What do you think?
Rate this book
Onnenkissa
Onnenkissan piti olla kirja Edith Södergranista tai oikeastaan siitä, miksi Södergranin runot ovat ajankohtaisia juuri nyt. Mutta samalla siitä tuli autofiktiivinen romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, kuolleen miehen asennosta, raitapaidoista ja elämästä setien ehdoilla rakennetussa maailmassa. Onnenkissa liikkuu esseen, autofiktion ja romaanin välimaastossa ja pakenee määrittelyjä. Se on nerokkaan kaunis ja ikiaikaisen viisas kirja, jonka proosa on valaisevaa ja lohdullista.
192 pages, Hardcover
First published April 25, 2019
47 people are currently reading
951 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 143 reviews
June 2, 2019
Erikoinen kokemus. Aloin kuunnella tätä, koska huomasin sen jatkuvasti somessani, asiakkaiden käsissä ja tykkään Edith Södergranista. No, kuunnellessa huokailin ihastuksesta, ragesin whatsappissa että "tätäkö se on se nykyajan feminismi saatana" ja yritin päästää irti kirjallisuustieteilijän tarpeesta lokeroida teksti tiettyihin lajeihin.
Alun kuvaus humanistisesta tiedekunnassa, päärakennuksen seminaarihuoneesta, professorista (josta arvaan, kuka on kuvauksen esikuva) ja siitä, ettei kukaan sano edes päivää ja sitten puhuu siitä omasta henkilökohtaisesta tutkimusaiheestaan ihan kuin se olisi parempi kuin minun henkilökohtainen tutkimusaiheeni, onnistui kuvaamaan pakahduttavan hienosti yliopiston arkea.
Juttelin kirjan feminismistä jonkin verran ja tajusin ehkä aavistuksen, mikä itseä nykyajan intersektionaalisessa, neljännen aallon feminismissä tuppaa ottamaan päähän, vaikka feministiksi itseni luokittelen. Vähäpesolan kuvaus entisestä poikaystävästään, penetraatioseksin heteronormatiivisuudesta ja siitä, että muka feminismi olisi ainoa aate, jolla ei olisi radikaalia, väkivaltaista siipeä, pakotti kuuntelemaan monta kertaa, miettimään mikä ärsyttää ja onko epäfeminististä ärsyyntyä.
"Kun yhdyntä ei kiinnosta, se tuntuu lähinnä lyömiseltä ja runnomiseslta, joka keskeytyy välillä, kun kehot sysätään toiseen asentoon. [...] Sillä kerralla olin antanut poikaystävälleni luvan hyödyntää minua seksiin. Hänellä oli siihen lupa. [...] Mietin kuitenkin, kuvitteliko poikaystävä todella, että minäkin halusin seksiä, vaikka olin koko illan ollut ehdottoman haluton."
Sitten kyllä, pohditaan ihan hyvin sitä, kuinka usein heteroseksissä aktiivisemman miehen voi olla vaikea tietää, nauttiiko nainen tilanteesta, tai ehkä välittääkään siitä. Mutta ihmettelen jälleen kerran, miten voi kommunikaatio ihmisten suhteissa olla tätä luokkaa? Miksi suhde antaisi hyödyntää toista, kun toinen ei halua jollei asiasta ole mitenkään sovittu? Miksei miehen näkökulmaa asiaan (ehkä se oli huonoa seksiä myös miehen mielestä?) oteta huomioon lainkaan? Siksikö, että niiden näkökulma on otettu huomioon jo niin kauan vai mitä mä en tajua? Ilmaisia neuvoja: älä suostu seksiin jos/kun et halua; lähde suhteesta, jossa koet feminististä raivoa passiivista poikaystääväsi kohtaan; keskustele seurustelukumppanisi kanssa seksistä; jos seksi tuntuu lyömiseltä ja runnomiselta, sano ääneen "lopeta".
Ärtymykseni on puuttumista toisten suhteisiin ja suhdekäsityksiin, jotka ei minulle kuulu. Mutta parisuhteista en suostu tekemään feminististä ongelmaa niin kauan kuin niitä hyvin pitkälti kansoittaa naiset (ja miehet), jotka voi tehdä valintoja ja kehittää itsekunnioitustaan ja hakea hyväksyntää (myöskin apua) muualta.
Väsäpesola kirjoittaa kevyesti, mutta samalla ihailtavalla painolla. Hänen takakannessa mainittu "ikiaikainen viisautensa" on 24-vuotiaan viisautta, jota en väheksy vaikka sen kirjoitinkin, mutta väitän että se on juuri sitä, yhden ikäkauden, vielä kehittyvää viisautta, joka on arvokasta nyt, mutta ei ainakaan vielä ikiaikaista. Södergrania hän käsittelee myös hyvin.
Alun kuvaus humanistisesta tiedekunnassa, päärakennuksen seminaarihuoneesta, professorista (josta arvaan, kuka on kuvauksen esikuva) ja siitä, ettei kukaan sano edes päivää ja sitten puhuu siitä omasta henkilökohtaisesta tutkimusaiheestaan ihan kuin se olisi parempi kuin minun henkilökohtainen tutkimusaiheeni, onnistui kuvaamaan pakahduttavan hienosti yliopiston arkea.
Juttelin kirjan feminismistä jonkin verran ja tajusin ehkä aavistuksen, mikä itseä nykyajan intersektionaalisessa, neljännen aallon feminismissä tuppaa ottamaan päähän, vaikka feministiksi itseni luokittelen. Vähäpesolan kuvaus entisestä poikaystävästään, penetraatioseksin heteronormatiivisuudesta ja siitä, että muka feminismi olisi ainoa aate, jolla ei olisi radikaalia, väkivaltaista siipeä, pakotti kuuntelemaan monta kertaa, miettimään mikä ärsyttää ja onko epäfeminististä ärsyyntyä.
"Kun yhdyntä ei kiinnosta, se tuntuu lähinnä lyömiseltä ja runnomiseslta, joka keskeytyy välillä, kun kehot sysätään toiseen asentoon. [...] Sillä kerralla olin antanut poikaystävälleni luvan hyödyntää minua seksiin. Hänellä oli siihen lupa. [...] Mietin kuitenkin, kuvitteliko poikaystävä todella, että minäkin halusin seksiä, vaikka olin koko illan ollut ehdottoman haluton."
Sitten kyllä, pohditaan ihan hyvin sitä, kuinka usein heteroseksissä aktiivisemman miehen voi olla vaikea tietää, nauttiiko nainen tilanteesta, tai ehkä välittääkään siitä. Mutta ihmettelen jälleen kerran, miten voi kommunikaatio ihmisten suhteissa olla tätä luokkaa? Miksi suhde antaisi hyödyntää toista, kun toinen ei halua jollei asiasta ole mitenkään sovittu? Miksei miehen näkökulmaa asiaan (ehkä se oli huonoa seksiä myös miehen mielestä?) oteta huomioon lainkaan? Siksikö, että niiden näkökulma on otettu huomioon jo niin kauan vai mitä mä en tajua? Ilmaisia neuvoja: älä suostu seksiin jos/kun et halua; lähde suhteesta, jossa koet feminististä raivoa passiivista poikaystääväsi kohtaan; keskustele seurustelukumppanisi kanssa seksistä; jos seksi tuntuu lyömiseltä ja runnomiselta, sano ääneen "lopeta".
Ärtymykseni on puuttumista toisten suhteisiin ja suhdekäsityksiin, jotka ei minulle kuulu. Mutta parisuhteista en suostu tekemään feminististä ongelmaa niin kauan kuin niitä hyvin pitkälti kansoittaa naiset (ja miehet), jotka voi tehdä valintoja ja kehittää itsekunnioitustaan ja hakea hyväksyntää (myöskin apua) muualta.
Väsäpesola kirjoittaa kevyesti, mutta samalla ihailtavalla painolla. Hänen takakannessa mainittu "ikiaikainen viisautensa" on 24-vuotiaan viisautta, jota en väheksy vaikka sen kirjoitinkin, mutta väitän että se on juuri sitä, yhden ikäkauden, vielä kehittyvää viisautta, joka on arvokasta nyt, mutta ei ainakaan vielä ikiaikaista. Södergrania hän käsittelee myös hyvin.
May 19, 2019
Ihana, samaistuttava, lempeä ja intohimoinen nykykirja, joka on niin kiinni tässä hetkessä, että se meinaa jo keikahtaa kliseen puolelle. Saman kliseen, jota itse elän ja ajattelen, mutta näin vahvasti sanallistettuna se tuntuu yhtaikaa hassulta ja äärimmäisen ihanalta. Kirja sanallisti paljon asioita, joita itsekin olen pohtinut, mutta ehkä hieman sellaisella tavalla, johon olen kyennyt jo itsekin. Kiinnostava ja eheä romaani/mikä ikinä kuitenkin, sellainen lämmin ja viisas.
3,5 tähteä.
3,5 tähteä.
June 28, 2019
Onnenkissa on hyvä ja oivaltava feministinen teos, joka tarkastelee tätä aikaa, ahtaita normeja ja heteronormatiivisuutta, runoja, kirjallisuutta ja ihmisenä olemista ylipäänsä.
Kirja on omaelämäkerrallinen, fiktiivinen, sekoitus vähän kaikkea runoista seksiin.
Teosta tekee mieli verrata Saara Turusen tuotantoon, sillä näissä on paljon samaa. Mutta molemmilla on omanlaisensa äänet, ja näkökulmat.
Kirja tuntui ihanan tuoreelta. Se herätti paljon ajatuksia, mutta sitä oli helppo lukea.
Lukekaa tämä!
Kirja on omaelämäkerrallinen, fiktiivinen, sekoitus vähän kaikkea runoista seksiin.
Teosta tekee mieli verrata Saara Turusen tuotantoon, sillä näissä on paljon samaa. Mutta molemmilla on omanlaisensa äänet, ja näkökulmat.
Kirja tuntui ihanan tuoreelta. Se herätti paljon ajatuksia, mutta sitä oli helppo lukea.
Lukekaa tämä!
February 25, 2020
En tiiä oikeesti, että onko vika mussa, tässä kirjassa vai tässä yhteiskunnassa, mutta hesarin arviossa sanottiin että tää on feministinen teos ja joku kirjabloggaaja oli laittanut tän ryhmään "lgbtq-kirjat".
Ehkä vika siis todellakin on mussa, kun mua ei oikeesti kiinnosta lukea hyväosaisten helsinkiläisten täydellisestä biletyksen keskeisestä elämästä, tai kun mun mielestä teoksesta ei tee feminististä se, että kertoja ei pidä penetraatiokeskeistä seksiä tyydyttävänä, tai se, että kertoja on nainen ja kertoo harjoittavansa itsetyydytystä. (Olishan tää joskus ollut tosi rohkeaa kirjoitettavaksi. Esimerkiksi silloin Södergranin aikaan. Ja vaikka kertoja itsekin pohti sitä, että surullista, ettei maailmassa ole menty paljoa eteenpäin sadassa vuodessa, niin jos tää oli nyt kokonaisuutena olevinaan joku kannanotto asiaan, niin en saanut mitään siitä irti näin vuonna 2020.) Eikä kirjasta tuu lgbtq-kirja, jos naiskertoja panee kännissä toista naista, mutta en tiedä onko tää joku yleinen käsitys tästä teoksesta vai vaan tän yhden bloggaajan näkemys.
Annan kaksi tähteä, koska en jaksa ajatella - taaskaan - ja oon lukenut kovin paljon huonompaakin tekstiä, mutta myös niin paljon parempaa. Liikkuminen eri tekstilajien välillä oli ja on kiinnostavaa, mutta esseemäisyys, pohdiskelu maailmasta ja lempirunoista kosketti enemmän kuin jooga-asennot ja ero poikaystävästä. Ja koska tää kuitenkin oli niin lyhyt, niin mihinkään varsinaiseen asiaan ei kyllä päästy, eli lukemiseen käytetty aika tuntuu hukkaan heitetyltä.
Oon kirjoittanut jokin aika sitten muutama kymmenen liuskaa tätä surullisenkuuluisaa autofiktiota, mutta taidan vertauskuvallisesti polttaa joka ikisen. Jos mua ei kiinnosta tää, niin miten ketään kiinnostais mun elämä. Tää Vähäpesolan kuvaama elämä on sellasta instagram-elämää, jossa laiha valkoinen tyttö postaa treeniselfieitä ja aamukahvikuvia isolta ikkunalaudalta ja aina, aina kaikki on hyvin. Se ensinnäkin kuvottaa mua mutta oon tottakai myös kateellinen sellaiselle, koska mulla ei oo yhtä paljon seuraajia ja mulla myös on aika usein paha mieli. Ehkä näiden välillä on joku korrelaatio.
PS. Se gradu Södergranin runoista kyllä kiinnostaa.
Ehkä vika siis todellakin on mussa, kun mua ei oikeesti kiinnosta lukea hyväosaisten helsinkiläisten täydellisestä biletyksen keskeisestä elämästä, tai kun mun mielestä teoksesta ei tee feminististä se, että kertoja ei pidä penetraatiokeskeistä seksiä tyydyttävänä, tai se, että kertoja on nainen ja kertoo harjoittavansa itsetyydytystä. (Olishan tää joskus ollut tosi rohkeaa kirjoitettavaksi. Esimerkiksi silloin Södergranin aikaan. Ja vaikka kertoja itsekin pohti sitä, että surullista, ettei maailmassa ole menty paljoa eteenpäin sadassa vuodessa, niin jos tää oli nyt kokonaisuutena olevinaan joku kannanotto asiaan, niin en saanut mitään siitä irti näin vuonna 2020.) Eikä kirjasta tuu lgbtq-kirja, jos naiskertoja panee kännissä toista naista, mutta en tiedä onko tää joku yleinen käsitys tästä teoksesta vai vaan tän yhden bloggaajan näkemys.
Annan kaksi tähteä, koska en jaksa ajatella - taaskaan - ja oon lukenut kovin paljon huonompaakin tekstiä, mutta myös niin paljon parempaa. Liikkuminen eri tekstilajien välillä oli ja on kiinnostavaa, mutta esseemäisyys, pohdiskelu maailmasta ja lempirunoista kosketti enemmän kuin jooga-asennot ja ero poikaystävästä. Ja koska tää kuitenkin oli niin lyhyt, niin mihinkään varsinaiseen asiaan ei kyllä päästy, eli lukemiseen käytetty aika tuntuu hukkaan heitetyltä.
Oon kirjoittanut jokin aika sitten muutama kymmenen liuskaa tätä surullisenkuuluisaa autofiktiota, mutta taidan vertauskuvallisesti polttaa joka ikisen. Jos mua ei kiinnosta tää, niin miten ketään kiinnostais mun elämä. Tää Vähäpesolan kuvaama elämä on sellasta instagram-elämää, jossa laiha valkoinen tyttö postaa treeniselfieitä ja aamukahvikuvia isolta ikkunalaudalta ja aina, aina kaikki on hyvin. Se ensinnäkin kuvottaa mua mutta oon tottakai myös kateellinen sellaiselle, koska mulla ei oo yhtä paljon seuraajia ja mulla myös on aika usein paha mieli. Ehkä näiden välillä on joku korrelaatio.
PS. Se gradu Södergranin runoista kyllä kiinnostaa.
June 30, 2019
Lainasin kirjan, luin sen torstaina. Perjantaina ostin Vanhan kirjallisuuden päiviltä Södergranin kootut, lauantaina Akateemisesta oman Onnenkissan.
"Kuin Knausgård, mutta 24-vuotias nainen", sanottiin jossain. Ymmärrän vertauksen, vaikkei se teekään oikeutta Vähäpesolalle. Hän kirjoittaa vähintään yhtä hyvin kuin Knasu, mutta vielä rohkeammin ja tärkeämmistä aiheista. Huiman hieno esikoisteos!
"Kuin Knausgård, mutta 24-vuotias nainen", sanottiin jossain. Ymmärrän vertauksen, vaikkei se teekään oikeutta Vähäpesolalle. Hän kirjoittaa vähintään yhtä hyvin kuin Knasu, mutta vielä rohkeammin ja tärkeämmistä aiheista. Huiman hieno esikoisteos!
March 22, 2020
Onnenkissasta tuli minulle sama fiilis kuin Paperi T:n Post Alfasta: Kyseessä on melko selkokielinen nuoren ihmisen kasvukipuilun kuvaus, tällä kertaa vain nuoren naisen näkökulmasta. On graduntekoahdistusta ja pariutumisahdistusta, näitä länsimaisen parikymppisen ylellisyyksiä.
Kirja on tyypillisyydestään (johon kuuluu myös se, että kokija uskoo olevansa ainoa, joka koskaan on kokenut tämän) huolimatta, tai ehkä juuri siksi, mitä miellyttävintä luettavaa, näin 0.8 sukupolven päästä. Kun on itse käynyt läpi samat pohdinnat ja istunut väärinymmärrettynä niissä samoissa graduseminaareissa, on hyvin kirjoitetun, vetävän tekstin imuun helppo solahtaa.
Vähäpesola tuo tekstinsä rungoksi mitä ilmeisemmin sen, mitä ei gradussaan voi sanoa, ja peilaa omaa elämäänsä vasten Edith Södergranin 100 vuotta aikaisempaa kohtaloa. Tästä syntyy hyvä jännite ja paljon ajatuksia. Tyylilajeina sekoittuvat iloisesti high ja low sekä akateemiset pohdinnat Södergranin tekstistä ja oman elämän intiimit tunnustukset.
Lajityyppejähän tämä teos yrittää paeta, mutta melko vahvan tietopohjan takia (opin itselleni aiemmin nimeä lukuun ottamatta tuntemattomasta Södegranista paljon) päädyin lajittelemaan tämä esseekokoelmaksi,
Kirja on tyypillisyydestään (johon kuuluu myös se, että kokija uskoo olevansa ainoa, joka koskaan on kokenut tämän) huolimatta, tai ehkä juuri siksi, mitä miellyttävintä luettavaa, näin 0.8 sukupolven päästä. Kun on itse käynyt läpi samat pohdinnat ja istunut väärinymmärrettynä niissä samoissa graduseminaareissa, on hyvin kirjoitetun, vetävän tekstin imuun helppo solahtaa.
Vähäpesola tuo tekstinsä rungoksi mitä ilmeisemmin sen, mitä ei gradussaan voi sanoa, ja peilaa omaa elämäänsä vasten Edith Södergranin 100 vuotta aikaisempaa kohtaloa. Tästä syntyy hyvä jännite ja paljon ajatuksia. Tyylilajeina sekoittuvat iloisesti high ja low sekä akateemiset pohdinnat Södergranin tekstistä ja oman elämän intiimit tunnustukset.
Lajityyppejähän tämä teos yrittää paeta, mutta melko vahvan tietopohjan takia (opin itselleni aiemmin nimeä lukuun ottamatta tuntemattomasta Södegranista paljon) päädyin lajittelemaan tämä esseekokoelmaksi,
August 19, 2019
Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua.
Tämä oli kyllä kaunis ja monella tapaa niin ihana. Arvon vähän kolmen ja neljän tähden välillä, ja taidan päätyä kolmeen, vaikka tiedostan että suurimmaksi osaksi se johtuu pitkästä tauosta, jonka pidin lukemisessa.
Tämä oli kyllä kaunis ja monella tapaa niin ihana. Arvon vähän kolmen ja neljän tähden välillä, ja taidan päätyä kolmeen, vaikka tiedostan että suurimmaksi osaksi se johtuu pitkästä tauosta, jonka pidin lukemisessa.
November 22, 2020
Jestas mitä vaiheilua! Suunnittelin jo kirjoittavani että loppujen lopuksi en kuitenkaan pitänyt tästä, mutta en nyt ole varma siitäkään.
Ehkä en kuitenkaan pitänyt. Ainakaan niin paljon kuin moni tuntuu pitäneen.
Joissakin kohdissa kyllä samaan aikaan itketti ja nauratti se, miten samaistuttavaa oli, miten minä juuri ajattelin tuon ihan saman asian. Oli aika virkistävää lukea niin tismalleen samanlaisesta elämäntilanteesta kuin melkein on mahdollista. Vaikka ilmeisesti Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen meininki on todella, todella erilaista kuin täkäläinen. (Turku! <3)
Enemmän kuitenkin ärsytti ja turhautti. Liikaa sellaista puoliakateemista selitystä Södergranin elämästä. Olisi voinut karsia ja tuoda jotenkin, en tiedä, romaanimmaksi. Myös vähän liian itsetietoista — ärsytti se ihan kaiken tiedostaminen joka ei kuitenkaan johtanut oikein mihinkään ja jäi siten jotenkin puutteelliseksi. Ehkä olisin kaivannut ratkaisuja omaan elämääni. Ärsytti aika paljon myös se miten paljon teos puhui stereotypioita vastaan ja miten huolella niitä sitten kuitenkin performoi.
Virkistävä kirja ja kirjailija, silti! Mutta turhauttava. Ei oikein löytänyt paikkaansa jostakin somerantin, romaanin ja gradun väliltä. Vähän liikaa kaikkia ja vähän liian vähän mitään niistä.
Kustannusprosessi kiinnostaa, mitä ja mistä hioutui. Jos Vähäpesola kirjoittaisi metateoksen tästä varsin metatason teoksestaan niin lukisin!
Ehkä en kuitenkaan pitänyt. Ainakaan niin paljon kuin moni tuntuu pitäneen.
Joissakin kohdissa kyllä samaan aikaan itketti ja nauratti se, miten samaistuttavaa oli, miten minä juuri ajattelin tuon ihan saman asian. Oli aika virkistävää lukea niin tismalleen samanlaisesta elämäntilanteesta kuin melkein on mahdollista. Vaikka ilmeisesti Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen meininki on todella, todella erilaista kuin täkäläinen. (Turku! <3)
Enemmän kuitenkin ärsytti ja turhautti. Liikaa sellaista puoliakateemista selitystä Södergranin elämästä. Olisi voinut karsia ja tuoda jotenkin, en tiedä, romaanimmaksi. Myös vähän liian itsetietoista — ärsytti se ihan kaiken tiedostaminen joka ei kuitenkaan johtanut oikein mihinkään ja jäi siten jotenkin puutteelliseksi. Ehkä olisin kaivannut ratkaisuja omaan elämääni. Ärsytti aika paljon myös se miten paljon teos puhui stereotypioita vastaan ja miten huolella niitä sitten kuitenkin performoi.
Virkistävä kirja ja kirjailija, silti! Mutta turhauttava. Ei oikein löytänyt paikkaansa jostakin somerantin, romaanin ja gradun väliltä. Vähän liikaa kaikkia ja vähän liian vähän mitään niistä.
Kustannusprosessi kiinnostaa, mitä ja mistä hioutui. Jos Vähäpesola kirjoittaisi metateoksen tästä varsin metatason teoksestaan niin lukisin!
February 16, 2020
Kirjan alkupuolella olin vahvasti sitä mieltä, että tää tulee olemaan 4 tähden lukukokemus, mutta sitten huomasinkin ettei kirja pitänyt otteessaan koko ajan ja joissain kappaleissa jopa vähän tylsistyin. Tiedostan, että vika oli varmasti suurimmaksi osaksi minussa. Ja jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut pitää kirjasta paljon enemmän. Nyt lähestyvä kirjaston eräpäivä kolkutteli ikävästi takaraivossa ja lukuaika on muutenkin ollut alkuvuoden minimissä.
Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja
Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja
February 1, 2020
tarvitsen tauon nuorten naisten omaelämäkerrallisista kirjoista
November 3, 2025
Erinomainen kirja ja ihanat Södergranin runot! Pidin kovasti kertojasta, hänen avoimuudestaan ja inhimillisyydestään. Södergranin runoihin haluan tutustua kunnolla.
October 14, 2023
Onnenkissa on uskomattoman hieno esikoisromaani, joka kertoo Edith Södergranista, Södergranin runoista, runoista, gradun kirjoittamisesta, yliopistosta, joogasta, kissoista, seksistä ja feminismistä. Voiko tällaisesta yhdistelmästä edes seurata huonoa kirjallisuutta? Tuskin.
Vähäpesolan teos yhdistelee genrejä ennakkoluulottomasti ja ansiokkaasti, ja autofiktiotrendin keskellä autofiktiota, esseetä ja runoutta yhdistelevä teos oli vallan mainio ja ennen kaikkea piristävä lukukokemus. Autofiktiossa ei luonnollisesti ole mitään vikaa, päinvastoin pidän hyvinkin paljon (nuorten naisten kirjoittamasta ja feministisestä) autofiktiosta, mutta autofiktiotarjonnan paisuessa yhä useampi autofiktio teos on jättänyt jollain tavalla viimeistelemättömän ja kiirehdityn vaikutelman. Onnenkissa ei tällaista tunnetta jätä, ja kirja erottuu muutoinkin edukseen kuluneen vuoden aikana lukemieni autofiktioiden (monia!) joukosta.
Vähäpesolan teos yhdistelee genrejä ennakkoluulottomasti ja ansiokkaasti, ja autofiktiotrendin keskellä autofiktiota, esseetä ja runoutta yhdistelevä teos oli vallan mainio ja ennen kaikkea piristävä lukukokemus. Autofiktiossa ei luonnollisesti ole mitään vikaa, päinvastoin pidän hyvinkin paljon (nuorten naisten kirjoittamasta ja feministisestä) autofiktiosta, mutta autofiktiotarjonnan paisuessa yhä useampi autofiktio teos on jättänyt jollain tavalla viimeistelemättömän ja kiirehdityn vaikutelman. Onnenkissa ei tällaista tunnetta jätä, ja kirja erottuu muutoinkin edukseen kuluneen vuoden aikana lukemieni autofiktioiden (monia!) joukosta.
June 26, 2019
En minä ole nainen, olen neutri, naukaisee kissa turhautuneena ja loikkaa kirjahyllyn päälle miettimään, vieläkö tämä roolien ahtaus puristaa yhtä ajankohtaisena kuin sata vuotta sitten. Aino Vähäpesolan Onnenkissa on esikoisteos, joka tuo kirjalliseen maailmaamme tarkan, selkeän ja luistavakynäisen ajattelijan. Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, jota on kuvattu esittelyissä esseeromaaniksi. Sen alussa tulee vastaan sisällysluettelo, joka sisältää otsikoituja osioita, joten kirjastonhoitajaminäni lähti lukemaan esseekokoelmaa. Se on minusta perusteltukin luokitus, sillä Vähäpesola käsittelee teoksessa Edith Södergranin runoutta, lukee sitä omaa elämäänsä vasten ja kirjoittaa kokemuksista, jotka ovat varmasti monelle tunnistettavia, yliopisto-opiskelusta parisuhdedynamiikkaan. Tekijä kulkee polkuja, jotka haarautuvat moneen, mutta ne mahtuvat silti teksteille annettujen otsikkojen alle.
Vähäpesola kirjoittaa vaivattoman tuntuisesti etenevää tekstiä, mutta samaan aikaan tavalla, josta näkee, että kirjoitus on vaatinut ajattelua ja työstämistä. Yksityiskohdat ovat täsmällisiä; aiemmin tapahtuneita tilanteita kuvataan tarkkuudella, joka sai minut miettimään romaaniksi kutsumisen perusteiden täyttymistä. Luodaanko tässä myös fiktion mieltä? Päähuomio lukiessa oli kuitenkin ajattelun kuvauksessa. Minulla teos pääsi parhaiten vauhtiin sen toisesta tekstistä "Pettymys" lähtien, ja siitä eteenpäin olin täysillä mukana. Kirja tuo feminististä ajattelua näkyviin konkreettisen elämän tasolla ja osoittaa, missä kohdin rakenteet tulevat lihaksi. Siitä puheenollen, seksiä teoksessa käsitellään todella terävään tapaan. Olen kuvitellut, että erityisesti seksuaalivähemmistöt jäävät relevantista seksitiedosta kouluikäisinä paitsi, vaan eipä tuo heteroseksistä annettu "penis-vagina-siemensyöksy"-valistuskaan ole kovin moninaista kuvaa jälkeensä jättänyt. Kertojan tympääntymisen voi tuntea, kun hän kuvaa ex-poikaystävän kanssa koetun seksin yksiulotteisuutta. Huomio kiinnittyy myös siihen, miten mutkattomasti kerrotaan seksikokemuksesta samaa sukupuolta olevan kanssa, ja miten se avartaa kokijan maailmaa oman kehon suhteen – että tällaistakin voi tehdä. Myötäelävä lukija tuntee kertojan kanssa löytämisen riemua. On myös kiinnostavaa miettiä, missä määrin tietynlaisen seksin toteuttaminen voi olla jopa poliittinen valinta.
Vähäpesolan esikoinen on tekstiä, joka pitää mielenkiinnon yllä. Joogakuvaukset tuntuvat tuovan kirjaan rentoutta. Onnenkissa saa innostumaan Södergranin runoudesta, jota onneksi löytää kirjastosta lainaan helposti – kysehän on klassikosta, ja syystä. Toivon myös Vähäpesolan kirjalliselle uralle lentävää lähtöä ja kantavaa jatkoa.
"Luennoilla käsittelimme aina jäsenneltyä lukukokemusta, jota on täydennetty analyysillä ja paikattu salonkikelpoisemmaksi. Emme käsitelleet raakaa, ensimmäistä kokemusta. Sellainen kestää noin sekunnin. Se sekunti voi viedä lukijan millimetrin päähän henkilöhahmon ihosta ja kasvojen ilmeestä. Tai sitten se on välähdys, jossa on itse sen ihon sisällä, on itse se ilme." (s. 41)
Vähäpesola kirjoittaa vaivattoman tuntuisesti etenevää tekstiä, mutta samaan aikaan tavalla, josta näkee, että kirjoitus on vaatinut ajattelua ja työstämistä. Yksityiskohdat ovat täsmällisiä; aiemmin tapahtuneita tilanteita kuvataan tarkkuudella, joka sai minut miettimään romaaniksi kutsumisen perusteiden täyttymistä. Luodaanko tässä myös fiktion mieltä? Päähuomio lukiessa oli kuitenkin ajattelun kuvauksessa. Minulla teos pääsi parhaiten vauhtiin sen toisesta tekstistä "Pettymys" lähtien, ja siitä eteenpäin olin täysillä mukana. Kirja tuo feminististä ajattelua näkyviin konkreettisen elämän tasolla ja osoittaa, missä kohdin rakenteet tulevat lihaksi. Siitä puheenollen, seksiä teoksessa käsitellään todella terävään tapaan. Olen kuvitellut, että erityisesti seksuaalivähemmistöt jäävät relevantista seksitiedosta kouluikäisinä paitsi, vaan eipä tuo heteroseksistä annettu "penis-vagina-siemensyöksy"-valistuskaan ole kovin moninaista kuvaa jälkeensä jättänyt. Kertojan tympääntymisen voi tuntea, kun hän kuvaa ex-poikaystävän kanssa koetun seksin yksiulotteisuutta. Huomio kiinnittyy myös siihen, miten mutkattomasti kerrotaan seksikokemuksesta samaa sukupuolta olevan kanssa, ja miten se avartaa kokijan maailmaa oman kehon suhteen – että tällaistakin voi tehdä. Myötäelävä lukija tuntee kertojan kanssa löytämisen riemua. On myös kiinnostavaa miettiä, missä määrin tietynlaisen seksin toteuttaminen voi olla jopa poliittinen valinta.
Vähäpesolan esikoinen on tekstiä, joka pitää mielenkiinnon yllä. Joogakuvaukset tuntuvat tuovan kirjaan rentoutta. Onnenkissa saa innostumaan Södergranin runoudesta, jota onneksi löytää kirjastosta lainaan helposti – kysehän on klassikosta, ja syystä. Toivon myös Vähäpesolan kirjalliselle uralle lentävää lähtöä ja kantavaa jatkoa.
"Luennoilla käsittelimme aina jäsenneltyä lukukokemusta, jota on täydennetty analyysillä ja paikattu salonkikelpoisemmaksi. Emme käsitelleet raakaa, ensimmäistä kokemusta. Sellainen kestää noin sekunnin. Se sekunti voi viedä lukijan millimetrin päähän henkilöhahmon ihosta ja kasvojen ilmeestä. Tai sitten se on välähdys, jossa on itse sen ihon sisällä, on itse se ilme." (s. 41)
February 1, 2021
Hmm!! Lämmin kokemus eikä vähiten siksi että opiskellaan samaa alaa ja niin... samanlaisia kokemuksia Professorista ja kirjallisuudenopiskelusta ja siitä että ympärillä on niin paljon viisaita valovoimasia tyttöjä!! Ja tuli kauhee opinnäytetyö hype... 4-5 tähteä?!
May 21, 2024
Tämä oli ihastuttava, varsinkin ensimmäiset neljä lukua. Jotenkin kokonaisuus vain toimi, ja kaikki punoutui hienosti yhteen? Teki varmaan myös hyvää lukea tämä nyt, kun yhdessä vaiheessa tuli luettua liikaakin autofiktiota. 4,5/5.
April 29, 2019
This is a very special book for me. I had the honor to be the reader, commenting and reading along the way. I have read multiple versions of this book, raw and unedited, longer and versions and rambles. Sidetracks and alternates. Because of this my opinion is bit subjective. I know the author and I like her really much. I know more about the world of this book than the average reader.
Still, I feel like this is one is a special one. A perfect book in many ways.
Being a mixture of a novel, essay collection and autofiction, it feels very modern in the way it is built.
It's easy to approach, very direct and true. Still it is beautifully written, not too raw. It has depth that stays with you, opens up gradually as you continue your life after reading it.
This book is original, at least in my mind and based on my reading experiences. Still in my mind it fits in the same moodboard with Merete Mazzarella, Joan Didion, Chris Kraus, Hanna Weselius, Sung Yim and Siri Hustvedt.
At times it feels airy, poetic and dreamy... at times it is very physical, very ugly.
The feminism in this book does not point fingers. It states the problems, but in a constructive and soft way. It is progressive.
Edith Södergran is on these pages, but she is a shadow, like in the cover. This book is a reflection of her work, a piece of art based on the catalyst that is Södergran. I'm very sure that the cycle will go on: this book will produce another piece of work, being a catalyst itself.
I love this book and would recommend this to absolutely anyone.
Now, please: somebody add the beautiful cover by Anna Salmi for this as I can't stand the depressing default picture.
Still, I feel like this is one is a special one. A perfect book in many ways.
Being a mixture of a novel, essay collection and autofiction, it feels very modern in the way it is built.
It's easy to approach, very direct and true. Still it is beautifully written, not too raw. It has depth that stays with you, opens up gradually as you continue your life after reading it.
This book is original, at least in my mind and based on my reading experiences. Still in my mind it fits in the same moodboard with Merete Mazzarella, Joan Didion, Chris Kraus, Hanna Weselius, Sung Yim and Siri Hustvedt.
At times it feels airy, poetic and dreamy... at times it is very physical, very ugly.
The feminism in this book does not point fingers. It states the problems, but in a constructive and soft way. It is progressive.
Edith Södergran is on these pages, but she is a shadow, like in the cover. This book is a reflection of her work, a piece of art based on the catalyst that is Södergran. I'm very sure that the cycle will go on: this book will produce another piece of work, being a catalyst itself.
I love this book and would recommend this to absolutely anyone.
Now, please: somebody add the beautiful cover by Anna Salmi for this as I can't stand the depressing default picture.
January 5, 2023
Ääh tää oli ihan fantastinen! Oivaltavia sanoja patriarkaattisista ja suoraan sanoen vittumaisista rakenteista arjessa ja tosi inspiroivaa, henkilökohtaista kuvailua naisena elämisestä, kauneuden käsityksestä, kivusta ja naiseuden, naisten ja sitä kautta itsensä rakastamisesta. Niin ja seksistä! Naisen ehdoilla, tietysti.
Mua ei henkilökohtaisesti kiinnostanut niin paljon itse Södergranin elämän puinti, mutta rakastin kaikkia tavallisia, mutta silti euforisia arjen hetkiä ja tää jätti kyllä miettimään oman mielihyvän vaalimisen asemaa. Mun yks lempi kohdista oli tää:
"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetken olemaan pitelemättömän onnellinen?"
Mua ei henkilökohtaisesti kiinnostanut niin paljon itse Södergranin elämän puinti, mutta rakastin kaikkia tavallisia, mutta silti euforisia arjen hetkiä ja tää jätti kyllä miettimään oman mielihyvän vaalimisen asemaa. Mun yks lempi kohdista oli tää:
"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetken olemaan pitelemättömän onnellinen?"
May 17, 2020
Olin pääasiassa tosi paljon kertojan puolella, tsemppausmeiningeillä: "Just niin, hienosti sitä Butleria referoit ja liität omaan elämääski vielä!" Mut vähän semmonen haltijakummiasema mulle lukijana tuntui jäävän? Taitava ja kaunis ja helppo kuunnella, vaikka muotonsa puolesta oisin ehkä mieluummin lukenut kuin kuunnellut. Ei tää vaan ehkä ollu mua varten kirjotettu. Tai no, sain vähän näkökulmaa parisuhteisiin, joissa on nainen ja mies, mut se otettiin jotenki annettuna et lukijat tietäis millast se on. (Joo joo, kulttuurisesti, mut oikeestiko.)
May 21, 2019
Aivan ihana ja todella positiivisesti yllättänyt teos. Virkistäviä oivalluksia, ajankohtaisia aiheita ja viisaita sanoja kehoista, seksistä ja naiseudesta. Myös Edith Södergranista. Älyttömän hieno! Haluan lisää tällaista.
August 6, 2020
Melkein suututti tykätä tästä niin paljon kuin tykkäsin, kun olen niin kliseisyyteen asti tämän kohderyhmää, t. 20-jotain-ex-kirjallisuusopiskelija-feministi-queerhärvelö... Ja vähän ehkä siksikin että juuri tänä kesänä valitin äidille pikkumaisen kateellisuuspuuskan vallassa, että kaikki kirjallisuus mitä nykyään julkaistaan on autofiktiota nuorten naisten seksielämistä. Ja sit tää oli just sitä. Ja tykkäsin silti. Perkele!
Huomionarvoista lienee myös se, että tämä on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu suomalainen fiktio(hko)teos, jonka olen lukenut VUOSIIN. Edellinen alun perinkin suomenkielinen romaani, jonka luin oli jotain Mary Marckia vuonna 2018, ja edellinen tällä vuosituhannella julkaistu taisi olla vuonna 2015. Kääk. Tämän oivaltaminen vähän järkytti. Olin kyllä tietoinen, että olen vieraantunut pahasti kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta tämä on jo aika noloa. (Pakko tosin puolustautua, että nonfiktiota, sarjakuvia ja runoutta on kuitenkin tullut jonkin verran luettua, että ihan ulalla en sentään ole). Tämän lukeminen tuntui siis suorastaan helpottavalta, että jes minä osaan yhä lukea suomeksi ja voin nauttia siitä! Teksti olikin mielestäni kovin kaunista, vaikka alkuun tyyli ja sisältö kyllä vähän hiersivät. Tuli sellainen "äh, ihanko oikeasti luen tässä kirjaa itseäni nuoremman akateemikkonaisen joogaharrastuksesta niin kuin se olisi joku syvällinenkin asia, mur, hyi" -fiilis, mutta kunhan siitä vähän rauhoituin ja pääsin sisälle tekstin maailmaan niin se vei kyllä mukanaan. Minun ja Vähäpesolan kokemukset seksuaalisuudesta ja feminismistä ovat monelta kohtaa aika erilaiset, mutta oli kyllä myös paljon tuttua ja resonoivaa.
Vähän ehkä liikaa oli gradu uinut mukaan, ja Södergran-juttuja - vaikka taidokas ja enimmäkseen onnistunut punainen lanka olikin - olisi voinut vähän tiivistää ja hioa. Tuntuu, että samoja asioita vatvottiin aika monta kertaa pitkin kirjaa ilman merkittävää kehitystä. Samoin joogajuttuja. Mutta yleisesti ottaen rakenne oli yllättävänkin onnistunut, ja pituus aika lailla juuri sopiva.
Kaiken kaikkiaan lopullinen fiilis on lähinnä ehkä juuri helpotus siitä, että en ole niin pahasti vieraantunut suomenkielisestä fiktiosta (tosin tuntuu vähän hassulta laskea tätä fiktioksi, mutta sellaisena se minulle kaupiteltiin!), ettenkö pystyisi siitä yhä nauttimaan. Ehkä seuraavaan tarttuminen ei olekaan enää niin pelottavaa! Tämä oli kyllä aika matalan kynnyksen entry point, koska tämä oli niin lähellä nonfiktion rajaa, että loikka tuntemattomaan ei ollut niin suunnattoman suuri. Mutta samalla toisaalta kohtasin irrationaalisen autofiktio-nuorten-naisten-seksielämästä -fobiani, että saavutus kai sekin :D
Huomionarvoista lienee myös se, että tämä on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu suomalainen fiktio(hko)teos, jonka olen lukenut VUOSIIN. Edellinen alun perinkin suomenkielinen romaani, jonka luin oli jotain Mary Marckia vuonna 2018, ja edellinen tällä vuosituhannella julkaistu taisi olla vuonna 2015. Kääk. Tämän oivaltaminen vähän järkytti. Olin kyllä tietoinen, että olen vieraantunut pahasti kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta tämä on jo aika noloa. (Pakko tosin puolustautua, että nonfiktiota, sarjakuvia ja runoutta on kuitenkin tullut jonkin verran luettua, että ihan ulalla en sentään ole). Tämän lukeminen tuntui siis suorastaan helpottavalta, että jes minä osaan yhä lukea suomeksi ja voin nauttia siitä! Teksti olikin mielestäni kovin kaunista, vaikka alkuun tyyli ja sisältö kyllä vähän hiersivät. Tuli sellainen "äh, ihanko oikeasti luen tässä kirjaa itseäni nuoremman akateemikkonaisen joogaharrastuksesta niin kuin se olisi joku syvällinenkin asia, mur, hyi" -fiilis, mutta kunhan siitä vähän rauhoituin ja pääsin sisälle tekstin maailmaan niin se vei kyllä mukanaan. Minun ja Vähäpesolan kokemukset seksuaalisuudesta ja feminismistä ovat monelta kohtaa aika erilaiset, mutta oli kyllä myös paljon tuttua ja resonoivaa.
Vähän ehkä liikaa oli gradu uinut mukaan, ja Södergran-juttuja - vaikka taidokas ja enimmäkseen onnistunut punainen lanka olikin - olisi voinut vähän tiivistää ja hioa. Tuntuu, että samoja asioita vatvottiin aika monta kertaa pitkin kirjaa ilman merkittävää kehitystä. Samoin joogajuttuja. Mutta yleisesti ottaen rakenne oli yllättävänkin onnistunut, ja pituus aika lailla juuri sopiva.
Kaiken kaikkiaan lopullinen fiilis on lähinnä ehkä juuri helpotus siitä, että en ole niin pahasti vieraantunut suomenkielisestä fiktiosta (tosin tuntuu vähän hassulta laskea tätä fiktioksi, mutta sellaisena se minulle kaupiteltiin!), ettenkö pystyisi siitä yhä nauttimaan. Ehkä seuraavaan tarttuminen ei olekaan enää niin pelottavaa! Tämä oli kyllä aika matalan kynnyksen entry point, koska tämä oli niin lähellä nonfiktion rajaa, että loikka tuntemattomaan ei ollut niin suunnattoman suuri. Mutta samalla toisaalta kohtasin irrationaalisen autofiktio-nuorten-naisten-seksielämästä -fobiani, että saavutus kai sekin :D
September 14, 2019
Tämä oli hyvä kirja. Ei kovin juonellinen, vaan pitkä ja levoton pohdinta. Minun oli vaikea samastua moniin minäkertojan mielipiteistä, luulen että oma suhteeni feminismiinkin on yhteiskunnallisempaa laatua kuin hänen. Ajattelemiseen, analysointiin ja itsen etsimiseen taas oli helppo samastua - jos se nyt edes on mitenkään olennaista kirjassa.
July 23, 2021
Kirja toi ihastuttavasti mieleen omat opiskeluajat. Erityisesti pidin kirjan kehollisuudesta ja joogan kuvailusta sekä Edith Södergranin runoista.
January 20, 2020
Tykkäsin kovasti. Älyllinen ja koskettava romaani tutkijasta ja tutkittavasta, Edith Södergranista.
February 13, 2021
Kirjassa on kaksi teemaa. Toisaalta kirjoittajan tekeillä oleva gradu Edith Södergranista ja Edith Södergranin tuotanto, toisaalta nuoren naisen rimpuilu ja kipuilu oman sukupuoli-identiteetin ja traditionaalisen, ahdistavan, naisen roolikuvan välillä. Hyviä teemoja molemmat. Välillä mietin, miten nämä liittyvät toisiinsa.
June 6, 2023
Erityinen plussa yliopiston puoliautomaattisten ovien maininnasta t. ne ottavat päähän päivittäin
November 10, 2019
Teksti virtaa upean vaivattomasti vaikka ajatukset vaivaavat, juuri sillä lailla sopivasti että mielenkiinto pysyy yllä alusta loppuun.
Tunnustukselliset kirjat ovat nyt hittikamaa. Onko tämä korkeakulttuurin vastine tosi-tv:lle?
Ja toinen ilkeä kysymys: saako nämä tunnustajat kirjoittaa just kuten haluavat, vai onko kustantajilla näihinkin jokin hyvin myyvä kaava jota tulee noudattaa?
Äh, en tiedä mistä moinen kyynisyys nyt kumpuaa. Kirja on loistava!
Tunnustukselliset kirjat ovat nyt hittikamaa. Onko tämä korkeakulttuurin vastine tosi-tv:lle?
Ja toinen ilkeä kysymys: saako nämä tunnustajat kirjoittaa just kuten haluavat, vai onko kustantajilla näihinkin jokin hyvin myyvä kaava jota tulee noudattaa?
Äh, en tiedä mistä moinen kyynisyys nyt kumpuaa. Kirja on loistava!
May 14, 2019
Lempeä, keveä ja painava samaan aikaan, pehmeä, kodilta tuntuva kirja. Ihastuttava on adjektiivi, joka sopii tähän täydellisesti.
May 6, 2019
Romaani tuntui tälle teokselle väärältä kategorialta, mutta jos päästää siitä irti, on tämä likimain täydellinen aikamme teos. Edith Södergranista, penetraatioseksistä, joogasta ja kellumisesta, eli sukupuolinormeista ja kehosta. Ah!
November 3, 2019
Onnenkissa on hauska, keveä, pohtiva katsaus naiseuteen kahdessa aikatasossa. Huomaan, että nautin ihan omalla tavallaan näistä kirjoista, joissa suomalaiset naiset pohtivat sukupuolta ja naisena olemista. En aina samaistu kaikkeen, mutta löydän riittävästi yhtymäkohtia, nauran huumorille, ihastun ilmaisun röyhkeyteen. "Ai että, noin tuo ihminen suorittaa naiseutta!" Nautittavimmillaan kirja oli itselleni nimenomaan Vähäpesolan luodatessa naiseuden rakentamista ja rakentumista suhteessa patriarkaattiin ja maailmaan. Kirjallisuuden tutkimus sen sijaan lähestyy kirjoittamista niin eri suunnasta ja eri logiikalla kuin itse kirjailijana teen, että koen akateemisen kirjapuheen aina hiukan vieraannuttavaksi. Mutta asioissa, joissa Södergran tuntuu ajankohtaiselta Vähäpesolalle, Vähäpesola tuntuu ajankohtaiselta minulle.
Lempisitaatteja kirjasta voisi irrottaa monta, mutta ehkä kirjailijaminälleni puhuttelevin kohta oli tämä, jossa käsitellään Södergranin runouden aikalaisvastaanottoa: "Toinen kokoelma oli ensimmäistä suurempi, kunnianhimoisempi, omapäisempi. Paskamyrskyhän sellaisesta seurasi."
Lempisitaatteja kirjasta voisi irrottaa monta, mutta ehkä kirjailijaminälleni puhuttelevin kohta oli tämä, jossa käsitellään Södergranin runouden aikalaisvastaanottoa: "Toinen kokoelma oli ensimmäistä suurempi, kunnianhimoisempi, omapäisempi. Paskamyrskyhän sellaisesta seurasi."
July 22, 2019
Kirja, josta olisin halunnut pitää vieläKIN enemmän, sillä siinä oli niin kummallisen paljon tunnistettavaa. Minäkin rakastan Södergranin runoja (ja kirjoitin aikoinani myös esseen juuri Vierge modernesta, jota romaanissa myös analysoidaan ja johon minäkertoja peilaa itseään), olen ahdistunut yliopistolla, kun kukaan muu ryhmästäni ei tuntunut kiinnostuvan feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta tai pitävän sitä minään, kipuillut samojen identiteettiin, sukupuoleen ja sen performatiivisuuteen liittyvien kysymysten kanssa, ajatellut hyvin samanlaisia ajatuksia, kokenut hyvin samanlaisia kokemuksia. Ehkä lopulta kaiken tuttuus ja jo ajateltu jättikin jotenkin vähän valjuksi, vaille uusia tai syvemmälle meneviä ajatuksia ja oivalluksia, vaikka onkin tärkeää ja hienoa, että tälläinen ja juuri näitä asioita nuoren naisen näkökulmasta sanoittava kirja on. Kiinnostava joka tapauksessa, jää hyllyyn ja uudelleenkin luettavaksi.
Displaying 1 - 30 of 143 reviews