Tämä polttavan ajankohtainen teos yhdistää onnistuneesti yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä filosofista ja psykologista ajattelua (juuri näin olen kaivannut psykologista teoriaa hyödynnettävän ilmastokatastrofin ja kuudennen joukkosukupuuton aikana!). Millainen muutosvoima on syyllisyyden tunteella? Entä häpeällä? Millä tavoin rakkaus voi olla vastaus ahdinkoomme?
Kaunis, rohkeutta valava teos.
Voisin lainata teoksesta lukuisia kohtia, mutta rajoitan itseäni tässä yhteydessä siteeraamaan yhtä kohtaa häpeä-osiosta ja toista rakkaus-osiosta, potentiaalisia lukijoita houkutellakseni:
"Myös luonto- ja eläinsuhteeseen kaivataan äkillisiä toisinkatsomisia. Kun jokin yllättävä särö arjen pakoilevissa tarinoissa pakottaa meidät tunnistamaan arkemme taustalla häämöttävän ilmastokatastrofin ja eläinteollisuuden, voimme havahtua haluun elää toisin, korjata tekojamme, olla uudenlaisia ihmisiä. [...] Äkillisyys, yllättävät tiedot ja tapahtumat, voivat hetkeksi kumota tottumuksia ja näyttää ne uudessa valossa, jolloin tiedostamme rikkoneemme tärkeitä arvoja. Tämä voi johtaa myös moraaliseen lajihäpeään, jonka kautta tunnistamme tekojemme seuraukset ja mietimme: "Ecce homo", katso ihmistä. "Ihmisyys" on äkisti toinen, viallisempi ja rajallisempi - jotakin, jonka haluamme korjata korjataksemme samalla sen, minkä olemme muulle maailmalle aiheuttaneet." (s. 75-76)
"On siis pyrittävä lähestymään asioita vailla valmiita oletuksia sekä vältettävä erityisesti hyödyn tavoittelua, jotta noiden asioiden "todellisuuden" voi havaita. Weil pyytää meitä välttämään tulkintoja ja vain katsomaan, kunnes "valo viimein kajastaa". [...] Käytännössä tämä tarkoittaa vaikkapa yksityiskohtiin keskittymistä ilman, että selittäisi niitä tai hakisi niiltä mitään. Murdochin sanoin yksityiskohta "opettaa meille rakkautta, me ymmärrämme sen, näemme sen". Miltä kaarna tuntuu ihoa vasten, miltä jäänpala tai tammenlehti näyttää? Myös hyödyn ja valmiiden skeemojen kannalta epäkiinnostaviin asioihin keskittyminen voi auttaa harjoittamaan tarkkaavaisuutta. Katso kivilohkaretta, ojanpientareella kasvavaa nokkospuskaa, asfaltin pintaa, tuntuu Murdoch sanovan. Siellä, minne emme yleensä hyödyn ohjaamina katso, on kokonaisia maailmoja. Näin avautuu "luontainen tapa kokea asioiden yhteenliittymistä, niiden kauneutta ja merkillisyyttä, niiden elävyyttä suhteessa tietoisuuteemme, ja samalla niiden kykyä olla itsellisiä todellisuuden todistajia."" (s. 178)