Toisenlaisen sotaorvon tarina Sota-ajan lapset - sotaorvot, evakot, sotalapset - olivat sopeutumisen mestareita. Sekavissa oloissa myös särkyi paljon perheitä. Lasten suru ja kysymykset jäivät kuulematta. Mikkelissä 1941 syntynyt Reijo ei jäänyt orvoksi vaan unohtui lastenkotiin. Hänen tarinansa kantaa sota-ajan tunneperintöä, joka näkyy yhä Suomessa. Sylin puute on hukutettu sisuun, tunneköyhyys työhön. Yksin pärjääminen on hyve, riippuvuus toisista heikkous. Unohdettuja lapsia on tänäänkin. Vaikka lapsi torjuisi surunsa, sen vaikutus ei katoa. Reijosta tuli häpeän kantaja. Lopulta hän päätti hylätä häpeän ja ottaa selvää lapsuudestaan. Unohdetullekin kuuluu oikeus elämäntarinaan.
Upea tarina yhden miehen elämästä! (spoiler alert) Olin ihan valmis kuulemaan sydäntäsärkevän tarinan hylätystä lapsesta, ja vaikka Reijon tarina onkin erittäin surullinen, siinä on myös niin paljon selviytymistä ja kauneutta, että tarina ei ollut lainkaan niin masentava kuin ajattelin. Tarina on myös hienolla tavalla kerrottu ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Vaikenemisen kulttuuri, tunteista puhumattomuus ja kasvattaminen kovilla keinoilla ovat arpia yhteiskunnassamme - miten paljon täydempi elämä Reijolla olisi ollutkaan, jos hän olisi saanut kokea lapsena rakkautta! Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Kirjassa käydään läpi 80:aa lähestyvän Reijon elämäntarina. Reijo joutui kolmevuotiaana vuonna 1944 lastenkotiin, jossa hän vietti koko lapsuutensa 16-vuotiaaksi saakka. Kirjassa yritetään täyttää aukkoja Reijon tarinasta: mikä sai vanhemmat luopumaan lapsestaan. Tapahtumat avautuvat Reijon muistojen ja arkistoista löytyvien asiakirjojen kautta. Lastenkodeissa ei tuohon aikaan juuri lapsille suotu hellyyttä ja kiintymystä, mikä on vaikuttanut monella tavalla huostaanotettujen lasten kasvuun ja tunne-elämän kehitykseen. Reijon tarina päättyy onnellisesti, sillä moni asia menee hänen elämässään hyvin: hänellä on luonteessaan sitkyttä, rohkeutta ja sosiaalisuutta ja hän löytää kavereita, harrastuksia ja muutamia luotettavia aikuisia. Reijo päätyy alalle, jossa luo hyvän uran ja saa myös rakkautta osakseen.
Pidin tästä kirjasta paljon. Se piti otteessaan aivan alusta asti. Kirja on erilaisen sotalapsen tarina, elämäkerta, vanhempiensa lastenkotiin hylkäämän lapsen kasvukertomus elämän läpi. Liisa Seppänen kuvaa Reijon tarinan tarkkanäköisesti, kauniisti, mutta kaunistelematta, asiallisesti tunteella. Siinä kuvataan, miten karuista lähtökohdista huolimatta Reijo tarttuu elämään ja haluaa selvittää miksi hänet hylättiin. Kirja kuvaa lapsen tarvetta tulla nähdyksi ja Reijolle merkityksellisiä muistoja. Hieno kirja ja tarina.
Kevyttä luettavaa, vaikka välillä koskettaakin sen verran, että on itku lähellä. Otin kirjan luettavaksi oman taustani takia eli lastenkoti on tuttu juttu. Sen vuoksi löysin paljon kohtia, joihin samaistua ja ehkä se antoi paljon kirjalle anteeksi. Kirjoitustyyli oli ärsyttävän holhoava ja kirjoitettu kuin idiootille. Kevyttä lässytystä, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin.
Toisaalta teos oli niin kevyttä luettavaa ja aihe henkilökohtaisesti mielenkiintoinen, että lukisin sen jopa uudestaan. Kenties sen tyyli ja tapa, jolla sisältö on kasattu sitten ärsyttäisi jo vähemmän.
Mielenkiintoinen tarina, mutta en tykännyt kirjan enemmänkin raporttimaisesta tyylistä. Tarina kasautui pienistä sirpaleista, mutta kertoi myös yleisesti paljon tuon ajan lastensuojelukulttuurista. Odotin kuitenkin lukevani enemmän tarinaa kuin raporttia, siksi vähän harmitti kirjoitustyyli. Mutta siitä huolimatta tämä tuli luettua nopeasti, koska tarinan loppu kiinnosti.
Koskettava, liikuttava, ajatuksia herättävä. Iloa, surua, rakkautta, vihaa. Kyvyttömyyttä, osaamista. Välittämistä, välinpitämättömyyttä. Tämä on paljon muutakin kuin yhden erilaisen sotaorvon tarina.
Osui syvälle. Olen juuri saanut tutustua isäni ja velipuolensa tarinoihin ja yhteneväisyyksiä on todella paljon. Karua ja surullista kasvaa tietämättä juuristaan tai edes vanhemmistaan.