Tietäessäsi oman pahuutesi sinun on jatkuvasti ponnisteltava ollaksesi hyvä, voidaksesi esittää hyväksyttävää ihmistä maailman silmissä. – – tarvitset naamion kohdataksesi ulkomaailman. Et voi koskaan olla oma itsesi, koska ihmiset hylkäisivät sinut, jos he tietäisivät, millainen todella olet. Olet saattanut kantaa naamiota tai esittää rooliasi jo niin kauan, ettet enää osaa olla oma itsesi vaikka haluaisitkin, koska et itsekään tiedä, kuka todella olet, etkä uskalla ottaa selville saamisen riskiä. Tietääksesi, miten sinun on meneteltävä, sinun on tukeuduttava toisten ihmisten mielipiteisiin, ja niin elät heidän armoillaan. Mitä he ajattelevat? Tämä kysymys seuraa jokaista tekoasi ja vaikuttaa jokaiseen päätökseesi.
s. 28
On muuten merkillistä, että se mitä nimitämme minäksi tai itseksi, koostuu lähes kokonaan muistoista, joten tunto omasta identiteetistä merkitsee jatkuvaa tietoisuutta menneisyydestä. Jos kysyisitte minulta, millainen ihminen olen, suurin osa vastauksistani viittaisi menneisyyteen.
s. 69
Vaarallisinta teeskentelyssä on se, että jos ihminen aloittaa sen kyllin varhain, hän lopulta unohtaa kuka oli aiemmin ja niinpä tällainen ihminen pelkää lakkaavansa olemasta, jos hän lakkaa teeskentelemästä. Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana kehitetty "holistinen" terapia pyrkii eri keinoin saamaan selville, kuka ihminen todella on, ja tekemään hänet kokonaiseksi. Jos jo pienenä päätit, että olet paha, jotta aikuiset, joista olet riippuvainen, voisivat olla hyviä (mitä he eivät suinkaan olleet, ja kyllä sinä sen tiesit, olivathan he erehtyväisiä ihmisiä eivätkä enkeleitä) ja jotta voisit myös poistaa tietoisuudestasi sen, minkä tajusit joutuessasi joskus uhatuksi, nimittäin sen että olemme osa muodotonta, muuttuvaa, liikkuvaa, elävää tyhjyyttä ja kaikkeutta, ja joset aikuiselämässäsi ole arvioinut tätä kaikkea uudelleen, et hyväksynyt sitä salaperäistä, epävarmaa kokonaisuutta, josta olet osa, ja ottanut itsellesi vastuuta ja vähitellen unohtanut ja antanut anteeksi, jos toisin sanoen olet päättänyt olla osa jotakin muuta kuin mitä tiedät oikeaksi ja kieltää totuutesi, olet tahallasi tehnyt itsellesi suuren vahingon.
s. 98-99
Tällaisissa tilanteissa jotkut lapset ovat viisaita ja tietävät, ettei äiti koskaan jättäisi heitä, että eksyminen oli äidin syytä (äiti on toisinaan huolimaton ja valehteleekin). Sen sijaan lapsi, joka ei ikinä uskaltaisi ajatella mitään niin kauheaa täydellisestä äidistään, kasvaa siinä uskossa, että jos ihminen on todella hyvä, joku aina pitää hänestä huolta. – – Ajatus, että meidän on vastattava itsestämme ja että maailma ei ole sen enempää hyvä kuin oikeudenmukainenkaan, on sinusta liian pelottava. Et kestä sellaista epävarmuutta. Et luota itseesi, miten siis voisit vastata itsestäsi? Pitäydyt mieluummin siinä uskossa, että jos olet hyvä, joku jossakin jotenkin kyllä pitää sinusta huolen.
Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei sinusta pidetä huolta. Ehkä syy ei olekaan edellä mainttujen voimien kyvyttömyydessä. Ehkä syy on siinä, ettet ole kyllin hyvä. Sinun on yritettävä vielä enemmän.
Jos se, että ihminen on hyvä, merkitsee että hän on masentunut, sinulla ei ole varaa lähteä vankilastasi.
s. 110-111
Yksi sinua järkyttävä asia on se, etteivät muut ymmärrä sinua. Kaikki me haluamme tulla ymmärretyiksi, toivomme että ainakin joku ymmärtäisi meitä, ja masentuneet ihmiset näyttävät saaneensa ympärilleen aina sellaisia sukulaisia, jotka ovat erityisen kykenemättömiä ymmärtämään muita. Sinulla ei ole ketään, jolle voisit puhua. Tämä saa sinut tuntemaan itsesi epätoivoisen yksinäiseksi, ja sitä paitsi on ihmisiä, joiden mielestä ymmärretyksi tuleminen on vielä paljon tärkeämpää kuin keskusteleminen myötätuntoisen ystävän kanssa. Jos sinulla on valtava tarve tulla ymmärretyksi, suhtaudut kärsimättömästi sukulaisiin ja ystäviin, jotka kyllä myötätuntoisena kuuntelevat sinua, mutta eivät selvästikään ymmärrä sinua. He sanovat rakastavansa sinua, mutta tiedät että jos he todella rakastaisivat sinua, he myös ymmärtäisivät sinua, ja niin heidän ymmärtämättömyytensä järkyttää sinua entistä enemmän.
Jos suhtaudut tällä tavalla ihmisten ymmärtämättömyyteen, et ole koskaan ajatellut, että on mahdollista rakastaa toista ymmärtämättä häntä. se ei sitä paitsi ole ainoastaan mahdollista vaan äärettömän tavallista. Lapset eivät koskaan täysin ymmärrä vanhempiaan, ja kuitenkin he rakastavat heitä. Vanhemmat eivät aina ymmärrä lapsiaan, ja kuitenkin he rakastavat heitä. Romanttinen rakkaus kukoistaa ainoastaan ymmärtämisen ja järkeilyn ulkopuolella.
s. 126-127
Tunnet siis syyllisyyttä, kun et ole täydellinen, uhraudut sovittaaksesi ja suojellaksesi muita, samastat itsesi mieluummin epäonneen kuin onneen, ja tällä kaikella luot itsellesi paljon kärsimystä. Sinusta tuntuu, että tällainen kärsimys antaa elämällesi merkityksen, joka onnellisesta, tyytyväisestä elämästä puuttuisi. Et ole koskaan ottanut huomioon, että aivan tavallinen elämä sisältää kyllä niin paljon onnettomuuksia, epäonnistumisia ja menetyksiä, ettei sinun tarvitse luoda niitä lisää.
Kuitenkin pelkäät juuri noita luonnollisia, sattuman tuomia, yllättäviä epäonnistumisia ja menetyksiä. Mieluummin luot oman onnettomuutesi ja yrität hallita niitä, vältät ulkomaailman tuottamia yllätyksiä ja pysyttelet turvassa masennuksen vankilassa.
s. 150-151
Tällöin meidän kuitenkin olisi pitänyt myöntää, että olemme erehtyneet, ja son joillekin ihmisille, etenkin masennukseen taipuvaisille, hyvin vaikeaa. Jos sinä saisit valita, olisit mieluummin oikeassa ja kärsisit kuin olisit väärässä ja onnellinen.
s. 153
Lapset, jotka päättävät olla itsenäisiä, kasvavat aikuisiksi luottaen itseensä. Lapset, jotka päättävät sopeutua aikuisten vaatimuksiin, kehittävät sangen vähän luotamusta itseensä. He uskottelevat aina itselleen, että toiset tietävät paremmin ja ovat parempia ja viisaampia kuin he koskaan voivat olla. Sellaisten sopeutuvaisten lasten, joiden vanhemmat ovat enimmäkseen viisaita ja hyviä, ei tarvitse muuttaa käsitystään todellisuudesta saadakseen sen sopimaan siihen unelmaan, että ihmiset rakastavat heitä ja haluavat suojella heitä. Sen sijaan ne sopeutuvaiset lapset, joiden vanhemmat eivät ole riittävän viisaita ja hyviä, joutuvat usein muuttamaan todellisuuskäsitystään hyvinkin jyrkästi sovittaakseen sen unelmaan täydellisistä vanhemmista, jotka suojelevat heitä kaikilta vaaroilta. He eivät kestä nähdä vanhempiaan heikkoina, riittämättöminä, julmina tai välinpitämättöminä. Niinpä heidän on valehdeltava itselleen, ja siitä seuraa aina vaikeuksia. – – Jos valehtelemme itsellemme kyllin kauan, emme enää kykene erottamaan totuutta valheesta. Ellemme enää tiedä, mikä meidän oma totuutemme on, menetämme kosketuksen omaan itseemme. Masentunut ihminen ilmaisee sen sanomalla: "Minusta tuntuu, etten ole lainkaan olemassa." Toinen saattaa sanoa: "En hallitse mieltäni."
s. 214-215
Kuunnellessamme toisen ihmisen tarinaa me itse asiassa olemme todistamassa tuon ihmisen olemassaoloa, rohkeutta, kärsimystä ja kipua. Avaamme itsemme ja olemme valmiit tuskaan, jonka toisen ihmisen kärsimysten näkeminen tuottaa. Joskus saatamme helpottaa omaa tuskaamme kiirehtimällä auttamaan toista ihmistä, mutta useimmiten emme voi tehdä mitään. Silloin meidän on kyettävä näkemään oma avuttomuutemme, luovuttava kaunistellusta käsityksestä omasta itsestämme. Emme myöskään voi helpottaa omaa tuskaamme kieltämällä toisen ihmisen totuuden. Jos niin teemme, haavoitamme kärsivää vielä enemmän. Jill Tweedie kirjoitti Guardianissa 17.4.1982:
Olen toipunut masennuksestani lukuun ottamatta muutamia satunnaisia lipsahduksia, mutta en pääse siitä ajatuksesta, että masennuksen syvyyksistä nähty maailma on todellinen. Sieltä näkyy paljas, kaunistelematon totuus, ja olennainen osa masennusta on se, että tietää tämän ja että muut kuitenkin kieltävät sen. Todellisuus, olipa se miten kauhea tahansa, on siedettävä, jos muut myöntävät sen todellisuudeksi. Se että he kieltävät sen sinulta ja hyörivät ympärilläsi teeskennellen, että olet väärässä, on pahinta kaikesta.
s. 227