän ja nätin paketin, niin minun pitäisi suodattaa aivan hitosti. Ja se on tämän kirjan idea. Luulisin.
Kokeilkaa itse. Hämmentävin kirja, mitä olen ikinä lukenut. Ja vaikein arvioitava tähdillä. Mitä vain 1-5 välillä.
August 2, 2019
Kirjoitustyyli olis ollu iskevämpi jos olis ollu lyhyempi kirja tai novelli. Tarinassa ei suurimman osan ajasta pysyny kärryillä kuka puhuu ja tarina jäi tosi latteeks eikä yhtään jännittäväksi. Aluksi kirjotustyyli oli tosi elävää ja hienoa ja sitten tuntui sen jälkeen vain toistavan itseään ollen paikoitellen jopa ärsyttävää.
February 17, 2024
Tässä oli paljon kaikkea, mistä pidin, mutta myös paljon kaikkea, mistä en pitänyt... Parani loppua kohden! Mielenkiintoinen lukukokemus ja jotenkin depressiivinen... Ymmärrän kyl miks jengi tykkää Miki Liukkosen tyylistä, herättää paljon ajateltavaa. Kaikki Subway kohdat kolahti koska oon ex sandwich artist... Ehkä 3,5/5!
May 12, 2019
Ehkä odotin tältä kirjalta jotain, jota tämän ei ollut tarkoituskaan antaa, koska päällimmäiseksi tunteeksi jäi että alkaako tämä kirja nyt ollenkaan. Tämä antoi paljon ajateltavaa, mutta en oikeastaan nauttinut lukemisesta. Todennäköisesti toisessa mielentilassa voisin pitää tästä enemmän.
August 31, 2019
Miki Liukkosen säkenöivää tajunnanvirtaa. Kuuntelin äänikirjana pyörämatkoilla, ja kirjailijan ajatus on yhtä karkailevaa kuin omani. Toimi hyvin, vaikka lukijat olivatkin aika kehnot. Erityisvitutusta aiheuttivat pitkät englanninkieliset katkelmat, joista lukija ei selviytynyt lainkaan.
October 25, 2019
Etsin tästä jotain syvempää, mikä selittäisi, miksi Liukkonen on niin paljon esillä mediassa, mutta en löytänyt sitä. Ajoittain huonosti kirjoitettu. En tiedä miten kirja on menestynyt ulkomailla tai onko sen oikeuksia myyty ulkomaille.
August 21, 2020
Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestarin kieli hivelee ihanasti estetiikkaelimistöäni. Lisää jorinaa blogijutussani.
November 10, 2020
Tälle pitäisi oikeastaan antaa yksi tai viisi tähteä. Kolmonen on tylsä ja osittain osumaton keskiarvo. Kuuntelin tämän kirjan. Paikoin teksti hykerrytti niin, että niin, että. Paikoin taas puuduin uneen. Voi olla, että luen tämän vielä eräänä päivänä. Tai jonkin muun Liukkosen.
April 21, 2021
A bit of discount Infinite jest but some very good storytelling here. Especially the parts in the end about Aune and Emma were nice, albeit awfully short. I feel like I wouldve really liked this if I had read it when I was 15.
Read
September 4, 2023Tälle on tosi vaikea antaa tähtiluokitusta. En ymmärtänyt tätä juurikaan, ja kirja kertoo mielestäni oikeastaan juuri siitä: kukaan ei ymmärrä ketään eikä sille oikeastaan ole mitään väliä. ”Mitään olennaista ei tule koskaan sanotuksi, lopulta.”
April 26, 2019
Ihanaa elämään kyllästymistä (boreout).
Displaying 1 - 30 of 39 reviews