Järven törmältä, kohdalta mihin Iijoen lohi päättää keväisen nousunsa, katselee maailma utelias ja tiedonhaluinen pikkupoika niska kekassa ja vanha hatunreuhka silmillään. Siinä on hänen maailmansa: talvella viittatie kulkijoineen, kesällä veneet ja tukkilautat – pienten tapahtumien kasvavaa rikkautta, elämää, ihmisiä – ja jokaisella tarinansa…
Sitten tulee talvi jolloin sattuu paljon. Maailma on äkkiä räjähtänyt täyteen uutta tapahtumaa ja tietoa, iloisia enteitä ja pelottavia: Irnin laiva kulkee jäätä pitkin, valtava porokarja ylittää järven ja kansakoulun hirsiä kaadetaan. Pojan elämänkankaaseen kudotaan nyt ensimmäiset tummat raidat, kun isä eräänä iltana tulee savotalta synkin ilmein ja haulikko olallaan, ja kun samana talvena pojan on näytettävä ”nappulansa” vastarannaan isoille kavereille ja nämä tekevät siitä kohtalokkaita päätelmiä. Näin poika saa ensimmäisen kosketuksensa ihmisen synkkään sukupuolisuuteen, jonka tabuja ankarat huivipäänaiset kiihtyneesti vaalivat. Mutta onneksi asuu vastarannalla Hiltu-Kalle, nuori ja lupaava naistenmies, joka eräänä mukavana päivänä hilpeän mutkattomasti selvittää miten asiat ovat.
Selkosen värikkäät ihmiset Kalle Päätalo kuvaa aidolla kertojanilolla, johon suodattuu myötätuntoista huumoria. Hän vie nyt lukijansa aivan uudelle näköalapaikalle, Jokijärven Isollekalliolle, josta avautuvan elämänmaiseman hän näyttää varhaiskehityksessään elävän pikkupojan näkökulmasta. Vaikka yhteiskunnan kentässä ei liikuta vielä laajasti, on syntyvä kuva sitä valaisevampi ja todistavampi. Se on kuva 20-luvusta silloisine kansanomaisine kasvatusasenteineen – hyödyllinen kuva kun halutaan tietää mistä on tultu.
Kalle Päätalo on yksi maamme luetuimmista ja tuotteliaimmista kirjailijoista. Hänen tuotantonsa käsittää lähes 40 romaania sekä näytelmiä ja kertomuksia. Päätalon tekstejä on käännetty mm. englanniksi, ruotsiksi ja viroksi. Kalle Päätalolle myönnettiin lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia. Professorin arvonimen hän sai vuonna 1978. Filosofian kunniatohtoriksi hänet promovoitiin Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan promootiossa 1994. Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I lk:n komentajan merkin hän sai vuonna 1994. -- Päätalon kirjallinen ura alkoi suhteellisen myöhään. "Pitkän armeijan reissuni, ja sen jälkeen rakennusalan ammattiin hakeutumiseni, sekä vielä oman talon rakentaminen, lykkäsivät suunnitelmaani kirjoittaa kokonainen kirja, niin että olin 39-vuotias, kun esikoisromaanini ilmestyi".
Esikoisteos Ihmisiä telineillä (1958) herätti huomiota aihepiirillään. "Tämän vuoden esikoisteosten joukossa tulee varmaan muodostumaan erityiseksi tapaukseksi Kalle Päätalon teos Ihmisiä telineillä, joka alkavalla viikolla ilmestyy kirjakauppoihin. Kirjan erikoinen merkitys sisältyy sen aihepiiriin. Ensi kertaa kirjallisuudessamme siinä käsitellään laajasti ja perusteellisesti rakennustyömaata, joten se merkitsee uutta aluevaltausta kaunokirjallisuudessamme". (US 16.11.58)
Mahtava 26-osainen, 16 993 sivua käsittävä Iijoki-sarja on Päätalon elämäntyö. Sarjan ensimmäinen osa, Huonemiehen poika, ilmestyi 1971. Sarja jatkui päätösteokseen, Pölhökanto Iijoen törmässä (1998) asti. Sarjan kirjoja on myyty 2,5 miljoonaa kappaletta (1999). Päätalon teosten yhteinen myynti on yli 3,5 miljoonaa kappaletta (1999).
Lähtiessään vuonna 1971 kirjoittamaan Iijoki-sarjaa Päätalon tavoitteena oli tehdä läpileikkaus 1920-luvulta aina jälleenrakennuskauteen asti. "Suurin voimani kirjailijana on omakohtainen kuunteleminen, näkeminen ja kokeminen. Rakentajana uskon olevani aitiopaikalla, olenhan kokenut koko kaaren, sekamiehestä vastaavaan mestariin". Toinen Päätalon tavoitteista oli kielen, murteen tallentaminen. Taivalkoskella hänellä oli kielipäivystys, jota alkuaikoina hoiti Martta-sisar. (Iisalmen sanomat 10.11.94)
Iijoki-sarjan jälkeen v. 1996 Päätalolta ilmestyi teos Sateenkaari pakenee. Jos kirjailija kuvasi Iijoki-sarjan parissa olleensa todellisuuden vanki, hän pääsee uusimman kirjansa parissa sepitetyn, fiktiivisen tekstin vapauteen. "Sateenkaari pakenee on Päätalon paras mielikuvitusromaani. Omapäisenä hän jatkaa omalla pokasahallaan, omalla rankakasallaan, toivottavasti kauan", kiittelee arvostelu. (HS 5.10.96, Vesa Karonen)
palkinnot: Hämeen läänin taidemitali 1978 Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 1958, 1962, -66, -72, -74, -81, -85 ja 1990 Väinö Linna -palkinto 1999 Kiitos kirjasta -mitali 1970 Valtion kirjallisuuspalkinto 1971 Tampereen palkinto 1989 professorin arvonimi 1978 fil. kunniatohtori (Oulu) 1994
Näinkö tässä nyt kävi? Aloitin Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ensimmäisen osan kuuntelemisen valmiina vihaamaan miehistä ja yksityiskohtaista autofiktiota. Päädyin nauramaan välillä ääneen, välillä taas vesittelemään pala kurkussa. Päädyin ihailemaan Koillismaan korpien ja entisajan ihmisten sitkeyttä ja taituruutta. Päädyin toistelemaan murresanoja ääneen ja rypemään pienen Kalle-pojan tunnetiloissa ihan täysillä mukana.
Ehdottomasti suurin yllätys Päätalon tekstissä onkin juuri se, kuinka hienosti hän tavoittaa pienen pojan ajatusmaailman ja osaa sanoittaa tunteita: onni, häpeä, pelko, ilo ja uteliaisuus vaihtelevat Kallen elämässä. Selkosten ihmisten yhteisöllisyys ja ankara työnteko luovat elämän raamit, tiedonjano ajaa Kallen tutkimaan maailmaa.
Herkullista tekstiä, ainutlaatuisen arvokasta ajankuvaa. Olen myyty.
Jotenkin omituinen kokemus. Eihän tässä mitään periaatteessa tapahdu, mutta samaan aikaan hirveästi. Hienoa oli löytää vahvaa samaistumispintaa, jota en kyllä osannut odottaa. Kai se on jotain ylisukupolvista sitten.
Parhaimmillaan tosi nautittavaa, huonoimmillaan tosi pitkäveteistä ja liiankin viipyilevää hohhailua. Viehätyksen ymmärrän kyllä ja väitän, että näiden lukeminen nyt äänikirjoiksi on aikamoinen kulttuuriteko. Tätä kautta sarja löytää varmasti jälleen uusia lukijoita, jotka haluavat kurkata ajassa taakse. Siinä nämä toimivat taatusti erittäin hienosti ja tekeepä mieleni sanoa, että näistäkin kirjoista voi saada apua myös nykyajan ja sen ilmiöiden ymmärtämiseen.
This individual book represents my rating of the whole 26 part autobiography of Kalle Päätalo ("Iijoki series"). The most amazing reading experience of my life.
Viehättävää ajankuvaa 1920-luvun Suomen syrjäisimmistä kolkista. Häpeämättömän nostalginen ote ja julmetusti toisteisuutta, jotka saattavat alkaa seuraavissa osissa jo rasittaakin, mutta toistaiseksi Kallen seikkailuja Kallioniemen pihalla ja pirtissä jaksoi lukea ihan mielellään.
Aloitin tämän monta kertaa alusta ennen kuin jokin loksahti kohdilleen ja pääsin kirjaan kunnolla kiinni - ja vitsi sitten tykkäsinkin! Hyvin kirjoitettu autofiktio, 20-luvun tavallisten suomalaisten elämän kuvailu ja kirjassa elävästi kerrotut pikkupojan mielenliikkeet ja päähänpistot kiinnostivat. Seuraavaa osaa kohti!
Olin jo pitkään miettinyt, että haluan lukea Kalle Päätaloa - jokuhan siinä täytyy olla, että hän on suosionsa ansainnut. Kun huomasin, että Iijoki-sarjasta on tehty äänikirjoja, päätin viimein tarttua toimeen. Ja hyvänen aika: ei mennyt kuin hetki, kun olin syvällä Taivalkosken metsillä ja soilla, tukinuitoissa ja tuvan rakennuksessa, mukana pienen Kallen iloissa ja suruissa. Ja millaista kieltä! Itselleni seudun murre on vierasta, mutta ehkä juuri siksi nautin erikoisista sanoista ja ilmaisuista, joita alan huomaamatta käyttää ajatuksissanikin. Muutenkin Päätalon kieli on soljuvaa ja erinomaista. Kirjan tunnelmasta tulee mieleen ikisuosikkini Pieni talo preerialla-sarja. On kiehtovaa seurata, miten ihmiset ovat eläneet ennen teknologiaa ja teollistumista. Aikaa, jolloin lapset yhtä lailla leikkivät kuin osallistuivat talon töihin, jolloin luonto ja vuodenajat olivat isossa roolissa, jolloin vauvat synnytettiin pirtissä ja ensimmäinen traktori oli ihme suuresta maailmasta. Ehdottomasti haluan jatkaa Kallen elämän seuraamista! Äänikirjan lukijalle Toni Kamulalle erityiskiitokset erinomaisesta lukemisesta!
Okei mistä aloittaisin? Kalle Päätalon kirjat eivät ole oikeastaan koskaan kiinnostaneet, ehkä jotain tunkkaisia muistikuvia vanhojen ihmisten kirjahyllyistä missä Päätalon tuotanto on notkunut pölyä keräämässä?
Ja en varmaan olisi saanutkaan tätä koskaan luettua paperikirjana mutta koska viime vuonna törmäsin eri alustoilla Iijoki-sarjaan ja kun kyseistä sarjaa on äänitetty (tätä kirjoittaessa Storyteliin ilmestynyt jo huimat 16 teosta) äänikirjoiksi, en voinut vastustaa kiusausta ja lähdin yrittämään. Ja eihän siinä mitään yrittämistä edes vaadittu. Tämä toimi äänikirjana ihan loistavasti, suuri hatun nosto lukijalle (Toni Kamula) että on jaksanut tämmöiseen urakkaan ryhtyä, nimittäin onhan näissä lukemista! Aivan huikea matka Kallen lapsuuteen, Iijoen varrelle. Aivan huikeaa kieltä ja kerrontaa. Rakastin koko kirjaa, nauroin ja herkistyin. Aion jatkaa sarjan parissa mutta en tiedä millä tahdilla, laskin että jos lukisin yhden osan vuodessa, olisin yli 60 vuotias että olisin käynyt koko sarjan läpi.
Näin sitä lähti IIjoki-sarja viimein käyntiin. Ennakko-oletukset sarjasta saivat viivyttelemään lukuprosessin aloittamista, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen huomasi, ettei tämä ole ollenkaan niin raskasta ja pitkävetistä kuin olen saanut kuulla. Mukavan leppoista kerrontaa. Matka on alkanut.
Omaelämänkerrallista tarinointia pikkupojan elämästä ja varttumisesta 20-luvun peräkylillä Taivalkoskella. Tavallaan kirjassa ei tapahdu juuri mitään ja suurinta draamaa onkin pirtin uunin kallistuminen, mutta tykkäsin juurikin arkisen elämänmenon ja lähipiirin ihmisten tarkkaavaisesta kuvauksesta.
Lapsuudesta muistan kuinka molemmat vanhempani lukivat innolla Päätalon kirjoja sitä mukaa kuin niitä ilmestyi. Lapsuudenkotini ainoat kirjallisuutta koskevat keskustelut liittyivätkin näihin kirjoihin ja mieleeni painuivat jo silloin hauskat sanonnat kuten kössönturkin paikkaaminen ja hakee paikkaansa ku Kallio-Herkon uuni. Muuten ajattelin tosin, että kuulostaapa tylsiltä kirjoilta - ei tullut mieleenikään, että voisin itse joskus olla kiinnostunut niistä. Ja tässä sitä nyt ollaan: eka osa tempaisi täysin mukaansa ja urakka on alkanut.
Meni varmaan lähemmäs neljä kuukautta tätä savottaa lukiessa. Tavallaan kiinnostaisi lukea enemmän, mutta sitten taas toisaalta ei kiinnosta pätkääkään lukea arkisten askareiden kuvailua, vaikka se kuinka hienosti olisikaan kirjoitettu.. Katotaas ny lähteekö seuraavat 26 kirjaa tästä sarjasta lukuun. Liippaa läheltä omaa suvun historiaa kun oma mummukin on ollut savotoissa mukana omaa isäänsä auttamassa.
Iijoki-sarjan avausteos kattaa ajan Kallen syntymästä koulun alkuun. Elämä Päätalon perheessä on kovaa, mutta ei kurjaa. Taloudelliselta kannalta katsottuna ollaan nousukiidossa, sillä isä-Herkko etenee tukinuittotyössä tavallisesta duunarista hieman korkeammille portaille, mikä mahdollistaa paitsi kotitorpan parantelun, myös lasten - ja eritoten Kallen - paremman vaatettamisen. Kalle saa kolme sisarta, eikä Herkon tulevista mielenterveysongelmista ole toistaiseksi nähtävissä kuin ohimenevä raivonpuuska.
"Paikkaansa hakeva uuni" on kirjan dramaattisuudessaankin koomisin muisto. Puimakone herättää kunnioitusta ja erityisen laveasti Päätalo muistelee auton vaikutusta syrjäseutulaisten elämään:
"Kun tulimme mutkan takaa oikosten päihin, jarotti hevosmiehiä jalat leveässä haara-asennossa ajokkiensa päitsissä. Etempänä ajavat hyppivät heti auton äänen kuultuaan alas kulkuneuvoistaan. Myös naiset, lapset ja keitä kunkin rattailla istui kyydissä, laskeutuivat kiireen kaupalla maatajalkaseen (...) Vauhkoontuvan hevosen päitsissä kävivät vahvimmankin miehen töppöset kevyiksi. Pari kertaa hevosen karnaistessa ravin yli irtosivat kärryistä rattaat... "
Kuuntelin tämän. Olisi ollut ehkä hieman puisevaa luettavaa, mutta toisaalta oli mahtava kuunnella tarinoita menneestä maailmasta. Ehkä nämä vielä paranee kirja kirjalta.
Kävipä niin, että sain vihdoin luettua Kalle Päätalon Iijoki-sarjan avausosan Huonemiehen poika (Gummerus, 1971).
Huonemiehen poika kertoo alle kouluikäisen Kaarlo Alvar Päätalon elämän ensivaiheista Taivalkosken selkosilla. Jokijärvellä tuttavallisemmin Kallena tunnettu poika on ensimmäinen laatujaan Riitu ja Herkko Päätalolle. Pieni kyökin ja kammarin muodostama talo nousee pystyyn Jokijärven Kallioniemeen. Isä Herkko kulkee metsätöissä, ja Kalle ja äiti Riitu ovat pitkälti kaksistaan ennen kuin pikkusisaruksia alkaa siunaantumaan.
Kallen elonpiiri alkaa pikku hiljaa laajentua kotipihasta etäämmälle. Kalle osoittaa mielenkiintoa monia aikuisten asioita kohtaan: jännittävää sisältöä elämään luovatkin lukuisat kiinnostavat taivalkoskelaiset hahmot: Korpi-Antti, Hiltu-Jakki ja Kooti-ukko muun muassa. Kalle on jatkuvasti mankumassa mukaan aikuisten retkille, ja isä heltyykin ottamaan Kallen muutaman kerran matkaansa.
Teos kuvaa mielestäni varhaislapsuuden puuhailuja ja aatoksia erinomaisesti. Jotakin samaistuttavaa pienen Kallen toilailuissa on, vaikka maailma oli muutoin hyvin toisenlainen paikka elää 1920-luvulla. Sanoisin, että jonkinlainen ajaton ja onnistunut lapsuuden kuvaus kuitenkin. Kirjassa on onnistuneesti kuvattu, kuinka Kalle arvuuttelee vanhempien ilmeistä, millä tuulella he sattuvat olemaan. Isä-Herkko on välillä herkkä äkeentymään.
Myös pienen pojan kokemat suuret tunteet: ilo, riemu, ylpeys, pettymys ja suru on kuvattu liikuttavalla tavalla. Pieni Kalle-poika itkemässä sängyn alla pettymystään ja häpeäänsä epäonnistuneiden lelukauppojen jälkeen Hiltu-Jakin ollessa kylässä on kirjan hienompia kohtauksia. Mutta niin kuin Jakki lohdutti: siinä se Kalle oli oikeassa, että pitäähän se hevonen hommata ennen kuin reen laittaa.
Kirjan ääniraidaksi sopii J. Karjalainen Electric Sauna - Keihäänkärki.
No nyt oli tymäkkä ajankuva täynnä sinivalkoista suominostalgiaa! Tohtisin jopa kailottaa koko maailmalle rakastuneeni kirjan ilmeikkääseen kerrontaan ja vieraaseen kieleen verrattavaan sanastoon. Kallen tarkat muistelot lapsuuden kohokohdista saivat 600 sivuisen tiiliskiven tuntumaan novellilta, joka tyssäsi aivan liian nopeasti. Onnekseni Iijoki-sarja on yhtä pitkä kuin oikea nimikaimansa, joten koskenlaskuni saa helposti venytettyä halutessaan vuosien mittaiseksi. Ei voi muuta kuin lämpimästi suositella tätä kotimaista klassikkoa!