What do you think?
Rate this book
Olette kaikki väärässä
"Ethän sä noin voi sanoa!"
Purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Tiedä, kuka on väärässä, miten ja miksi.
Suomessa taloudesta ja yhteiskunnasta puhuvat ovat aika usein väärässä.
Olette kaikki väärässä on kirja suomalaisesta julkisesta väärässäolosta. Se kertoo, kuka on väärässä, miten ja miksi. Mukaan on päässyt olemalla väärässä jollakin kiinnostavalla ja epäilmeisellä tavalla. Tavalla, joka pakottaa väittämään vastaan, keskeyttämään ja puhumaan päälle.
Kirjassa ovat väärässä niin oikeistolaiset, vasemmistolaiset, poliitikot, intellektuellit, bloggaajat, tviittaajat, aktivistit, kirjailijat kuin tutkijat. Joukkoon mahtuu suomalaisen julkisen keskustelun kärkinimiä Antti Nylénistä Sixten Korkmaniin.
Olette kaikki väärässä keskustelee yhtä kiihkeästi taloustieteestä kuin ravintolan vessajonoistakin. Se on kuin kiivaan kapakkakeskustelun puheenvuoro, joka kovaäänisyydestään huolimatta pyrkii aitoon vuoropuheluun hyvässä seurassa.
Purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Tiedä, kuka on väärässä, miten ja miksi.
Suomessa taloudesta ja yhteiskunnasta puhuvat ovat aika usein väärässä.
Olette kaikki väärässä on kirja suomalaisesta julkisesta väärässäolosta. Se kertoo, kuka on väärässä, miten ja miksi. Mukaan on päässyt olemalla väärässä jollakin kiinnostavalla ja epäilmeisellä tavalla. Tavalla, joka pakottaa väittämään vastaan, keskeyttämään ja puhumaan päälle.
Kirjassa ovat väärässä niin oikeistolaiset, vasemmistolaiset, poliitikot, intellektuellit, bloggaajat, tviittaajat, aktivistit, kirjailijat kuin tutkijat. Joukkoon mahtuu suomalaisen julkisen keskustelun kärkinimiä Antti Nylénistä Sixten Korkmaniin.
Olette kaikki väärässä keskustelee yhtä kiihkeästi taloustieteestä kuin ravintolan vessajonoistakin. Se on kuin kiivaan kapakkakeskustelun puheenvuoro, joka kovaäänisyydestään huolimatta pyrkii aitoon vuoropuheluun hyvässä seurassa.
236 pages, Hardcover
Published April 16, 2019
3 people are currently reading
30 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 9 of 9 reviews
November 9, 2019
Parasta antia olivat kettuilu Antti Nylenille sekä osiot ilmastonmuutoksesta ja niukkuudesta.
February 20, 2022
No on kyllä väsynyt esitys. Ajattelin, että saisin haastaa omaa ajatteluani, mutta Olette kaikki väärässä on vain tahallista väärin ymmärtämistä ja näsäviisastelua.
Pursiainen poimii yksittäisiä virkkeitä tai väitteitä toisten ajattelijoiden teksteistä ja saivartelee niistä niin, että on vaikea uskoa, että hän on itsekään tosissaan. Kunnon trollailua siis. On vaikea kuvitella, mitä kovin moni lukija voisi tästä saada. Pursiaisella on eittämättä ollut hauskaa Stubbista ja suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuudesta kirjoittaessaan, mutta minä tunsin lähinnä myötähäpeää päättelyketjujen äärellä.
Suorastaan säälin Pursiaista. Hän uskoo markkinatalouteen, tiukan taloustieteellisiin selitysmalleihin, ikuiseen kasvuun ja sen autuaaksi tekevään voimaan niin, ettei näe mitään muuta mahdollisuutta. Näin rajatun ja pientä kehää kiertävän ajattelun luulisi ahdistavan ajattelijaa ja puristavan pääkoppaa. Eihän ajattelussa pääse edes alkuun, kun heti törmätään seinään.
Annan Pursiaiselle yhden tähden itseironiasta, mutta muuten on kyllä melkoista tuubaa.
Pursiainen poimii yksittäisiä virkkeitä tai väitteitä toisten ajattelijoiden teksteistä ja saivartelee niistä niin, että on vaikea uskoa, että hän on itsekään tosissaan. Kunnon trollailua siis. On vaikea kuvitella, mitä kovin moni lukija voisi tästä saada. Pursiaisella on eittämättä ollut hauskaa Stubbista ja suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuudesta kirjoittaessaan, mutta minä tunsin lähinnä myötähäpeää päättelyketjujen äärellä.
Suorastaan säälin Pursiaista. Hän uskoo markkinatalouteen, tiukan taloustieteellisiin selitysmalleihin, ikuiseen kasvuun ja sen autuaaksi tekevään voimaan niin, ettei näe mitään muuta mahdollisuutta. Näin rajatun ja pientä kehää kiertävän ajattelun luulisi ahdistavan ajattelijaa ja puristavan pääkoppaa. Eihän ajattelussa pääse edes alkuun, kun heti törmätään seinään.
Annan Pursiaiselle yhden tähden itseironiasta, mutta muuten on kyllä melkoista tuubaa.
March 12, 2020
Heikki Pursiaisen yhdentoista tekstin sikermä yrittää olla jotain yhteiskunnallisen esseen ja pakinan välimaastossa, mutta besserwissermäisesti kirjoitetussa kokoelmassa kompuroidaan pahemman kerran ja argumentointi on vähintäänkin löperöä – tai viisastelua niin kuin kirjoittaja itse toteaa moneen otteeseen.
Tohtorin hampaisiin tarttuu muutamien poliitikkojen ja talousihmisten tekstejä, joista poimitaan sieltä sun täältä irrallisia pätkiä kommentoitavaksi ja väärinymmärrettäväksi. Mitään kirjoituksen aihetta ei eritellä kokonaisuutena vaan irrallaan kontekstistaan. Lopussa on vielä lähdeluettelo, jos lukija haluaa tonkia enemmänkin, mistä mikin on napattu.
Kun tarkastellaan kirjoittajan taustaa ja asenteita, on hyvä pitää mielessä, että hän on ollut aiemmin ajatushautomo Liberan toiminnanjohtaja, ja omien sanojensa mukaan (ja YLEn vaalikoneenkin) äärioikeistolainen ääriliberaali. Vahvimmillaan tietysti kirjoittaja on taustansa vuoksi talousaiheiden suhteen, kun pilkataan esimerkiksi esseisti Nyléniä ja ruoditaan Juhana Vartiaisen kirjeenvaihtoa. Pursiainen ei ymmärrä Nyléniä, koska tämä kuvittelee yhteiskunnan kuuluvan elättää tämän esseiden kirjoittamista, vaikka ne eivät menisikään kaupaksi. Ensimmäinen teksteistä on harvoja onnistuneita sanaleikkeineen ja kärjistyksineen markkinataloudesta ja ihmisten välisestä vastikkeellisesta vaihdannasta. Seuraavana ”teuraaksi” tempaistaan entinen vassari ja nykyinen Hesarin ja YLEn kolumnisti Jari Ehrnrooth, jota Pursiainen pitää ” oikeistolaisen ihmisen karikatyyrinä”, jonka teksteistä hönkii oikeistolainen paternalismi ja arvokonservatismi. Niiden tarkoituksena on edistää luterilaista työmoraalia, jota pönkitetään pakkokeinoilla, jotta ihmiset tajuaisivat raataa ja jättää turhan vapaa-ajan vähemmälle. Eliitti pakottaa tavallisen rahvaan lakien, sovinnaismoraalin ja Jumalankin avulla käyttäytymään ”oikein”. Pursiainen ei pidä Ehrnroothin tavoin työtä ihmiselle tärkeimpänä tehtävänä yhteiskunnassa, vaan hän peräänkuuluttaa myös joutilaisuuden etiikkaa.
Huonointa viisastelua on ehkä Rosa Meriläisen kolumnista napattu sanailu, jossa viedään entinen Etelä-Afrikan rotuajattelu sukupuolten välille, ja puhutaan käymäläsegregaatiosta ja -utilitarismista. Pahimmin ehkä flopataan kuitenkin ilmastonmuutosta pöyhittäessä, sillä Pursiaisen väitteet ovat täysin absurdeja sekä tuulesta temmattuja, ja argumentointikaan ei kestä lähempää tarkastelua. Lähtökohtana on siis kurjuuden poistaminen maailmasta uusliberalistien teesein ja siihen tarvitaan tietysti köyhemmän väestönosan elintason nostoa, jotta kaikki voisivat osallistua länsimaiseen kulutusjuhlaan niin, että jatkuvalle talouskasvulle luodaan niin kestävät periaatteet kuin vain voidaan, mutta kuitenkin niin, ettei tarvitse muuttaa omaa elämää ollenkaan, jos vain on varaa pröystäillä niin kuin kunnon porvarin pitääkin.
Kulutuksesta pitää tinkiä mahdollisimman vähän ilmastonmuutoksen torjunnassa, ja rajatkin pitää avata niille, joilla on rajalliset mahdollisuudet osallistua näihin karkeloihin vanhassa kotimaassaan köyhyyden tai sorron takia. Mitään jatkuvaa kasvua uhkaavaa kestävää kehitystä tai siihen liittyvää ei kirjoittajan mielestä pidä sallia, sillä sehän on ”ihmisvihamielistä”. Tarvitaan vain sivistynyttä elämänmuutosta ja kerskakulutusta, joka pitäisi taata kaikille planeetan asukkaille, ja päästöhinnoittelu hoitaa muka asiat tolpilleen. ”Kun päästöille asetetaan hinta, ihmiset ympäri maailmaa vähentävät päästöjä sieltä, missä se on kannattavinta, ja etsivät päästöttömiä korvikkeita päästöjä tuottaville menetelmille.” Pursiainen osaa valistaa myös luomu- ja lähiruoasta, jotka ovat köyhyyttä lisääviä elementtejä markkinataloudessa, sillä ovathan ne globalisaation vastaisia. ”Luomutuotanto on järkevän ruokapolitiikan vihollinen”.
Lopulta päästään Alexander Stubbin suvaitsevaisuustematiikkaan, ja tueksi kaivetaan Popperin suvaitsevaisuuden paradoksi, jonka mukaan suvaitsemattomat mielipiteet voivat syrjäyttää suvaitsevaisuuden, jos niiden antaa päästä valloilleen. Sitä Stubbin suvaitsevuuden logiikkaa pohditaan sarkastisen pitkäpiimäisesti saivartelemalla ja sivutolkulla kuin stand up -koomikon tapaan. ”Mitä mieltä Stubb on vaikkapa suvaitsemattomuuden suvaitsemisen suvaitsemisen suvaitsemisen suvaitsemisesta? Entä suvaitsemattomuuden suvaitsemisen ei-suvaitsemisen suvaitsemisen suvaitsemisesta?” Lyhenne S merkitsee suvaitsemista ja E ei-suvaitsemista. Näistä saadaan koostettua mm. seuraavia kimppuja: SSS, SSEE,SSSSEE, SSSSSESES. Ainakin tekijällä lienee ollut hauskaa näitä sepittäessään, vaikka niissä ei sen syvällisempää logiikkaa ja merkityksiä olekaan.
Itseironiakaan ei ole säästelty: ”Kuten kenties tästä kirjasta voi havaita, olen enemmän selkeiden johtopäätösten, oikeiden tai väärien, kuin kompromissien mies.” Selkeydestä voidaan olla montaa mieltä, ja varmaankin yhtä lailla vääriä johtopäätöksiä tarjotaan enemmän kuin tarpeeksi lähinnä tajunnanvirtaa tulvivalla – toisinaan melko viimeistelemättömällä – tekstillä, joka moneen otteeseen toistaa itseään naiivein ja absurdein allegorioin.
Siitä absurdista allegoriasta tulee oiva esimerkki vihoviimeisessä pläjäyksessä, jossa irvaillaan Sixten Korkmanin kolumnista reväistylle lauseelle: ” Hyvinvointivaltio on markkinatalouden eettinen perusta.” Pakinassa on tekstiä yli kymmenen sivua, eikä siinä puhutakaan etiikasta mitään eikä sen perusteista. Sen sijaan lukijalle tuputetaan allegoriaa kuin peruskoulun yhteiskuntaopin tunnilla ja kerrotaan, miten Pursiaisen mielestä baarin pöydälle päätynyt läppäri on siihen kulkeutunut ja miten sitä on pitänyt työstää, jotta siitä on tullut tietynmerkkinen kannettava tietokone. Jossain lennossa hän sitten huomaakin ehkä aiheen olevan liian vaikeasti avautuva, joten se korvataan polkupyörällä, ja samat jutut selitetään toiseen kertaan kuin seiskaluokkalaiselle – jälleen kerran. Siellä fillaritehtaalla kukaan ei tajua, miksi raaka-aineet kallistuvat, kun ihmiset ostavat kilvan näitä vempaimia. Onneksi on ”globaalin markkinatalouden ihme”, mikä auttaa ihmisiä kuluttamaan aina vain enemmän. Lopulta kukaan ei vieläkään tajua, miksi kaikki hyödykkeet ja raaka-aineet kallistuvat, eivätkä ihmiset edes tajua sitä, mihin pitäisi enää yrittää sopeutua, kun fyrkat loppuvat. Viimeiseksi Pursiainen istuttaa sen Korkmanin polkupyörän satulaan ja omistajaksi.
Viddu mitä skeidaa, voisi tuumata se ysiluokan jonne, jolle opettaja kertoisi tällaisia mielikuvituksellisia ajatuskulkuja ja analogioita.
Tohtorin hampaisiin tarttuu muutamien poliitikkojen ja talousihmisten tekstejä, joista poimitaan sieltä sun täältä irrallisia pätkiä kommentoitavaksi ja väärinymmärrettäväksi. Mitään kirjoituksen aihetta ei eritellä kokonaisuutena vaan irrallaan kontekstistaan. Lopussa on vielä lähdeluettelo, jos lukija haluaa tonkia enemmänkin, mistä mikin on napattu.
Kun tarkastellaan kirjoittajan taustaa ja asenteita, on hyvä pitää mielessä, että hän on ollut aiemmin ajatushautomo Liberan toiminnanjohtaja, ja omien sanojensa mukaan (ja YLEn vaalikoneenkin) äärioikeistolainen ääriliberaali. Vahvimmillaan tietysti kirjoittaja on taustansa vuoksi talousaiheiden suhteen, kun pilkataan esimerkiksi esseisti Nyléniä ja ruoditaan Juhana Vartiaisen kirjeenvaihtoa. Pursiainen ei ymmärrä Nyléniä, koska tämä kuvittelee yhteiskunnan kuuluvan elättää tämän esseiden kirjoittamista, vaikka ne eivät menisikään kaupaksi. Ensimmäinen teksteistä on harvoja onnistuneita sanaleikkeineen ja kärjistyksineen markkinataloudesta ja ihmisten välisestä vastikkeellisesta vaihdannasta. Seuraavana ”teuraaksi” tempaistaan entinen vassari ja nykyinen Hesarin ja YLEn kolumnisti Jari Ehrnrooth, jota Pursiainen pitää ” oikeistolaisen ihmisen karikatyyrinä”, jonka teksteistä hönkii oikeistolainen paternalismi ja arvokonservatismi. Niiden tarkoituksena on edistää luterilaista työmoraalia, jota pönkitetään pakkokeinoilla, jotta ihmiset tajuaisivat raataa ja jättää turhan vapaa-ajan vähemmälle. Eliitti pakottaa tavallisen rahvaan lakien, sovinnaismoraalin ja Jumalankin avulla käyttäytymään ”oikein”. Pursiainen ei pidä Ehrnroothin tavoin työtä ihmiselle tärkeimpänä tehtävänä yhteiskunnassa, vaan hän peräänkuuluttaa myös joutilaisuuden etiikkaa.
Huonointa viisastelua on ehkä Rosa Meriläisen kolumnista napattu sanailu, jossa viedään entinen Etelä-Afrikan rotuajattelu sukupuolten välille, ja puhutaan käymäläsegregaatiosta ja -utilitarismista. Pahimmin ehkä flopataan kuitenkin ilmastonmuutosta pöyhittäessä, sillä Pursiaisen väitteet ovat täysin absurdeja sekä tuulesta temmattuja, ja argumentointikaan ei kestä lähempää tarkastelua. Lähtökohtana on siis kurjuuden poistaminen maailmasta uusliberalistien teesein ja siihen tarvitaan tietysti köyhemmän väestönosan elintason nostoa, jotta kaikki voisivat osallistua länsimaiseen kulutusjuhlaan niin, että jatkuvalle talouskasvulle luodaan niin kestävät periaatteet kuin vain voidaan, mutta kuitenkin niin, ettei tarvitse muuttaa omaa elämää ollenkaan, jos vain on varaa pröystäillä niin kuin kunnon porvarin pitääkin.
Kulutuksesta pitää tinkiä mahdollisimman vähän ilmastonmuutoksen torjunnassa, ja rajatkin pitää avata niille, joilla on rajalliset mahdollisuudet osallistua näihin karkeloihin vanhassa kotimaassaan köyhyyden tai sorron takia. Mitään jatkuvaa kasvua uhkaavaa kestävää kehitystä tai siihen liittyvää ei kirjoittajan mielestä pidä sallia, sillä sehän on ”ihmisvihamielistä”. Tarvitaan vain sivistynyttä elämänmuutosta ja kerskakulutusta, joka pitäisi taata kaikille planeetan asukkaille, ja päästöhinnoittelu hoitaa muka asiat tolpilleen. ”Kun päästöille asetetaan hinta, ihmiset ympäri maailmaa vähentävät päästöjä sieltä, missä se on kannattavinta, ja etsivät päästöttömiä korvikkeita päästöjä tuottaville menetelmille.” Pursiainen osaa valistaa myös luomu- ja lähiruoasta, jotka ovat köyhyyttä lisääviä elementtejä markkinataloudessa, sillä ovathan ne globalisaation vastaisia. ”Luomutuotanto on järkevän ruokapolitiikan vihollinen”.
Lopulta päästään Alexander Stubbin suvaitsevaisuustematiikkaan, ja tueksi kaivetaan Popperin suvaitsevaisuuden paradoksi, jonka mukaan suvaitsemattomat mielipiteet voivat syrjäyttää suvaitsevaisuuden, jos niiden antaa päästä valloilleen. Sitä Stubbin suvaitsevuuden logiikkaa pohditaan sarkastisen pitkäpiimäisesti saivartelemalla ja sivutolkulla kuin stand up -koomikon tapaan. ”Mitä mieltä Stubb on vaikkapa suvaitsemattomuuden suvaitsemisen suvaitsemisen suvaitsemisen suvaitsemisesta? Entä suvaitsemattomuuden suvaitsemisen ei-suvaitsemisen suvaitsemisen suvaitsemisesta?” Lyhenne S merkitsee suvaitsemista ja E ei-suvaitsemista. Näistä saadaan koostettua mm. seuraavia kimppuja: SSS, SSEE,SSSSEE, SSSSSESES. Ainakin tekijällä lienee ollut hauskaa näitä sepittäessään, vaikka niissä ei sen syvällisempää logiikkaa ja merkityksiä olekaan.
Itseironiakaan ei ole säästelty: ”Kuten kenties tästä kirjasta voi havaita, olen enemmän selkeiden johtopäätösten, oikeiden tai väärien, kuin kompromissien mies.” Selkeydestä voidaan olla montaa mieltä, ja varmaankin yhtä lailla vääriä johtopäätöksiä tarjotaan enemmän kuin tarpeeksi lähinnä tajunnanvirtaa tulvivalla – toisinaan melko viimeistelemättömällä – tekstillä, joka moneen otteeseen toistaa itseään naiivein ja absurdein allegorioin.
Siitä absurdista allegoriasta tulee oiva esimerkki vihoviimeisessä pläjäyksessä, jossa irvaillaan Sixten Korkmanin kolumnista reväistylle lauseelle: ” Hyvinvointivaltio on markkinatalouden eettinen perusta.” Pakinassa on tekstiä yli kymmenen sivua, eikä siinä puhutakaan etiikasta mitään eikä sen perusteista. Sen sijaan lukijalle tuputetaan allegoriaa kuin peruskoulun yhteiskuntaopin tunnilla ja kerrotaan, miten Pursiaisen mielestä baarin pöydälle päätynyt läppäri on siihen kulkeutunut ja miten sitä on pitänyt työstää, jotta siitä on tullut tietynmerkkinen kannettava tietokone. Jossain lennossa hän sitten huomaakin ehkä aiheen olevan liian vaikeasti avautuva, joten se korvataan polkupyörällä, ja samat jutut selitetään toiseen kertaan kuin seiskaluokkalaiselle – jälleen kerran. Siellä fillaritehtaalla kukaan ei tajua, miksi raaka-aineet kallistuvat, kun ihmiset ostavat kilvan näitä vempaimia. Onneksi on ”globaalin markkinatalouden ihme”, mikä auttaa ihmisiä kuluttamaan aina vain enemmän. Lopulta kukaan ei vieläkään tajua, miksi kaikki hyödykkeet ja raaka-aineet kallistuvat, eivätkä ihmiset edes tajua sitä, mihin pitäisi enää yrittää sopeutua, kun fyrkat loppuvat. Viimeiseksi Pursiainen istuttaa sen Korkmanin polkupyörän satulaan ja omistajaksi.
Viddu mitä skeidaa, voisi tuumata se ysiluokan jonne, jolle opettaja kertoisi tällaisia mielikuvituksellisia ajatuskulkuja ja analogioita.
November 30, 2020
Taloustieteellisessä ajattelussa - joka nähdäkseni muodostaa Pursiaisen kirjan loogisen selkärangan - on tavanomaista argumentoida asioita loogisesti erilaisten oletusten pohjalta. Näin on myös jatkuvasti Pursiaisen kirjassa. Piirre on taloustieteissa niin leimaava, että tieteenalan sisällä kerrotaan vitsiä fyysikosta, kemististä ja taloustieteilijästä, jotka ajautuvat autiolle saarelle ja yrittävät avata heidän kanssaan rannalla rantautunutta säilykepurkkia. Keministi ehdotaa purkin kuumentamista kunnes se pamahtaa auki, fyysikko purkin pudottamista korkealta kovaan kiveen. Taloustieteilija on hiljaa, kunnes antaa arvokkaana muille oman ehdotuksensa. Hän sanoo odottavalla kannalla oleville fyysikolle ja kemistille: ''Oletetaan aluksi purkinavaaja...''
Pursiaisen kirja on kooste tahallisen näsäviisaita vastalauseita Antti Nylenille, Jari Ehrnroothille, Tommi Uschanoville ja Juhana Vartiaiselle, Rosa Meriläiselle, ilmastoaktivisteille, Hanna Wassille, rahareformisteille, Teivo Teivaiselle, Alexander Stubbille ja Sixten Korkmanille. Argumentaatiotyyli lainaa paljon taloustieteellisestä ajattelusta - ala, jonka tohtori Pursiainen ilmeisesti on.
Parhaimmillaan Pursiaisen tausta näkyy kirjassa yksinkertaisena, mutta purevan loogisena vasta-ajatteluna em. henkilöille. Aloitusluvussa Pursiainen taitavan loogisesti näpäyttää Nylenille ja perustelee tälle, miksi hänestä ei ole reilua maksaa joillekin veroilla apurahapalkkaa heidän intohimotyöstään, josta ei muutoin elä.
Pahimillaan Pursiainen muistuttaa mielestäni alussa kertomaani saarelle ajautunutta taloustieteilijää, joka argumentoi itselle edullisista lähtökohdista. Näin on mielestäni esimerkiksi seitsemännessä luvussa, jossa Pursiainen näpäyttää taas Nylenille - tällä kertaa tekijänoikeuksista. Pursiaisen mukaan digitaalisen taiteen - eli vaikkapa e-kirjojen, musiikkitiedostojen tai digitaalisten kuvien - käyttäminen ei ole keneltäkään muulta pois. Voivathan kaikki maailman ihmiset halutessaan kuunnella samaa kappaletta tietokoneelta ilman, että se estää ketään muuta kuuntelemasta samaa kappaletta. Pursiaisen mukaan siksi ''ei ole mitään syytä estää kaikkia saamasta kaikkia kirjoja, elokuvia ja musiikkia niiden replikointikustannukset kattavalla hinnalla, eli käytännössä ilmaiseksi''. Näin on, koska ''[p]ienen tuottajajoukon hyvinvointi ei paina tässä kalkyylissa lainkaan'' verrattuna kuluttajien taiteesta saamaan suunnattomaan arvoon. Siksi ''tuottajille on maksettava mahdollisimman kitsaasti vain juuri ja juuri sen verran, että he suotuvat tuottamaan kulttuurihyödykkeitä''. Pursiaisen mielestä digitaalisesti replikoitavan taiteen tuottajille maksetaan, ''koska se lisää kuluttajien, ei tuottajien hyvinvointia.'' Lopussa hän vihjaa, että taidetta voisi tuottaa muille ihan ilmaiseksi.
Väitteet ovat loogisia, JOS hyväksyy olettamuksen, että tuottajan hyvinvointi ei paina kalkyylissa mitään. Minusta se kuitenkin painaa, eikä väite siksi uponnut. Esimerkin kaltaisia tilanteita on kirjassa lukuisia. Pursiainen tekee huomattavasti villimpiä mielikuvitusmatkoja kuin minun saari-esimerkkini osoittaakseen oman logiikkansa oikeaksi ja muiden vääräksi. Ihan hauskaa pyörittelyä. Silti...on liian helppoa osoittaa itsensä oikeaksi ja muut vääräksi, kun olettaa maailman sellaiseksi, että se palvelee omaa argumentaatiota.
Kaiken kaikkiaan vaihtelevan tasoinen ja paikoin turhan omahyväinen kirja. Olisin antanut yhden tähden, elleivät kirjan kiinnostavat argumentit olisi jääneet jälkikäteen vielä pyörimään mieleen. Tästä hyvästä teos saa kaksi tähteä.
Pursiaisen kirja on kooste tahallisen näsäviisaita vastalauseita Antti Nylenille, Jari Ehrnroothille, Tommi Uschanoville ja Juhana Vartiaiselle, Rosa Meriläiselle, ilmastoaktivisteille, Hanna Wassille, rahareformisteille, Teivo Teivaiselle, Alexander Stubbille ja Sixten Korkmanille. Argumentaatiotyyli lainaa paljon taloustieteellisestä ajattelusta - ala, jonka tohtori Pursiainen ilmeisesti on.
Parhaimmillaan Pursiaisen tausta näkyy kirjassa yksinkertaisena, mutta purevan loogisena vasta-ajatteluna em. henkilöille. Aloitusluvussa Pursiainen taitavan loogisesti näpäyttää Nylenille ja perustelee tälle, miksi hänestä ei ole reilua maksaa joillekin veroilla apurahapalkkaa heidän intohimotyöstään, josta ei muutoin elä.
Pahimillaan Pursiainen muistuttaa mielestäni alussa kertomaani saarelle ajautunutta taloustieteilijää, joka argumentoi itselle edullisista lähtökohdista. Näin on mielestäni esimerkiksi seitsemännessä luvussa, jossa Pursiainen näpäyttää taas Nylenille - tällä kertaa tekijänoikeuksista. Pursiaisen mukaan digitaalisen taiteen - eli vaikkapa e-kirjojen, musiikkitiedostojen tai digitaalisten kuvien - käyttäminen ei ole keneltäkään muulta pois. Voivathan kaikki maailman ihmiset halutessaan kuunnella samaa kappaletta tietokoneelta ilman, että se estää ketään muuta kuuntelemasta samaa kappaletta. Pursiaisen mukaan siksi ''ei ole mitään syytä estää kaikkia saamasta kaikkia kirjoja, elokuvia ja musiikkia niiden replikointikustannukset kattavalla hinnalla, eli käytännössä ilmaiseksi''. Näin on, koska ''[p]ienen tuottajajoukon hyvinvointi ei paina tässä kalkyylissa lainkaan'' verrattuna kuluttajien taiteesta saamaan suunnattomaan arvoon. Siksi ''tuottajille on maksettava mahdollisimman kitsaasti vain juuri ja juuri sen verran, että he suotuvat tuottamaan kulttuurihyödykkeitä''. Pursiaisen mielestä digitaalisesti replikoitavan taiteen tuottajille maksetaan, ''koska se lisää kuluttajien, ei tuottajien hyvinvointia.'' Lopussa hän vihjaa, että taidetta voisi tuottaa muille ihan ilmaiseksi.
Väitteet ovat loogisia, JOS hyväksyy olettamuksen, että tuottajan hyvinvointi ei paina kalkyylissa mitään. Minusta se kuitenkin painaa, eikä väite siksi uponnut. Esimerkin kaltaisia tilanteita on kirjassa lukuisia. Pursiainen tekee huomattavasti villimpiä mielikuvitusmatkoja kuin minun saari-esimerkkini osoittaakseen oman logiikkansa oikeaksi ja muiden vääräksi. Ihan hauskaa pyörittelyä. Silti...on liian helppoa osoittaa itsensä oikeaksi ja muut vääräksi, kun olettaa maailman sellaiseksi, että se palvelee omaa argumentaatiota.
Kaiken kaikkiaan vaihtelevan tasoinen ja paikoin turhan omahyväinen kirja. Olisin antanut yhden tähden, elleivät kirjan kiinnostavat argumentit olisi jääneet jälkikäteen vielä pyörimään mieleen. Tästä hyvästä teos saa kaksi tähteä.
October 28, 2019
Pidän kovasti Heikki Pursiaisen hieman *****maisesta tyylistä. Samoin entisenä kansantaloustieteen kandidaattina ja nykyisenä harrastelijana pidän hänen tavastaan puolustaa taloustiedettä ja markkinataloutta. Tämä kirja oli välillä hienoa ja hauskaa tekstiä ja välillä sellaista blogikamaa ettei sitä kannattaisi painaa mihinkään. Hyviä kappaleita olivat esimerkiksi vastaus Antti Nylenille ja Sixten Korkmanille. Äärimmäistä jaarittelua sen sijaan oli kirjoituksessa holokansista ja Alexander Stubbin suvaitsemisen suvaitsemisen suvaitsemisesta.
Tekijänoikeuskappalleen suhteen uskaltaisin myös haastaa Pursiaisen ajattelua. Ei kai se, että jotkut rikastuvat valtavasti tekijänoikeuksilla, tarkoita välttämättä sitä että ne olisivat liian suuret. Joidenkin rikastuminen johtuu taiteen ja viihteen kuluttamisen valtavasta epäsymmetriasta, eivät sinänsä siitä, että yksittäinen korvaus yhdestä teoksesta olisi liian suuri. Voihan olla, että jos korvaukset olisivat vieläkin suurempia, tulisi näille markkinoille huomattavasti enemmän tekijöitä ja taiteen ja viihteen laatu paranisi ja kuluttajat voittaisi. Eihän sitä voi tietää, mutta ei myöskään päätellä suoraan nykyisestä tilanteesta suuntaan tai toiseen.
Tekijänoikeuskappalleen suhteen uskaltaisin myös haastaa Pursiaisen ajattelua. Ei kai se, että jotkut rikastuvat valtavasti tekijänoikeuksilla, tarkoita välttämättä sitä että ne olisivat liian suuret. Joidenkin rikastuminen johtuu taiteen ja viihteen kuluttamisen valtavasta epäsymmetriasta, eivät sinänsä siitä, että yksittäinen korvaus yhdestä teoksesta olisi liian suuri. Voihan olla, että jos korvaukset olisivat vieläkin suurempia, tulisi näille markkinoille huomattavasti enemmän tekijöitä ja taiteen ja viihteen laatu paranisi ja kuluttajat voittaisi. Eihän sitä voi tietää, mutta ei myöskään päätellä suoraan nykyisestä tilanteesta suuntaan tai toiseen.
April 25, 2019
"Antajan näkökulmasta tukia annetaan Nylenille, jotta saataisiin vastineeksi hänen kirjoittamiaan esseitä. On antajan asia arvioida, ovatko esseet hinnan arvoisia vai eivät. Nylenin vaatimukset omasta elintasosta eivät ole siinä keskeisiä vaan lukijoiden tarpeet. Mutta Nylen ei ymmärrä tätä, koska hän on niin keskittynyt itseensä ja omiin motiiveihinsa, ettei hän jaksa miettiä, miksi muut tekevät mitä tekevät."
January 6, 2020
Heikki on sama itsensä kuin opiskeluaikana. Terävä ajatuksessa ja sanassa. Hyvä Heikki! Kirja on sujuva ja mielenkiintoinen - paitsi Alex Stubbista kertova luku, jonka osalta epäilen olevani ainoa äänikirjan luvun loppuun saakka kuunnellut...
August 3, 2019
Ei tämä mikään mestariteos ehkä ole, mutta besserwisserismiin taipuvaisena lehtikirjoituksille tuhahtelijana formaatista ei voi olla pitämättä.
October 22, 2020
puolet oli ihan hyviä tai hauskoja oivalluksia, mutta puolet oli ehkä vaan puolitiehen mietittyjä asioita.
Displaying 1 - 9 of 9 reviews