(Kato siellä oli Kierkegaardia! Kumma kun kerta toisensa jälkeen Nielsin piirtoluonnos säteili raukeaa eksistenssihymyään, kun noita sivuja käänteli. Sääli, ettei kirjassa ollut sitä suurta epifaniahurmosta, mitä itse Sørenin teksteistä sain...)
Jos jotenkin lyhyesti ja ytimekkäästi pyrkisi Hiljaisuuden mestaria luonnehtimaan, niin... Se on melko pitkä vesiliukumäki, johon pujahdetaan huimauskorkeuksista, joka vie liukujan suljetun putken uumeniin – siellä planetaariomaisessa veden ja liikkeen synestesiavirrassa kaahataan, välillä syventyen oman mielen onkaloihin, pois maailmasta, välillä tuntien ärsyttävää hankausta niissä liian pienissä uimahousuissa, joiden naru (??) hiertää vyötäröä (onko siis ihme, jos uiminen ei vajavaisten varusteiden ja yläasteen pohjoismaisen uintitestin jälkeen nappaa? Titanicille sympatiat) ja lappu kutittaa epäluonnollisissa kulmissa perseen päältä, samalla kun alati käy mielessä pelko, että pian kitka pysäyttää ja joku helvetin uuvatti ryntää niskaan – ja kun matka, josta turhan paljon meni itse itsetietoisuuteen eikä itse itsenautintoon (vittu kun joutuu jakamaan tämmöisiäkin fasiliteetteja ties minkä urpojen kanssa), lopulta päättyy ja pää on tuhannen pyörällä (älä käänny katsomaan liukumäen muotoa; uskotellaan että siellä mentiin heliksiä ja sydänkäyrää ja ties mitä tähtikarttaa), ja lopuksi haluaisi hetken nauttia auringonvalosta, niin eikös sieltä joku röökiä polttava kesähessu tule jo tönimään ja sönköttämään että "vittuun siitä tieltä".
Ennen kaikkea kirja oli samaistuttava ja syventävä. Kaiken jälkeen kirja oli myös vaarallisen itsetietoinen ja ähkyyn asti mielikuvituksellinen. Ja ihan hauskakin, vielä.
Kirjassa käydään läpi sitä kummaa nykyajan mielenlaatua, joka saa alkunsa tajuttomasta tiedostamisesta ja tarkkanäköisyydestä, mutta joka monenasteisen turhautumisen myötä purkautuu lähes kaikkialle yltäväksi, nääntyneeksi vitutukseksi. Pyritään saamaan vastauksia, mutta kysymysten ollessa vaikeita, pitkään haudottuja ja kertakaikkiaan kryptisiä, tavalliset sanat eivät niitä enää riitä ratkomaan. Ja vaikka ne apteekin hyllyltä lauotut latteudet ("hyvä sää oot", "älä ny oo tommone hei", "kaikilla menee joskus huonosti", "se on normaalia", "perin inhimillistä"...) joskus tuovatkin pientä lohdutusta, etenkin kun mieli on juossut itsensä maitohapoille ja kaipaa enää vain lepoa, loppupeleissä ne tarjoavat vain ääriabstraktion, joka osuu oikeaan vain vahingossa, eikä todellisuudessa ratkaise yhtään mitään. Saattavat vain pahentaa Weltschmerziä, kun kaiken tämän raivokkaan eksistentialistisen kynsimisen ohella potee vielä huonoa omatuntoa siitä, että kyseenalaistaa lohdun ja muiden tarjoaman avun.
Kirjassa ääneen pääsevät eritoten kaksi äärettömän yksinäistä ja surullista hahmoa, joilla on jo tarpeeksi huonosti asiat, mutta jotka potevat pientä elitismiä sitä kasvotonta ja vääristynyttä yhteiskuntaa kohtaan, jonka valmiita argumentteja ovat aina mielellään silputtamassa ennen kuin varsinaisesti kukaan ehtii mitään sanomaan. He ovat ajautuneet tilaan, jonka johdosta sanoista ei kerta kaikkiaan tunnu olevan mitään hyötyä. Proustikin aikanaan tokaisi, että kirjailija tekee vain kääntäjäntyötä: aivoitukset kun puetaan verbaaliseen muotoon, jolloin prosessin aikana jää väkisinkin jotain pois. Tämän tiedostettuaan ym. hahmot tuntuvat ikään kuin luovuttaneen ja antautuneen mille ikinä päätätyhjentävälle dionysialle. Totta kai taustalla pyörii myös viime kädessä tuttu kysymys: "Onko millään mitään vitun väliä?"
Samaan aikaan kirja hukuttaa lukijan knoppitietoon, aistit sekoittavaan metaforamaalailuun ja muistoihin. Hiljaisuuden mestarissa preesens toimii checkpointtina, joka jätetään punaisena viirinä tonottamaan paikalleen, jolloin voidaan huoletta yksilöidä henkilöhahmoja menneisyyden rutiinien, oikkujen sekä tapahtumavyyhtien keinoin – kuin katsoisi valoa hohkaavan avaimenreiän lävitse ja perääntyisi askel askeleelta, nähden valokiilan kasvavan pikku hiljaa. Välillä kronologisuuden pirstovat myös lukuisat alaviitteet, jotka luovat kerronnan tajunnalle ikään kuin kerroksia, jotka aiheuttavat mukavan rävähdyttävän "missä-mä-oon?" -fiiliksen, kun lopulta päästään takaisin itse varsinaiseen tekstiin. Lopputuloksena on melko kaoottinen ja kaleidoskooppinen teos, jonka omituisuuksiin on yllättävän helppo tottua, mutta samalla jonka pieniin tavanomaisuuksiin (kuten dekkariaineksiin ja ajoittaiseen jenkkileffamaiseen harangueen) on helppo turhautua – mitä helvetin mammutteja täällä minun 2010-luvulla röhnöttää?
Mutta kirjassa on myös paljon muuta. Enteitä, yliluonnollisuutta, härmäläistä paskanruskeaa, polykakofonitonista kerrontaa, ajankuvaa, nostalgiaa, dystopiaa, film noirea... Liukkonen on toden totta taas tehnyt kirjan, jossa tehdään vittu äivässämä mitävaa. Varsin, varsin ihailtavaa jälkeä on saatu aikaan. Pitkään aikaan en ole taaskaan lukenut mitään, mikä olisi näin raottanut tietoisuuden verhoa tämän päivän tärisevillä android-käsillä, vaikkakin kyse oli enemmän surullisista varmistuksista kuin varsinaisista revelaatioista.
Kirjan tyyliä voisi vielä kommentoida. Liukkonen tietää todella hyvin, millaista on supliikki kieli: välillä fonetiikka edellä kehiteltyjä fraaseja sekä mahdollisimman pienen abstraktitason sanoja sinne tänne (esim. eksaktit termit ja merkit, kuten vaikka RayBan). Kielestä paistaa läpi halu sanoa asiat mahdollisimman tarkkaan, ikään kuin haluttaisiin osoittaa, että tässä sitä nyt ollaan, eikä vittu yhtään viisaampana. Samalla vertausten puolesta tehdään todella mielikuvituksellisia kärrynpyöriä, jotka oli välillä todella riemaustuttavaa luettavaa: "Luinko mää just mitä luin? Voi veljet!"
Mutta jos jotain puuttui, niin se oli tietty taiteellinen kuri. Kirja oli tungettu tätä ym. verbaaliakrobatiaa niin täyteen, että välillä sanat menettivät tehonsa (Q.E.D.?). Kuin olisi katsellut ulos ikkunasta kauniiseen kesäpäivään, eikä oikeastaan edes huomannut, että puiden viherpaletti on kaikkein kauneimmillaan, taivas asuuria pullollaan ja luomakunta nauttimassa postlapsaariaanisesta katumuskierteestään niin yltäkylläisesti kuin vain voi – miten tuhannet ja taas tuhannet detaljit uivat silmien ohi, miten näkymä ikään kuin odottaa yksilön yksilöivän kaikki ne silmänilot, mitä maa päällään kantaa! Mutta ei, helvetin aurinko häikii, verhot kiinni ja takaisin mököttämään. Uskon kyllä, että suurin osa näistä kielikuvista oli kirjailijan osalta todella tarkoituksenmukaisia, ja ovat varmasti aiheuttaneet luovaa mielihyvää löydettäessään, mutta silloinkin fiiliksenä jäi toisinaan, että olisi savikiekkoammuntaradalla juoksupoikana keräilemässä niitä pirstaleita samalla, kun herrat jo vetelevät sikareita klubilla. Puhumattakaan siitä, että ilmausten paljoudesta ja avokätisyydestä johtuen siellä joukossa oli välillä aika tökeröitä korvansäräyttäjiä.
Lisäksi hahmoja vaivasi tietty samankaltaisuus. Kaikki tuntuivat puhuvan yhdellä suulla, yhdellä tavalla, vaikka puheen sisällöstä paistoikin yksilöiviä muistoja.
Loppuviimeksi nämä on kuitenkin pikkujuttuja, jotka voidaan pistää luovan nerouden piikkiin. Teos oli todella hartaan keskityttävää luettavaa, ja ohi suorastaan vilisi tuntemuksia ja ajatuksia, jotka tuntuivat niin omilta, vaikkei niitä aina kunnolla kiinni saanutkaan. Kaiken kukkuraksi kirja, jossa dissataan lapsia ja lainausmerkkejä, leikitään mattotelineillä, jäädään hölmistyneenä tuijottamaan päivänselviä sanoja – ikään kuin noumenoita – sekä jossa muistutetaan siitä ah-niin-tukalasta arkeen palaamisen hetkestä (kuin Porin Jazzeilla siirtyisi festarialueelta, jossa tuli juuri todistetuksi WigWamia, Jethro Tullia, Verneri Pohjolaa sekä Sun Ra Arkestraa, kohti Kirjurinluodon Freestylerin ja örveltävien esiaikuisten saastuttamia ilmaisalueita) ansaitsee kyllä ne viisi koppalakkia viidestä.
PS. Aika raivostuttavaa, miten tämmösistä arvioista aina paistaa läpi semmonen rempseä ja epäilyttävä sanavalmius, jota ei todellakaan sois kuulevan julkisilla paikoilla. Vähän kun pikkuvanha lapsi esittelis oppimiaan sivistyssanoja metrossa. Tai miten näissä arvioissa aina ollaan niin helvetin itsetietosia tai muuten vaan koitetaan ironisesti lisätä jotain huomioita tai postscriptumeita tai metapostscriptumeita &c.