What do you think?
Rate this book
Simpauttaja #1
Simpauttaja
Pielisen rannan kylään saapuu keväällä kummallinen mies, Simpauttaja. Mukanaan hän tuo kaupunkilaisen levottomuuden ja oudot tapahtumat. Luonnollinen elämänrytmi häiriintyy, Simpauttaja tuhoaa ja rakentaa ihmissuhteita, ja kun hän syksyllä lähtee, ei mikään ole ennallaan. Kyläläiset kuitenkin ovat oppineet itsestään jotakin uutta.
Pohjoiskarjalainen maaseutu elää rehevästi kertomuksen ympärillä. Turunen puhuu tuntemiensa takametsien puolesta, ei ruikuttaen vaan rennolla otteella ja mehevällä huumorilla.
Heikki Turusen, nuoren pohjoiskarjalaisen lehtimiehen romaani arvioitiin vuoden 1973 parhaaksi esikoisteokseksi. Simpauttajan silmänkääntötemput ovat sittemmin tulleet tutuiksi myös televisionäytelmänä.
Pohjoiskarjalainen maaseutu elää rehevästi kertomuksen ympärillä. Turunen puhuu tuntemiensa takametsien puolesta, ei ruikuttaen vaan rennolla otteella ja mehevällä huumorilla.
Heikki Turusen, nuoren pohjoiskarjalaisen lehtimiehen romaani arvioitiin vuoden 1973 parhaaksi esikoisteokseksi. Simpauttajan silmänkääntötemput ovat sittemmin tulleet tutuiksi myös televisionäytelmänä.
322 pages, ebook
First published January 1, 1973
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 15 of 15 reviews
August 6, 2013
"Hei hulinaa sano piika kun kirnuun pieras." (s. 144)
Edellinen lainaus kiteyttää kirjan tyylin ja varmaan ainakin osin selittää sen suosion. Turunen keräsi ja laittoi henkilöhahmojensa suuhun tukun tuttuja ja tuntemattomia sanontoja, jotka ainakin allekirjoittanutta huvittivat. Kielestä ja tekstistä tulee oma lapsuuteni mieleen: samanlaisia lausahduksia saattoi kuulla savolaisten serkkupoikien suusta. Ja kirjan monet ryyppäämiskuvaukset viihdyttävät ainakin suomalaista lukijaa.
'Turusen kansankielinen tarkastelu yhdestä kesästä Pielisen rannalla on verevä kuvaus maaseudun arjesta. Arki pitää sisällään myös suuria tunteita - intohimoa, vihaa, vieraantumista.
Muistan lapsuudesta kirjasta tehdyn televisioelokuvan, josta parhaiten jäivät mieleen lausahdukset, hassut hahmot ja erotiikka. Tällä myöhemmällä lukemisella minut yllätti (positiivisesti) myös Turusen maaseudun rakennemuutoksen tarkastelu ja yhteiskuntakritiikki, jonka äänenä kirjassa on erityisesti potkut saanut vasemmistolainen lehtimies.
Hyvä kirja.
Edellinen lainaus kiteyttää kirjan tyylin ja varmaan ainakin osin selittää sen suosion. Turunen keräsi ja laittoi henkilöhahmojensa suuhun tukun tuttuja ja tuntemattomia sanontoja, jotka ainakin allekirjoittanutta huvittivat. Kielestä ja tekstistä tulee oma lapsuuteni mieleen: samanlaisia lausahduksia saattoi kuulla savolaisten serkkupoikien suusta. Ja kirjan monet ryyppäämiskuvaukset viihdyttävät ainakin suomalaista lukijaa.
'Turusen kansankielinen tarkastelu yhdestä kesästä Pielisen rannalla on verevä kuvaus maaseudun arjesta. Arki pitää sisällään myös suuria tunteita - intohimoa, vihaa, vieraantumista.
Muistan lapsuudesta kirjasta tehdyn televisioelokuvan, josta parhaiten jäivät mieleen lausahdukset, hassut hahmot ja erotiikka. Tällä myöhemmällä lukemisella minut yllätti (positiivisesti) myös Turusen maaseudun rakennemuutoksen tarkastelu ja yhteiskuntakritiikki, jonka äänenä kirjassa on erityisesti potkut saanut vasemmistolainen lehtimies.
Hyvä kirja.
July 1, 2025
"No eihän tätä elämee iliman huumoria kestäs mursunnahkanen persekkää. Voi hyvä luoja niin."
Tämän romaanin kieli on värikästä, ylläoleva on erittäin lievästä päästä. Pidin siitä miten elämänmakuista ja sievistelemätöntä oli henkilöiden kielenkäytön kuvaus, sekä ylipäätään maaseudun elävästä kuvauksesta. Ehkä jossakin kohtaa hiukan alkoi tympäistä, kun kuvauksia äijäporukoiden juopottelusta ja roiseista jutuista on sen verran paljon. Toisaalta kirjassa on myös lyyrisiä hetkiä.
Enimmäkseen tämä on varsin miehinen romaani, naiset ovat enemmän sivurooleissa. Tosin Marketan ja Julian hahmot nousevat joukosta ehkä juuri siksi kirkkaina esiin. Samoin päähenkilö Impan "hullu" ja syrjitty veli Otto, joka ei herkkänä ja taiteellisena luonteena maalaisyhteisön perinteisen maskuliinisuuden muottiin mitenkään sovi. Nimihenkilö Simpauttaja on sitä vastoin kertakaikkiaan vastenmielinen tyyppi.
Vähän kaksijakoinen fiilis mutta paljon sellaista mistä pidin. Kyllä tällainen maaseudun arkista menoa kuvaava suomalainen kirjallisuus minuun vetoaa, ehkä etenkin näin kesällä mielelläni luen vanhempaa kotimaista.
Tämän romaanin kieli on värikästä, ylläoleva on erittäin lievästä päästä. Pidin siitä miten elämänmakuista ja sievistelemätöntä oli henkilöiden kielenkäytön kuvaus, sekä ylipäätään maaseudun elävästä kuvauksesta. Ehkä jossakin kohtaa hiukan alkoi tympäistä, kun kuvauksia äijäporukoiden juopottelusta ja roiseista jutuista on sen verran paljon. Toisaalta kirjassa on myös lyyrisiä hetkiä.
Enimmäkseen tämä on varsin miehinen romaani, naiset ovat enemmän sivurooleissa. Tosin Marketan ja Julian hahmot nousevat joukosta ehkä juuri siksi kirkkaina esiin. Samoin päähenkilö Impan "hullu" ja syrjitty veli Otto, joka ei herkkänä ja taiteellisena luonteena maalaisyhteisön perinteisen maskuliinisuuden muottiin mitenkään sovi. Nimihenkilö Simpauttaja on sitä vastoin kertakaikkiaan vastenmielinen tyyppi.
Vähän kaksijakoinen fiilis mutta paljon sellaista mistä pidin. Kyllä tällainen maaseudun arkista menoa kuvaava suomalainen kirjallisuus minuun vetoaa, ehkä etenkin näin kesällä mielelläni luen vanhempaa kotimaista.
July 3, 2020
Heikki Turusen vuonna 1973 ensimmäisen kerran julkaistu Simpauttaja (WSOY, 1974) mennee kotimaisen kirjallisuushistorian kategoriassa osioon humoristiset kansankuvaukset. Tuo genrehän meikäläiseen tavallisesti uppoaa, ja näin on asianlaita tälläkin kerralla. Simpauttaja on yksi parhaista romaaneista, mitä olen hetkeen lukenut.
Kirjassa oletettavasti vietetään 1970-luvun alkupuolta Itä-Suomessa Lieksan liepeillä jossain. Nuori jantteri nimeltä Imppa ottaa hatkat kotifarmiltaan, kun hermo menneepi isänsä kanssa. Vaihtoehtona olisi muuttaa Helsinkiin, mutta sitä ennen pitää tienata kuvetta. Ei muuta kuin työnhakuun, tuumaa Imppa, ja suuntaa kyselykierroksensa lähitienoon tiloille.
Yhdeltä farmilta löytyy urakka, ja työpari — erikoismies, jota kutsutaan nimellä Simpauttaja. Hänestä ei kukaan tunnu tietävän mitään, käsillään hän kuitenkin kävelee, päässään reikäinen baskeri ja vielä puhelee mitä sattuu. Simpauttaja onkin mielenkiintoisen oloinen hahmo. Mieleeni tulee jonkinlainen sekoitus kiivasluontoista Antero Rokkaa, pohdiskelevaa Konsta Pylkkästä ja viettelevää Shemeikkaa. No siinä sitten seuraillaan kesä Impan ja Simpauttajan edesottamuksia työmailla ja kylillä.
Kirjaa lukiessa pääsin vahvaan ja nostalgiseen maalaistunnelmaan, aikaan ja paikkaan, jota en ole koskaan elämässäni kokenut. Ajankuva on kiinnostava: nuorten miesten paineilu koneellistuvan maatalouden ja kaupunkielämään siirtymisen välillä. Kukapa tehtaaseen haluaisikaan hikoilemaan, kun maaseutu tarjoaa romanttiset puitteet heilastelulle, lavatansseille ja viinanjuonnille yöttömässä yössä?
Kirjassa oletettavasti vietetään 1970-luvun alkupuolta Itä-Suomessa Lieksan liepeillä jossain. Nuori jantteri nimeltä Imppa ottaa hatkat kotifarmiltaan, kun hermo menneepi isänsä kanssa. Vaihtoehtona olisi muuttaa Helsinkiin, mutta sitä ennen pitää tienata kuvetta. Ei muuta kuin työnhakuun, tuumaa Imppa, ja suuntaa kyselykierroksensa lähitienoon tiloille.
Yhdeltä farmilta löytyy urakka, ja työpari — erikoismies, jota kutsutaan nimellä Simpauttaja. Hänestä ei kukaan tunnu tietävän mitään, käsillään hän kuitenkin kävelee, päässään reikäinen baskeri ja vielä puhelee mitä sattuu. Simpauttaja onkin mielenkiintoisen oloinen hahmo. Mieleeni tulee jonkinlainen sekoitus kiivasluontoista Antero Rokkaa, pohdiskelevaa Konsta Pylkkästä ja viettelevää Shemeikkaa. No siinä sitten seuraillaan kesä Impan ja Simpauttajan edesottamuksia työmailla ja kylillä.
Kirjaa lukiessa pääsin vahvaan ja nostalgiseen maalaistunnelmaan, aikaan ja paikkaan, jota en ole koskaan elämässäni kokenut. Ajankuva on kiinnostava: nuorten miesten paineilu koneellistuvan maatalouden ja kaupunkielämään siirtymisen välillä. Kukapa tehtaaseen haluaisikaan hikoilemaan, kun maaseutu tarjoaa romanttiset puitteet heilastelulle, lavatansseille ja viinanjuonnille yöttömässä yössä?
April 18, 2026
Kirjan nimestä ja löyhistä taustatiedoista johtuen ennakkokäsitykseni Turusen debyytistä oli, että kyseessä olisi viihdyttävä maalaiskomedia. Hauska Simpauttaja kyllä on omalla äijämäis-karjalaisella ruokottomuudellaan, mutta komedian sijaan kyseessä on pikemminkin värikästä, ajankuvallista draamaa.
Teoksessa kuvataan fiktiivistä Pielisen rannalla sijaitsevaa kylää ja sen yhteisöä. Turusen tyyli on kaikkea muuta kuin osoitteleva, mutta kyläyhteisöä kuvataan jämähtäneeksi uuden ja vanhan verkkaiseksi kädenvääntökyläksi. Vanha polvi pitää kynsin ja hampain kiinni maanviljelyksestä ja kärsii sodan traumoista, joka näyttäytyy äkkipikaisuutena ja jullitteluna, kun taas nuori polvi ei näe maaseudussa mitään tulevaisuutta ja pakenee joko viinaan, puheeseen tai kaupunkiin. Vanhasta polvesta muistetaan vielä sanoa, miten sodan jälkeen vanhat rengit ja tukkijätkät ikään kuin heivattiin maata viljelemään, jolloin tämä elinkeino näyttäytyy kahta vastenmielisempänä niin vanhoille kuin nuorille. Uudemman polven maaltamuuttoa ainakin tässä Pielis-kylässä jarruttaa lisäksi se, että ei sekään kauhean ruusuiselta vaihtoehdolta näytä: siellä opitaan hölisemään omituisia mutta ollaan aina muukalaisia murteesta johtuen ja korkeintaan opitaan katsomaan kieroon maanviljejöitä joko herrojen tai tehdastyöläisten näkövinkkelistä. Simpauttaja toisin sanoen kuvaa tämän pienen kyläyhteisön kautta Suomen maaseutua murroksessa, ja maalaisidylliseen kuvailuun ympätään samaan syssyyn usein mopojen pärinää, peilikuvien ihastelua, meikkausta, televisiota sekä päivänpoliittisia puheenaiheita ylituotannosta byrokratiaan.
Teoksen nimestä huolimatta nimikkohahmo Simpauttaja ei ole päähahmo. Päähahmoa ei välttämättä tässä yhteisön kuvausta harjoittavassa teoksessa edes ole, mitä nyt alusta asti esillä oleva Imppa Ryynänen on jonkin asteen kiintopiste. Mutta kuten eri kappaleista huomaa, välillä Imppaa ei näy eikä kuulu, ja välillä hänen ajatuksensa ovat vain sivulauseita muiden mölinälle. Hän on hahmonsa puolesta aika ohut, ja hänen funktionsa tuntuu pitkälti olevan se, että hän ei tuomitse ja saavuttaa näin eri puoliskojen luottamuksen. Sen sijaan itse Simpauttaja on hahmona varsin värikäs ja vittumainen: hän ylpeilee olemattomalla tietämyksellään, on liukas kuin ankerias, tekee spontaanisti omituisia asioita ja tuntee todella vähän minkään sortin omantunnonsoimausta. Simpauttaja vaikuttaa hyvin saatanalliselta hahmolta, joka kyllä saa aikaiseksi niin leipätyön kuin tihutyön saralla kyläyhteisön muita edustajia enemmän mutta samalla hänen sanansa ja tekonsa ovat usein moraalisesti erittäin kyseenalaisia. Muuten teoksessa keskitytään esimerkiksi Kaunismäen Jomppaan - työttömään, vasemmistolais"intellektuelliin" alkoholistitoimittajaan - sekä Taivaisen Juliaan, seksuaalisesti turhautuneeseen lapsettomaan emäntään.
Kirjan parhaita puolia on sen erittäin räväkkä ja rönsyilevä kieli sekä kerronnan monipuolisuus. Hahmoille ujutetut vuorosanat ovat voimallisia, todentuntuisia ja ihailtavan kekseliäitä laukauksia. Ympäristökuvaukset ovat ähkyyn asti ängettyjä, mutta niistä pongahtaa aina esille jotain omaperäisen ja sekavan onnistunutta, joka luo vahvoja mielikuvia. Teoksen kerronta on harhailevaa ja ei-tuomitsevaa, kuin kertoja katselisi dokumenttimiehen silmin ympärilleen ja listaa asioita, mitä ympäristössä näkyy, jotenkin aavistellen niiden esteettisen / muuten merkityksellisen luonteen mutta ilman halua erikseen hierarkisoida havaintojaan. Kertoja myös vaihtaa välillä hienovaraisesti tyyliä asiakuvauksesta tunnelmalliseen ja välillä jopa faulknermaiseen asian ja tunnelman yhdistelmään, ja aina mukana on pieni epävarmuus siitä, mikä nyt pitää paikkansa ja mikä havainto on oikea ja mikä vain näennäistä.
Eräänä kantavana teemana Turusen teoksessa tuntuu olevan vapaus. Moni kirjan vanhan polven edustaja pakenee hampaat irvessä ja katse luimistellen työhön. Simpauttaja kokee olevansa jonkin asteen Übermensch, jolle vapaus on muiden yläpuolella olemista niin moraalisesti kuin sana- ja tekopuolella (joskin hän on kuitenkin ajelehtiva, tekonimen kanssa esiintyvä, vittumaisuutensa vuoksi aina nuoralla taiteileva renki). Impalle vapaus on mahdollisuutena siintävä Helsinki sekä työsuhde Pirtamon tilalla, jolloin ei tarvitse olla kotona lapioimassa paskaa äksyilevän mölli-isänsä alaisuudessa (joskin äidin ja Otto-veljen kohtalo surettaa, Helsinki pelottaa ja oikeastaan mistään on vaikea tehdä kunnon johtopäätöstä, kun on tälläinen pohjoiskarjalainen haihattelija). Jompalle vapaus on viinan siivittämää soperrusta Jouko Turkasta, Marxista, Brechtistä ja muista vasemmistoäänistä mutta osittain myös työttömyyden tuomaa mahdollisuuksien huumaa (mutta se on sitä alkoholismia, yksinäisyyttä, katkeruutta, ehkä myös tukahdutettua homoseksuaalisuutta yhden kohtauksen perusteella). Julia on oppinut katsomaan itseään kuin mies pornolehteä ja ajattelee, että kyllä hänen hyvästä ruumiistaan nyt pitää saada ilo irti, ja näin vapaus koittaa hyvän aviorikosseksin muodossa (joka luonnollisesti päättyy ihan niin hyvin kuin voi kuvitella). Otto pakenee hulluuteen ja metsään (joskin tämä ei ole hänen valintansa). Simpauttaja käsittelee siis eritasoista vapautta painavin sulkulausein.
Teos on siis erityisen rikas havainnoiltaan ja kieleltään sekä käsittelee aihepiiriään erityisen mielekkäästi. Sen heikkoudet sen sijaan ovat pitkälti sen ylitsevuotavassa tyylissä. Kirjaa on kirjoitettu noin neljä vuotta, jolloin reportterina toimiva Turunen on ehtinyt havainnoida ympäristöään mitä tarkimmin silmin. Mutta tämä tarkkuus kirjan sivuilla tarkoittaa usein sitä, että lauseet ovat välillä jopa kömpelöitä ja pursuavia, jolloin ne menettävät ilmaisuvoimaansa ja oikeastaan vain kuormittavat mielikuvitusta liiallisuudellaan. Toisaalta pidän siitä, että Turunen ei ole lähtenyt veikkohuovismaiselle tai veijomerimäiselle sliipatulle, tarkoin rytmitetylle humoristilinjalle vaan on tuottanut omaa juurikkoproosaansa juuri omalla tyylillään - valitettavasti vain välillä liika on liikaa.
Risuista huolimatta kirja on erinomainen debyytti ja erinomainen aikakapseli 70-luvun alun Pohjois-Karjalaan. Kirjan teknistä ja murresanastoa ei kannata turhaan pelästyä - teos ei ole erityisen vaativa, joten kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Ja suurimman osan kyllä arvaa. Purevaa, taiturimaista ja estotonta menoa kerta kaikkisesti.
Teoksessa kuvataan fiktiivistä Pielisen rannalla sijaitsevaa kylää ja sen yhteisöä. Turusen tyyli on kaikkea muuta kuin osoitteleva, mutta kyläyhteisöä kuvataan jämähtäneeksi uuden ja vanhan verkkaiseksi kädenvääntökyläksi. Vanha polvi pitää kynsin ja hampain kiinni maanviljelyksestä ja kärsii sodan traumoista, joka näyttäytyy äkkipikaisuutena ja jullitteluna, kun taas nuori polvi ei näe maaseudussa mitään tulevaisuutta ja pakenee joko viinaan, puheeseen tai kaupunkiin. Vanhasta polvesta muistetaan vielä sanoa, miten sodan jälkeen vanhat rengit ja tukkijätkät ikään kuin heivattiin maata viljelemään, jolloin tämä elinkeino näyttäytyy kahta vastenmielisempänä niin vanhoille kuin nuorille. Uudemman polven maaltamuuttoa ainakin tässä Pielis-kylässä jarruttaa lisäksi se, että ei sekään kauhean ruusuiselta vaihtoehdolta näytä: siellä opitaan hölisemään omituisia mutta ollaan aina muukalaisia murteesta johtuen ja korkeintaan opitaan katsomaan kieroon maanviljejöitä joko herrojen tai tehdastyöläisten näkövinkkelistä. Simpauttaja toisin sanoen kuvaa tämän pienen kyläyhteisön kautta Suomen maaseutua murroksessa, ja maalaisidylliseen kuvailuun ympätään samaan syssyyn usein mopojen pärinää, peilikuvien ihastelua, meikkausta, televisiota sekä päivänpoliittisia puheenaiheita ylituotannosta byrokratiaan.
Teoksen nimestä huolimatta nimikkohahmo Simpauttaja ei ole päähahmo. Päähahmoa ei välttämättä tässä yhteisön kuvausta harjoittavassa teoksessa edes ole, mitä nyt alusta asti esillä oleva Imppa Ryynänen on jonkin asteen kiintopiste. Mutta kuten eri kappaleista huomaa, välillä Imppaa ei näy eikä kuulu, ja välillä hänen ajatuksensa ovat vain sivulauseita muiden mölinälle. Hän on hahmonsa puolesta aika ohut, ja hänen funktionsa tuntuu pitkälti olevan se, että hän ei tuomitse ja saavuttaa näin eri puoliskojen luottamuksen. Sen sijaan itse Simpauttaja on hahmona varsin värikäs ja vittumainen: hän ylpeilee olemattomalla tietämyksellään, on liukas kuin ankerias, tekee spontaanisti omituisia asioita ja tuntee todella vähän minkään sortin omantunnonsoimausta. Simpauttaja vaikuttaa hyvin saatanalliselta hahmolta, joka kyllä saa aikaiseksi niin leipätyön kuin tihutyön saralla kyläyhteisön muita edustajia enemmän mutta samalla hänen sanansa ja tekonsa ovat usein moraalisesti erittäin kyseenalaisia. Muuten teoksessa keskitytään esimerkiksi Kaunismäen Jomppaan - työttömään, vasemmistolais"intellektuelliin" alkoholistitoimittajaan - sekä Taivaisen Juliaan, seksuaalisesti turhautuneeseen lapsettomaan emäntään.
Kirjan parhaita puolia on sen erittäin räväkkä ja rönsyilevä kieli sekä kerronnan monipuolisuus. Hahmoille ujutetut vuorosanat ovat voimallisia, todentuntuisia ja ihailtavan kekseliäitä laukauksia. Ympäristökuvaukset ovat ähkyyn asti ängettyjä, mutta niistä pongahtaa aina esille jotain omaperäisen ja sekavan onnistunutta, joka luo vahvoja mielikuvia. Teoksen kerronta on harhailevaa ja ei-tuomitsevaa, kuin kertoja katselisi dokumenttimiehen silmin ympärilleen ja listaa asioita, mitä ympäristössä näkyy, jotenkin aavistellen niiden esteettisen / muuten merkityksellisen luonteen mutta ilman halua erikseen hierarkisoida havaintojaan. Kertoja myös vaihtaa välillä hienovaraisesti tyyliä asiakuvauksesta tunnelmalliseen ja välillä jopa faulknermaiseen asian ja tunnelman yhdistelmään, ja aina mukana on pieni epävarmuus siitä, mikä nyt pitää paikkansa ja mikä havainto on oikea ja mikä vain näennäistä.
Eräänä kantavana teemana Turusen teoksessa tuntuu olevan vapaus. Moni kirjan vanhan polven edustaja pakenee hampaat irvessä ja katse luimistellen työhön. Simpauttaja kokee olevansa jonkin asteen Übermensch, jolle vapaus on muiden yläpuolella olemista niin moraalisesti kuin sana- ja tekopuolella (joskin hän on kuitenkin ajelehtiva, tekonimen kanssa esiintyvä, vittumaisuutensa vuoksi aina nuoralla taiteileva renki). Impalle vapaus on mahdollisuutena siintävä Helsinki sekä työsuhde Pirtamon tilalla, jolloin ei tarvitse olla kotona lapioimassa paskaa äksyilevän mölli-isänsä alaisuudessa (joskin äidin ja Otto-veljen kohtalo surettaa, Helsinki pelottaa ja oikeastaan mistään on vaikea tehdä kunnon johtopäätöstä, kun on tälläinen pohjoiskarjalainen haihattelija). Jompalle vapaus on viinan siivittämää soperrusta Jouko Turkasta, Marxista, Brechtistä ja muista vasemmistoäänistä mutta osittain myös työttömyyden tuomaa mahdollisuuksien huumaa (mutta se on sitä alkoholismia, yksinäisyyttä, katkeruutta, ehkä myös tukahdutettua homoseksuaalisuutta yhden kohtauksen perusteella). Julia on oppinut katsomaan itseään kuin mies pornolehteä ja ajattelee, että kyllä hänen hyvästä ruumiistaan nyt pitää saada ilo irti, ja näin vapaus koittaa hyvän aviorikosseksin muodossa (joka luonnollisesti päättyy ihan niin hyvin kuin voi kuvitella). Otto pakenee hulluuteen ja metsään (joskin tämä ei ole hänen valintansa). Simpauttaja käsittelee siis eritasoista vapautta painavin sulkulausein.
Teos on siis erityisen rikas havainnoiltaan ja kieleltään sekä käsittelee aihepiiriään erityisen mielekkäästi. Sen heikkoudet sen sijaan ovat pitkälti sen ylitsevuotavassa tyylissä. Kirjaa on kirjoitettu noin neljä vuotta, jolloin reportterina toimiva Turunen on ehtinyt havainnoida ympäristöään mitä tarkimmin silmin. Mutta tämä tarkkuus kirjan sivuilla tarkoittaa usein sitä, että lauseet ovat välillä jopa kömpelöitä ja pursuavia, jolloin ne menettävät ilmaisuvoimaansa ja oikeastaan vain kuormittavat mielikuvitusta liiallisuudellaan. Toisaalta pidän siitä, että Turunen ei ole lähtenyt veikkohuovismaiselle tai veijomerimäiselle sliipatulle, tarkoin rytmitetylle humoristilinjalle vaan on tuottanut omaa juurikkoproosaansa juuri omalla tyylillään - valitettavasti vain välillä liika on liikaa.
Risuista huolimatta kirja on erinomainen debyytti ja erinomainen aikakapseli 70-luvun alun Pohjois-Karjalaan. Kirjan teknistä ja murresanastoa ei kannata turhaan pelästyä - teos ei ole erityisen vaativa, joten kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Ja suurimman osan kyllä arvaa. Purevaa, taiturimaista ja estotonta menoa kerta kaikkisesti.
September 24, 2024
Aloitin koulutaipaleeni 90-luvun alussa, kaksikymmentä vuotta Turusen romaanin ilmestymisen jälkeen. Elintaso, jossa sähkö tulee seinästä, vesi hanasta, ruoka kaupasta ja lelut ja videot ja pelit joka joulu ja syntymäpäivä, oli minulle itsestäänselvä. On jotenkin hurjaa ajatella, että vain kaksikymmentä vuotta aiemmin vielä sinnitteli olemassaolon reunalla suomalainen todellisuus, jossa viljeltiin pientä plänttiä hevosvoimin, asuttiin mökeissä, öljylampun valossa ja kannettiin vesi järvestä. Työukon elämä oli sodan lisäksi ainoa todellisuus romaanissa kuvatuille vanhemman polven pienviljelijöille. Nuori polvi katsoo tulevaisuuteen ja urbaaniin elämään kiinnostuksella, toisaalta pelolla ja toisaalta pakon edessä. Jos mielii saada puolison ja jotain muuta kuin niukan elannon lantaa heittelemällä, on pakko lähteä. Maaseutu tyhjenee ja talot rapistuu ja pellot paketoidaan tai myydään naapurille kyynel silmässä. Paikallisyhteisöt ja kokonainen elämäntapa katoaa. Romaanissa on loistavaa ajankuvaa, hyvää dialogia ja hienoa kuvausta luonnon ja agraarivuoden kierrosta. Henkilögalleria on mielenkiintoinen: On paskan heittelyyn kyllästynyt nuori, joka aikoo Helsinkiin, on sodassa hermonsa menettänyt jääräpäinen pienviljelijä, on hyväluontoinen naapuriäijä, herkkä ja psykoosialtis veli, joka veistää puusta naisia, on rikkaan suurtilan ylimielinen isäntä, joka on aina kännissä, on tappelupukari, on kaupunkielämään pettynyt juoppo intellektuaali, on kaikkien miesten himoitsema puuma ja sitten on Simpauttaja, jonkinlainen vaeltava liminaalihahmo, josta ei juuri ota selvää. Osa hahmoista on karikatyyrejä, mutta toisten sielunelämään uppoudutaan syvällisesti ja maalailevasti. Lämmin suositus.
July 12, 2020
Ehkä Kainuuseen suunnilleen 1960-luvulle sijoittuva kertomus Ryynäsen Impasta, joka lähtee kotoa Pirtamon taloon kesärengiksi salaojia tekemään. Renkinä samoissa hommissa on eräs Simpauttaja, joka onkin lopulta aikamoinen kekkuli. Pidin syrjäseutu-Suomen kuvauksesta, leveästä murteesta sekä sivuosassa olleen viinan viemän toimittaja-Jompan poleemisista monologeista siitä mikä kaikki on Suomen maataloudessa ja aluepolitiikassa mennyt pieleen.
August 3, 2020
Rehevällä savolaismurteella kuvattua syntistä maalaiselämää. Ryyppäämistä, tappelua ja erilaisia eritteitä. Simpauttaja on kaikessa moraalittomuudessaan huikean kiinnostava hahmo, joka pistää kylän kokolailla sekaisin ja poistuu sitten takavasemmalle.
July 30, 2023
Turunen onnistuu mielestäni hyvin kertoessaan maaseudun elämästä. Tarinassa hyvä sekoitus huumoria ja vakavempia aiheita. Simpauttaja on kirja, jonka kaikkien suomalaisten kirjojen ystävät tulisi mielestäni lukea.
February 5, 2019
Simpauttaja oli äänikirjana mitä mainioin. Lukija Esa Saario lauloi, murahteli ja eläytyi henkilöiden vuorosanoihin. Kirjan teksti oli värikästä ja mehevää. Elämänmakuinen kirja!
August 12, 2020
Äänikirjan lukija Esa Saario ansaitsee erikoiskiitokset. Mahtava suoritus kerta kaikkiaan!
September 9, 2021
Syö paskas sanoo imppa isälleen ja lähtee muailmalle.
August 29, 2024
Tässä ryypättiin, tapeltiin ja naitiin 70-luvun Pohjois-Karjalassa. Potkut saaneen toimittajan monologit parasta antia.
This entire review has been hidden because of spoilers.
January 12, 2025
mitä vittua mä luin. ei oo ees sillee huono mä vaa vähä hämmennyn jatkuvasti
March 21, 2018
Luultavimmin osuva oman aikansa kuvaus. Itse en välitä tästä milteinpä inhorealistisesta kuvauksesta missä räkämällejä ja muita eritteitä ei turhaan sensuroitu. Ihan viihdyttävä kertomus mutta ei houkuttele lukemaan muita kirjailijan teoksia.
May 6, 2019
Kirjassa on enemmän huikeita one-linereita kuin yhdessäkään Schwarzeneggerin leffassa. Ja kyllähän se kutoo ovallista ihmis- ja maisemakuvaa muutaman kymmenen vuoden takaisesta maalaiskylästä. Tarinassa on paljon hyviä elementtejä ja hahmotkin on mielenkiintoisia, mutta siitä huolimatta kirja ei oikein imaissut mukaansa.
Displaying 1 - 15 of 15 reviews