Kesällä 1958 Arvid Broms soutaa Lappajärven yli Lehtiniemeen tulevan viidennen vaimonsa kanssa. He asettuvat tyhjäksi jääneeseen taloon, jossa asuvat yhteiset vuotensa.
Nuoruudessaan Broms opiskeli taiteita Pariisissa ja Lontoossa, mutta luki myös Helsingin yliopistossa hetken lakia. Hän oli 1930-luvulla sekaantunut juutalaisten salakuljettamiseen ja passien väärentämiseen, jota johti Algot Niska. Broms tuomittiin vankilaan väärennöksistä ja petoksista. Hän oli viidesti naimisissa, hummaili yhden vaimon perinnön ja muutaman muun rahat. Hän seurusteli myös Emmi Jurkan kanssa. Oliko hän Jussi Jurkan isä?
Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Antti Tuuri kertoi erässä tilaisuudessa törmänneensä vahingossa Levon mieli-kirjan aiheeseen. Tyhjentäessään vanhempiensa jäämistöä sen seasta löytyi taulu, joka alkoi kiinnostaa kirjailijaa. Kuka oli signeerauksen Arvid Broms? Historiaa penkoessaan ja aikalaisia haastateltuaan Tuurille aukeni mahdottoman suuri tarina lapsuuden kotikulmilla eläneestä kuvataiteilijasta. Broms ehti elämässään moneen - ALgot Niskan salakujetustoimintaan, Englantiin ja Ranskaan taideoppiin, viidesti naimisiin, muutaman kerran vankilaan. Surrealisti, avantouimari, rokonarpiaan puuteroiva ja huuliaan kevyesti punaava naisten ja viinan nautintojen ystävä. Emmi Jurkan rakastaja ja mitä ilmeisimmin suhteesta syntyneen näyttelijä Jussi Jurkan isä. Mikä tarina! Tuuri kuljettaa Bromsia vauhdilla: paksussa taiteilijaelämäkerrassa tauluja maalataan, autolla ajetaan niitä kauppaamaan paikkakunnan nokkamiehille tämän tästä. Samalla Arvid, jonka näkökulmasta tapahtumat kuvataan, tulee kertoneeksi menneisyytensä riemut ja töpeksinnät - seurauksista riippumatta aina itselleen parhain päin. Ilman viimeistä puolisoa ja Helvi Inkerin taiteilijan riehumisiin ja retosteluihin tepsivää lääkeruiskua Bromsin elo olisi kenties sammunut jo aiemmin. Tuuri on tehnyt perustyön, faktojen hillittömän keräämisen taas huolella. Sekaan on saatu ihan kaikki. Jokaisesta juodusta kahvikupposesta Jorma Panulaan, Kekkosen valintaan presidentiksi ja Laila Kinnusen vierailuun taiteilijan kylällä. Oman lisänsä tuo Lappajärven maanmittari, antroposofiasta kiinnostunut joogaaja, joka kirjan lähdeluettelossa paljastuu Tuurin omaksi isäksi! Tarina on kiintoisa ja se edellä mennään, kuitenkin niin että oikeilla nimillä kerrottu henkilökaarti nimismiehineen, kunnanlääkäreineen ja Jussi Jurkkineen jäävät ohuiksi, eikä Bromsin sielunmaisema syvene alkuasetelman jälkeen vaikka aineksia olisi yllin kyllin. Vähemmällä sivumäärällä olisi päästy ehkä kirkkaammin Bromsin sielun ytimiin. Nyt lukuiloa, jota kyllä riitti, alkoi himmentää vähän mekaaniselta vaikuttava rakenne. Nyt mentiin tarinat edellä ja kirjan oma taiteellinen olemus hukkui Tuurin keräämän tietomäärän alle. Mutta jos haluatte nähdä Bromsin teoksen menkää Porthanian aulaaan. Siellä on Bromsin teos Eteenpäin - ylöspäin, josta Alvar Aalto ihmetteli, etteikö parempaa ollut saatavilla.
Antti Tuurin teos pohjanmaalaisesta taiteilija Arvid Bromsista, joka keskittyy juomiseen ja naisiin, mutta saa myös aikaiseksi tauluja, joita käy kaupittelemassa paikkakunnan mahtimiehille. Varsinainen mieskirja, jossa naiset ovat aina vähempiarvoisia, vaikka ovatkin aina mielessä. Sivujuonteena uusi henkisyys, jota Pohjanmaaltakin löytyy, mutta johon taiteilija itse ei jaksa syventyä. Kiinnostavaa sodanjälkeistä ajankuvaa.
Mielenkiintoinen kuvaus 1950-1960 lukujen taiteilijaelämästä ja Arvid Bromsin elämänvaiheista sekä luonteesta. Antti Tuurin tapa kirjoittaa on mielestäni erikoisen kertova. Kirjoitus etenee mukavassa temmossa ja sopivissa sykleissä, jolloin lukeminen on miellyttävää.
Taitavana kirjoittajana Antti Tuuri antaa taiteilija Bromsille uskottavan äänen. Toistoa ja viinanhuuruista automatkailua vähän liikaa, siksi vain kolme tähteä.
This one was particularly brilliant and ingenious in terms of character building. Arvid is an overconfident selfish, lying drunk; but he is also a mentally-ill, vulnerable genius, making people protective and forgiving. The reader can see and feel both these sides and feel compassion, as well as anger and frustration.
Don't think I've ever read anything else where such complexity of character is achieved and so effortlessly - and in unreliable first person narration! Amazing.