What do you think?
Rate this book
Suuren järven syvä hengitys : luontosuhde ja kokonainen mieli
Millaista on vuorovaikutus luonnon kanssa? Miten järvet ja metsät tukevat hiljentymistä ja hyvinvointia?
Ekoteologina tunnetuksi tullut Pauliina Kainulainen jatkaa omaperäistä pohdintaa ihmisen, luonnon ja uskonnon yhteydestä. Hän tekee matkaa kohti syvempää tietoisuutta siitä, miten ihminen voisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Tienviittoina ovat alkuperäiskansojen elämäntavat, kohtuuden kulttuuri, metsien, vaarojen ja järvien opetukset. Samalla Kainulainen etsii kristinuskon tulkintaa, joka huomioi perinteisen kotoperäisen kulttuurimme. Ikivanha maan viisaus johdattaa niin henkilökohtaiseen mielenmuutokseen kuin aktiiviseen toimintaan koko luomakunnan hyväksi.
Ekoteologina tunnetuksi tullut Pauliina Kainulainen jatkaa omaperäistä pohdintaa ihmisen, luonnon ja uskonnon yhteydestä. Hän tekee matkaa kohti syvempää tietoisuutta siitä, miten ihminen voisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Tienviittoina ovat alkuperäiskansojen elämäntavat, kohtuuden kulttuuri, metsien, vaarojen ja järvien opetukset. Samalla Kainulainen etsii kristinuskon tulkintaa, joka huomioi perinteisen kotoperäisen kulttuurimme. Ikivanha maan viisaus johdattaa niin henkilökohtaiseen mielenmuutokseen kuin aktiiviseen toimintaan koko luomakunnan hyväksi.
- GenresSpiritualityNonfiction
336 pages, Hardcover
Published January 1, 2019
17 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 of 1 review
April 12, 2020
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:
Nyt katselen lapsuuteni pyhyydentuntoa ja nuoruuteni metsäkokemusta kaiken yhteenliittymisestä hieman uusin silmin. Kumpikaan niistä ei muuttanut elämääni äkillisesti, mutta suunann ne ovat näyttäneet: kohti ykseydellisyyttä. Huomaan hapuilleeni kohti ymmärrystä siitä, että mieli ja maisema ovat samaa kokonaisuutta ja että todellisuuden ytimessä on pyhä mysteeri ja syvä ilo.
Niin kutsuttu panenteistinen jumalakäsitys mieltää jumaluuden olevan läheisesti läsnä kaikessa mitä on. Ajatukseen sisältyy se, että Jumala on samalla myös luodun tuolla puolen ja jotain ihmisen ymmärryksen ylittävää. Kyseessä on siis sekä tämän- että tuonpuoleisen jumalakäsitys.
Jumalan läsnäolo pienimmässäkin puun lehdessä liittyy luonnon pyhyyden tunnistamiseen. Tällaisella pyhyyden tunnolla on, tai pitäisi olla, käänteentekeviä seurauksia suhteellemme luontoon. Pyhyyden tunto merkitsee rajan tajun paluuta: ihmisellä ei ole valtuuksia ottaa luonnosta mitä haluaa, omaksi hyödykseen. Pyhää suojaa tietty koskemattomuus. Ihmisellä on oikeus vain siihen, mitä hän välttämättä tarvitsee, kohtuudella ja kiittäen.
Minulle rukous avoimen taivaan alla metsässä kulkiessani tai rannalla seisoessani on luonnollista kuin hengitys. Näin se on ilmeisesti edelleen lukemattomille muillekin suomalaisille. Koen kohtaavani luonnossa saman Jumalan kuin kirkon seinien sisäpuolella.
Hämärässä järvi on kaunis. Kirjoitan, jotta minun jälkeeni tulevillakin olisi tämä kauneus ja tämä ilo.
Meille pitäisi olla itsestään selvää, että alkuperäiskansat ovat erityisen kallisarvoisia. Niiden hallussa on konkreettinen muisto siitä, miten meidän tulee elää maan päällä lajina lajien joukossa, suunnattoman moninaisuuden vaatimattomana osana. Siinä maailmassa kaikella luonnossa on henki ja sielu, ja luomistapahtumassa ihmisenkin käsistä lähtenyt esine saa sielun. Ymmärretään, että me kaikki olemme lähtöisin samasta elävästä aineesta ja että luonto on kulttuurin kasvualusta.
Teologian tasolla luterilainen ihmiskäsitys on periaatteessa aika tasapainoinen: ihmisessä on sekä hyvää että pahaa. Käytännössä on kuitenkin turhan usein ylikorostettu ihmisen mahdottomuutta ja syntisyyttä. Tämä hankaloittaa myös pohdintoja siitä, miten hengellisyyden alueella voisi "kasvaa" eli löytää syvemmälle.
Kirkkoisä Augustinuksen perintöä on arvioitava uudelleen. Tämä koskee myös hänen perisyntioppiaan, jossa hän tarpeettomasti liittää perisynnin seksuaalisuuteen. Tarvitaan kokonaisvaltaisempaa ja elämänmyönteisempää seksuaalisuuden teologiaa ja hengellisyyttä. Eroottinen kaipaus ihmisten välillä on samansukuista kuin ihmisen kaipaus kohti Jumalaa, kohti Syvyyttä.
Ihmisen synnillisyyttä ylikorostava uskonto paljastuu yhdeksi ihmisen ristiriitaiseksi piirteeksi, joka repii hänet irti siitä kauneuden ja ilon värittämästä hengellisyydestä, jonka luonto ihmiselle tarjoaa.
Kevät tulee,
kaikki sinivuokot eivät ole tallautuneet
pyhässä lehdossa.
Varpuspöllö viheltelee illan hämyssä.
Suhteeni luontoon on hengellinen. Se onmutkattomin rakkaussuhde elämässäni, ja luonto on suurimpia ilon lähteitäni, ellei suurin. Samalla se on syvimmän suruni aihe. Kaikki se, mitä tapahtuu eläimille, vesille, vanhoille puille ja ilmastolle - ja samalla kaikkein haavoittuvimmille ihmisille maan päällä - puristaa sisintäni.
Maailmankuvani on sekoitus modernia luonnontieteellistä näkemystä, kotoperäistä suomalaista ajattelua ja kristinuskon jumalakeskeistä todellisuuskäsitystä. Kaikkiin näihin voin yhdistää ajatuksen, että jossain mielessä kaikki on elävää. Se ei välttämätät tarkoita, että jokaisella puulla tai järvellä olisi persoonallinen sielu. Silti se tuo luontosuhteeseeni minä-sinä-suhteen läheisyyttä. Voin puhella rakkaille järvilleni ja eläimille. Toisin sanoen aine ja henki kuuluvat yhteen, niitä ei tule jyrkästi erottaa toisistaan. Tämä on sekä-että-luonteinen maailmankatsomus. Rajat saavat huojua.
Näyttää ilmeiseltä, että teknofilia eli rakastuminen koneiden mahdollisuuksiin vahvistaa edelleen jo muutenkin itseään ruokkivaa vasemman aivopuoliskon toimintamallia. Silloin tiedonihannekin alkaa muistuttaa koneen tietoa: tiedon tulee olla tarkkarajaista ja mitattavaa. Miten käy tiedon, joka on unenomaisempaa, rajoiltaan epätarkkaa, intuitiivista, hiljaista tai ruumiillista? Mihin jää se korkeatasoinen tieto, johon voi saada kosketuksen käsitöissä, talvikalalla, sienimetsässä tai äänellä itkien? Ei sille ole sijaa digitalisaation maailmassa.
Jeesuksen opetukset "elämän vihaamisesta" liittyvät erityisesti irti päästämisen asenteeseen. Valitettavasti juuri nuo opetukset on usein ymmärretty elämänkielteisesti, vääränlaisena suuntautumisena vain tuonpuoleiseen taivaaseen. Viisauden näkökulmasta Jeesuksen opetuksissa on ensisijaisesti kyse tämänpuoleisesta elämästä ja sen ykseydellisyydestä. Kun päästää irti egostaan, antaa sen "kuolla", löytää varsinaisen elämän jo tässä elämässä. Tuonpuoleinen "iankaikkisuus" muodostaa jatkumon sille.
Kiitollisuus auttaa suhteellistamaan omaa elämää ja näkemään kaiken hyvän. Monenlaisista vaikeuksista huolimatta on ihmeellistä olla elossa, juuri nyt. Kiitollisuus on vastavoima ympäröivän kulttuurin viesteille, joiden mukaan mikään ei ole tarpeeksi tai että et kelpaa. Kiitollisuus on vapauttavaa ja kumouksellista. Olemme riittäviä. Meillä on tarpeeksi. Tästähän riittää jaettavaksi asti.
Jos kerran voi ajatella, että Jumala on läsnä jokaisessa puun lehdessäkin (Martti Lutherin sanoin), on hän jokaisessa kaarnanpalassakin ja pienimmässäkin puun juuressa. Voin olla yhteydessä Jumalaan rakastamalla puita. Luojan puut ovat kaikki pyhiä.
Nyt katselen lapsuuteni pyhyydentuntoa ja nuoruuteni metsäkokemusta kaiken yhteenliittymisestä hieman uusin silmin. Kumpikaan niistä ei muuttanut elämääni äkillisesti, mutta suunann ne ovat näyttäneet: kohti ykseydellisyyttä. Huomaan hapuilleeni kohti ymmärrystä siitä, että mieli ja maisema ovat samaa kokonaisuutta ja että todellisuuden ytimessä on pyhä mysteeri ja syvä ilo.
Niin kutsuttu panenteistinen jumalakäsitys mieltää jumaluuden olevan läheisesti läsnä kaikessa mitä on. Ajatukseen sisältyy se, että Jumala on samalla myös luodun tuolla puolen ja jotain ihmisen ymmärryksen ylittävää. Kyseessä on siis sekä tämän- että tuonpuoleisen jumalakäsitys.
Jumalan läsnäolo pienimmässäkin puun lehdessä liittyy luonnon pyhyyden tunnistamiseen. Tällaisella pyhyyden tunnolla on, tai pitäisi olla, käänteentekeviä seurauksia suhteellemme luontoon. Pyhyyden tunto merkitsee rajan tajun paluuta: ihmisellä ei ole valtuuksia ottaa luonnosta mitä haluaa, omaksi hyödykseen. Pyhää suojaa tietty koskemattomuus. Ihmisellä on oikeus vain siihen, mitä hän välttämättä tarvitsee, kohtuudella ja kiittäen.
Minulle rukous avoimen taivaan alla metsässä kulkiessani tai rannalla seisoessani on luonnollista kuin hengitys. Näin se on ilmeisesti edelleen lukemattomille muillekin suomalaisille. Koen kohtaavani luonnossa saman Jumalan kuin kirkon seinien sisäpuolella.
Hämärässä järvi on kaunis. Kirjoitan, jotta minun jälkeeni tulevillakin olisi tämä kauneus ja tämä ilo.
Meille pitäisi olla itsestään selvää, että alkuperäiskansat ovat erityisen kallisarvoisia. Niiden hallussa on konkreettinen muisto siitä, miten meidän tulee elää maan päällä lajina lajien joukossa, suunnattoman moninaisuuden vaatimattomana osana. Siinä maailmassa kaikella luonnossa on henki ja sielu, ja luomistapahtumassa ihmisenkin käsistä lähtenyt esine saa sielun. Ymmärretään, että me kaikki olemme lähtöisin samasta elävästä aineesta ja että luonto on kulttuurin kasvualusta.
Teologian tasolla luterilainen ihmiskäsitys on periaatteessa aika tasapainoinen: ihmisessä on sekä hyvää että pahaa. Käytännössä on kuitenkin turhan usein ylikorostettu ihmisen mahdottomuutta ja syntisyyttä. Tämä hankaloittaa myös pohdintoja siitä, miten hengellisyyden alueella voisi "kasvaa" eli löytää syvemmälle.
Kirkkoisä Augustinuksen perintöä on arvioitava uudelleen. Tämä koskee myös hänen perisyntioppiaan, jossa hän tarpeettomasti liittää perisynnin seksuaalisuuteen. Tarvitaan kokonaisvaltaisempaa ja elämänmyönteisempää seksuaalisuuden teologiaa ja hengellisyyttä. Eroottinen kaipaus ihmisten välillä on samansukuista kuin ihmisen kaipaus kohti Jumalaa, kohti Syvyyttä.
Ihmisen synnillisyyttä ylikorostava uskonto paljastuu yhdeksi ihmisen ristiriitaiseksi piirteeksi, joka repii hänet irti siitä kauneuden ja ilon värittämästä hengellisyydestä, jonka luonto ihmiselle tarjoaa.
Kevät tulee,
kaikki sinivuokot eivät ole tallautuneet
pyhässä lehdossa.
Varpuspöllö viheltelee illan hämyssä.
Suhteeni luontoon on hengellinen. Se onmutkattomin rakkaussuhde elämässäni, ja luonto on suurimpia ilon lähteitäni, ellei suurin. Samalla se on syvimmän suruni aihe. Kaikki se, mitä tapahtuu eläimille, vesille, vanhoille puille ja ilmastolle - ja samalla kaikkein haavoittuvimmille ihmisille maan päällä - puristaa sisintäni.
Maailmankuvani on sekoitus modernia luonnontieteellistä näkemystä, kotoperäistä suomalaista ajattelua ja kristinuskon jumalakeskeistä todellisuuskäsitystä. Kaikkiin näihin voin yhdistää ajatuksen, että jossain mielessä kaikki on elävää. Se ei välttämätät tarkoita, että jokaisella puulla tai järvellä olisi persoonallinen sielu. Silti se tuo luontosuhteeseeni minä-sinä-suhteen läheisyyttä. Voin puhella rakkaille järvilleni ja eläimille. Toisin sanoen aine ja henki kuuluvat yhteen, niitä ei tule jyrkästi erottaa toisistaan. Tämä on sekä-että-luonteinen maailmankatsomus. Rajat saavat huojua.
Näyttää ilmeiseltä, että teknofilia eli rakastuminen koneiden mahdollisuuksiin vahvistaa edelleen jo muutenkin itseään ruokkivaa vasemman aivopuoliskon toimintamallia. Silloin tiedonihannekin alkaa muistuttaa koneen tietoa: tiedon tulee olla tarkkarajaista ja mitattavaa. Miten käy tiedon, joka on unenomaisempaa, rajoiltaan epätarkkaa, intuitiivista, hiljaista tai ruumiillista? Mihin jää se korkeatasoinen tieto, johon voi saada kosketuksen käsitöissä, talvikalalla, sienimetsässä tai äänellä itkien? Ei sille ole sijaa digitalisaation maailmassa.
Jeesuksen opetukset "elämän vihaamisesta" liittyvät erityisesti irti päästämisen asenteeseen. Valitettavasti juuri nuo opetukset on usein ymmärretty elämänkielteisesti, vääränlaisena suuntautumisena vain tuonpuoleiseen taivaaseen. Viisauden näkökulmasta Jeesuksen opetuksissa on ensisijaisesti kyse tämänpuoleisesta elämästä ja sen ykseydellisyydestä. Kun päästää irti egostaan, antaa sen "kuolla", löytää varsinaisen elämän jo tässä elämässä. Tuonpuoleinen "iankaikkisuus" muodostaa jatkumon sille.
Kiitollisuus auttaa suhteellistamaan omaa elämää ja näkemään kaiken hyvän. Monenlaisista vaikeuksista huolimatta on ihmeellistä olla elossa, juuri nyt. Kiitollisuus on vastavoima ympäröivän kulttuurin viesteille, joiden mukaan mikään ei ole tarpeeksi tai että et kelpaa. Kiitollisuus on vapauttavaa ja kumouksellista. Olemme riittäviä. Meillä on tarpeeksi. Tästähän riittää jaettavaksi asti.
Jos kerran voi ajatella, että Jumala on läsnä jokaisessa puun lehdessäkin (Martti Lutherin sanoin), on hän jokaisessa kaarnanpalassakin ja pienimmässäkin puun juuressa. Voin olla yhteydessä Jumalaan rakastamalla puita. Luojan puut ovat kaikki pyhiä.
Displaying 1 of 1 review