What do you think?
Rate this book
Kannibaalikirja - kirjoituksia ihmissyönnin historiasta
Kannibaalikirja: kirjoituksia ihmissyönnin historiasta on ensimmäinen suomalainen asiateos ihmissyönnistä, eräästä äärimmäisestä tabusta. Se etsii vastausta kysymykseen, mikä on kautta historian saanut ihmiset syömään toisia ihmisiä – ja miksi kannibalismi kiehtoo niin paljon, että sitä on kuvattu taiteessa ja viihteessä vuosisatojen ajan. Kannibaalien jäljillä kuljetaan Amerikan mantereen vanhoista kulttuureista Papua-Uuden-Guinean sademetsiin, haaksirikkoutuneilta purjelaivoilta kommunistisiin diktatuureihin, ja 1920-luvun Saksasta 2000-luvun alun Tampereelle. Valokeilaan pääsevät myös Hannibal Lecterin ja Leatherfacen kaltaiset kauhuhahmot.
Kannibalismin historian kartoittaminen on ihmisyyden rajojen kartoittamista sanan kaikissa merkityksissä. Se jättää meille lukuisia hankalia kysymyksiä: miten ihminen eroaa muusta luomakunnasta, ja mitä moraali tai ihmisluonto oikeastaan ovat?
Kannibalismin historian kartoittaminen on ihmisyyden rajojen kartoittamista sanan kaikissa merkityksissä. Se jättää meille lukuisia hankalia kysymyksiä: miten ihminen eroaa muusta luomakunnasta, ja mitä moraali tai ihmisluonto oikeastaan ovat?
185 pages, Hardcover
First published January 1, 2019
4 people are currently reading
71 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 21 of 21 reviews
January 12, 2025
Toimittaja-kirjailija Artemis Kelosaaren väsäämä tietoteos ”Kannibaalikirja – Kirjoituksia ihmissyönnin historiasta on yksinkertaisesti sanottuna huono, ja sille on monta syytä. Ensinnäkin opus sisältää aivan liikaa metatekstiä, varsinkin lopussa, kun tekijä kertoilee, mistä ja mitä oli netistä milloinkin löytänyt, jotta tekstiä piisaa kirjan sivuille.
Kirjan toimitus ja korjauslukukin olivat jääneet ihan vaiheeseen, ja ainakin pahimmat anglismit ja käännöstekstien mukaiset virkerakenteet olisi voinut karsia. Lukemisen edetessä myös tyhjät päälauseet sekä vajaat virkkeet alkoivat häiritä. Ihan tarpeettomia anakoluutteja oli aika ajoin, ja monesti virkkeet olivat epäloogisia, kun väitettiin esim. puhuvien eläinten syömisen [saduissa ja sarjakuvissa] olevan ja ei olevan kannibalismia.
Kelosaari on myös vegaani ja antaa sen näkyä. Hän höpisee viimeisessä luvussa lihansyönnin sukupuolittuneisuudesta ja posthumanismista ja moralisoi lihansyönnin eri muotojenkin olevan eettisesti väärin, eikä jätetä edes joulukinkkuja rauhaan. Aika ajoin myös poliittinen värittyminen leimaa aiheen käsittelyä, kun Neuvostoliiton propaganda ja sen toteuttajat Stalinin aikaan Ukrainan holomodorissa määritellään seurauksena ”kommunistien ideologisesta sokeudesta”.
Jos ei anna kirjan puutteiden häiritä, lukukokemus voi olla onnistunut, jos aihepiiri on kiintoisa, vaikka sisältö on ripoteltu ajallisesti ihan sikin sokin ilman minkäänlaista selkeää logiikkaa, vaikka alkujaan jaottelu perustuu faktaan ja fiktioon ja niissä tarkemmin rituaaleihin, selviytymiseen ja rikollisiin. Jälkimmäisessä osiossa antropofagit pilkotaan kaunokirjallisuuteen, elokuviin ja populaarikulttuuriin, ja sen päälle tulevat vielä sekavat viimeiset ja sanat plus käytetyt lähteet.
Anthony Hopkinsin tähdittämä Uhrilampaat ja tarkemmin sanottuna roolihahmo niin kirjoissa kuin elokuvissa nappaa ihan tarpeettoman ison suupalan kokonaisuudesta ja Hannibal Lecter tunkee itsensä joka lukuun. Muutoinkin pompitaan ihmeellisesti asteekkien parista Fidžille, sitten Tom of Finlandiin ja neuvostogulagiin, kunnes päästään Hollantiin ja vuoteen 1672 eli pääministeri Johan de Wittin teurastamiseen, ja kuulemma silmämunatkin syötiin, ja jälleen painetaan mantereelta toiselle ja pueblointiaanien pariin…
Jostain kumman syystä Kelosaari on saanut ängettyä Saarijärven Paavonkin ”survivalkannibalismiin”, vaikka hahmo on ihan fiktiivinen, mutta Runebergin runoista pyllähdetään Andien vuoristoon ja vuoteen 1972, kun lentokoneen hylyssä ihmiskinkut pisteltiin suihin, ja sitten olikin vuorossa toinen maailmansota ja Leningradin piiritys. Rikollinen toiminta jatkuu, kun ”eroottinen kannibaali” Sagawa Isei monen muun sarjamurhaajan ja mielipuolen tavoin esitellään. Anekdoottien ja minihistoriikkien varassa liikutaan idästä länteen ja eri aikakausina ja vuosikymmeninä.
Kirjallisuusosioissa tulevat ”pakolliset” klassikot Grimmin saduista ja Hannusta ja Kertusta. Antiikin Kreikan taruista otetaan vauhtia, kun Atreuksen herkuttelut Thyesteen pojilla mainitaan. Paneepa Kelosaari Odysseian kykloopinkin kannibaalien kategoriaan. Rabelais’n Pantagruel-jätti tunnistetaan myös niin kuin Markiisi de Saden sadistinen kannibaalipeto Minsk Juliette-romaanissa.
Leffaosuus kuitataan pitkälti lähteitä referoimalla ja osa aika pintapuolisesti. Vuonna 1994 julkaistusta ”Veren vangeista” ei mainita edes Tom Cruisea ja Prad Pittiä, joiden roolihahmot olivat kuin jotain teinivampyyreitä. Uhrilampaiden lisäksi Cannibal holocaust, Teksasin moottorisahamurhaaja, Pasolinin Sikolätti ja muutama muut tulevat esitellyiksi. Tietokirjan perusteella Kelosaari vaikuttaa ainakin nähneen Uhrilampaat-leffan. Sen sijaan Motörheadin klassikon ”Eat the rich” metaforaa ei ymmärretä ollenkaan eikä koko biisin ideaa…
Kirjan toimitus ja korjauslukukin olivat jääneet ihan vaiheeseen, ja ainakin pahimmat anglismit ja käännöstekstien mukaiset virkerakenteet olisi voinut karsia. Lukemisen edetessä myös tyhjät päälauseet sekä vajaat virkkeet alkoivat häiritä. Ihan tarpeettomia anakoluutteja oli aika ajoin, ja monesti virkkeet olivat epäloogisia, kun väitettiin esim. puhuvien eläinten syömisen [saduissa ja sarjakuvissa] olevan ja ei olevan kannibalismia.
Kelosaari on myös vegaani ja antaa sen näkyä. Hän höpisee viimeisessä luvussa lihansyönnin sukupuolittuneisuudesta ja posthumanismista ja moralisoi lihansyönnin eri muotojenkin olevan eettisesti väärin, eikä jätetä edes joulukinkkuja rauhaan. Aika ajoin myös poliittinen värittyminen leimaa aiheen käsittelyä, kun Neuvostoliiton propaganda ja sen toteuttajat Stalinin aikaan Ukrainan holomodorissa määritellään seurauksena ”kommunistien ideologisesta sokeudesta”.
Jos ei anna kirjan puutteiden häiritä, lukukokemus voi olla onnistunut, jos aihepiiri on kiintoisa, vaikka sisältö on ripoteltu ajallisesti ihan sikin sokin ilman minkäänlaista selkeää logiikkaa, vaikka alkujaan jaottelu perustuu faktaan ja fiktioon ja niissä tarkemmin rituaaleihin, selviytymiseen ja rikollisiin. Jälkimmäisessä osiossa antropofagit pilkotaan kaunokirjallisuuteen, elokuviin ja populaarikulttuuriin, ja sen päälle tulevat vielä sekavat viimeiset ja sanat plus käytetyt lähteet.
Anthony Hopkinsin tähdittämä Uhrilampaat ja tarkemmin sanottuna roolihahmo niin kirjoissa kuin elokuvissa nappaa ihan tarpeettoman ison suupalan kokonaisuudesta ja Hannibal Lecter tunkee itsensä joka lukuun. Muutoinkin pompitaan ihmeellisesti asteekkien parista Fidžille, sitten Tom of Finlandiin ja neuvostogulagiin, kunnes päästään Hollantiin ja vuoteen 1672 eli pääministeri Johan de Wittin teurastamiseen, ja kuulemma silmämunatkin syötiin, ja jälleen painetaan mantereelta toiselle ja pueblointiaanien pariin…
Jostain kumman syystä Kelosaari on saanut ängettyä Saarijärven Paavonkin ”survivalkannibalismiin”, vaikka hahmo on ihan fiktiivinen, mutta Runebergin runoista pyllähdetään Andien vuoristoon ja vuoteen 1972, kun lentokoneen hylyssä ihmiskinkut pisteltiin suihin, ja sitten olikin vuorossa toinen maailmansota ja Leningradin piiritys. Rikollinen toiminta jatkuu, kun ”eroottinen kannibaali” Sagawa Isei monen muun sarjamurhaajan ja mielipuolen tavoin esitellään. Anekdoottien ja minihistoriikkien varassa liikutaan idästä länteen ja eri aikakausina ja vuosikymmeninä.
Kirjallisuusosioissa tulevat ”pakolliset” klassikot Grimmin saduista ja Hannusta ja Kertusta. Antiikin Kreikan taruista otetaan vauhtia, kun Atreuksen herkuttelut Thyesteen pojilla mainitaan. Paneepa Kelosaari Odysseian kykloopinkin kannibaalien kategoriaan. Rabelais’n Pantagruel-jätti tunnistetaan myös niin kuin Markiisi de Saden sadistinen kannibaalipeto Minsk Juliette-romaanissa.
Leffaosuus kuitataan pitkälti lähteitä referoimalla ja osa aika pintapuolisesti. Vuonna 1994 julkaistusta ”Veren vangeista” ei mainita edes Tom Cruisea ja Prad Pittiä, joiden roolihahmot olivat kuin jotain teinivampyyreitä. Uhrilampaiden lisäksi Cannibal holocaust, Teksasin moottorisahamurhaaja, Pasolinin Sikolätti ja muutama muut tulevat esitellyiksi. Tietokirjan perusteella Kelosaari vaikuttaa ainakin nähneen Uhrilampaat-leffan. Sen sijaan Motörheadin klassikon ”Eat the rich” metaforaa ei ymmärretä ollenkaan eikä koko biisin ideaa…
January 24, 2020
Tästä kirjasta olisin tavallaan tahtonut enemmänkin pitää, mutta... en tiedä. Olisin ehkä kaivannut hieman tieteellisempää otetta - nythän tämä kirja, kuten tekijä heti kättelyssä myöntääkin, on syntynyt tekijänsä jo lapsesta saakka jatkuneesta sairaalloisesta kiinnostuksesta aiheeseen. Nyt tämä tuntuu vähän liiaksi sellaiselta "kerätäänpäs netistä hiuksia nostattavia (tai kicksejä antavia?) kannibalismitarinanpätkiä" kokoelmalta. No, tarjoileehan tämä muutakin kuten kannibalismia kirjallisuudessa, elokuvissa, musiikissa ja niin edelleen. Ja se tosiaan on mielenkiintoista miten paljon ruokavertauksia ihmisten ulkonäkööön liitetään...
Muutenkin kirja jättää jonkinverran kysymyksiä. Esimerkiksi väite siitä että merillä oli sen "vedetään tikkua kuka syödään" klassikon lisäksi kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan homoseksuaalisuus oli sallittua tietyn matkan päässä satamista kuulostaa varsin suuren määrän merillä oloon liittyvää kirjallisuutta luettuani jotenkin... no, ainakin uudelta. Ja mitenkään eritellystihän tässä ei lähdeviitteitä tarjoilla, jos kohta lopussa on sekä kirja- että nettilista.
Mutta silti. Eikä kuitenkaan sillä, sillä parhaimmillaan tämä on hyvinkin mielenkiintoinen kirja, mutta silti. En tiedä, ehkä aihealue ei sitten vaan kolahda.
Muutenkin kirja jättää jonkinverran kysymyksiä. Esimerkiksi väite siitä että merillä oli sen "vedetään tikkua kuka syödään" klassikon lisäksi kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan homoseksuaalisuus oli sallittua tietyn matkan päässä satamista kuulostaa varsin suuren määrän merillä oloon liittyvää kirjallisuutta luettuani jotenkin... no, ainakin uudelta. Ja mitenkään eritellystihän tässä ei lähdeviitteitä tarjoilla, jos kohta lopussa on sekä kirja- että nettilista.
Mutta silti. Eikä kuitenkaan sillä, sillä parhaimmillaan tämä on hyvinkin mielenkiintoinen kirja, mutta silti. En tiedä, ehkä aihealue ei sitten vaan kolahda.
July 23, 2020
Olipahan mehevää luettavaa!
Kaipa tästä voisi kirjoittaa pitemminkin. Oikein mainio populaaritietokirja, toki raflaavasta aiheesta mutta kuitenkin aihepiiriin nähden asiallisesti toteutettuna, vaan ei suinkaan millään muotoa kuivakkaasti. Historiallinen osuus oli selkeästi paras, tokihan totuus usein onkin fiktiota kummallisempaa, monet kuvatut tapaukset tai traditiot olivat minulle ennestään vieraita, enkä ainakaan ollut perehtynyt niihin niin tarkoin kuin tämän kirjan lukemalla tuli tehtyä. Fiktio-osuudessa oli tutumpaa materiaalia, mutta sekin oli viihdyttävästi kirjoitettu. Oikeastaan vain kolmas osa, joka käsitteli kannibalismia muussa populaarikulttuurissa, oli hieman heikompi eikä yltänyt kahden ensimmäisen osion vetävyyteen. Sitäkin täytyy kuitenkin pitää tarpeellisena osana kirjaa jo ihan siksi, että se esittelee ansiokkaasti joitain suurelle yleisölle kaiketi tuntemattomia ilmiöitä ja myös tekijöitä.
Toivottavasti Kelosaari kirjoittaa vielä joskus historiallisesta ja kulttuurisesta kannibalismista kokonaisen kirjan, jossa näihin teemoihin syvennytään tarkemmin. Sille antaisin todennäköisesti viisi tähteä, mutta kyllä tämäkin ansaitsee neljä.
Kaipa tästä voisi kirjoittaa pitemminkin. Oikein mainio populaaritietokirja, toki raflaavasta aiheesta mutta kuitenkin aihepiiriin nähden asiallisesti toteutettuna, vaan ei suinkaan millään muotoa kuivakkaasti. Historiallinen osuus oli selkeästi paras, tokihan totuus usein onkin fiktiota kummallisempaa, monet kuvatut tapaukset tai traditiot olivat minulle ennestään vieraita, enkä ainakaan ollut perehtynyt niihin niin tarkoin kuin tämän kirjan lukemalla tuli tehtyä. Fiktio-osuudessa oli tutumpaa materiaalia, mutta sekin oli viihdyttävästi kirjoitettu. Oikeastaan vain kolmas osa, joka käsitteli kannibalismia muussa populaarikulttuurissa, oli hieman heikompi eikä yltänyt kahden ensimmäisen osion vetävyyteen. Sitäkin täytyy kuitenkin pitää tarpeellisena osana kirjaa jo ihan siksi, että se esittelee ansiokkaasti joitain suurelle yleisölle kaiketi tuntemattomia ilmiöitä ja myös tekijöitä.
Toivottavasti Kelosaari kirjoittaa vielä joskus historiallisesta ja kulttuurisesta kannibalismista kokonaisen kirjan, jossa näihin teemoihin syvennytään tarkemmin. Sille antaisin todennäköisesti viisi tähteä, mutta kyllä tämäkin ansaitsee neljä.
December 21, 2020
Kannibalismi on aiheena kiehtova ja siitä saisi irti vaikka mitä, mutta Kannibaalikirja jäi mielestäni vähän puolivillaiselle tasolle. Tekijä mainitsee esipuheessa, ettei teosta ole kirjoitettu tieteelliseksi teokseksi tutkijan otteella. Itse olisin kuitenkin kaivannut edes vähän tieteellisempää otetta aiheeseen. Kirjan sisältö on varsin hajanainen ja siinä poukkoillaan historiasta kirjallisuuteen, pop-kulttuuriin ja ties mihin tavalla, joka itsestäni tuntui aika epätyydyttävältä. Kirja on varsin lyhyt ja kokonaisuus olisi eheämpi jos kaikkea mahdollista ei olisi yritetty sulloa alle 200 sivuun.
Parhaimmillaan kirja herättää ajatuksia ihmisen, eläinten ja ruoan suhteesta ja sosiaalisesti ja kulttuurillisesti rakennetuista eroista. Valitettavan usein tekstistä paistaa kuitenkin läpi tekijän itsensäkin myöntämä, jo lapsuudessa alkanut sairaalloinen mielenkiinto ihmissyöntiin. Tämä tekee oikeiden kannibalismitapausten kuvauksista sensaationhakuisen oloisia halpojen juorulehtien tyyliin. Vierastin myös tapaa, jolla tekijä käyttää banaaleja mielikuvia ja ilmaisuja ollakseen humoristinen. Itsestäni tämä tuntui lähinnä vaivaannuttavalta ja toi mieleen teini-ikäisen, joka yrittää huvittaa kaveriporukkaansa. Mukana on myös ilmaus "(pun intended)" useampaan otteeseen, mikä sopisi paremmin sosiaaliseen mediaan kuin tietokirjaan. Teoksessa on myös väittämiä, joihin olisin kaivannut suoria lähdeviitteitä. Kirjan loppuosa tuntuu kaikkein irrallisimmalta muusta kokonaisuudesta ja siihen on kasattu asioita, joista osan olisi hyvin voinut jättää kokonaan pois (Esimerkiksi nettimeemit, maininta yksittäisestä Tumblr-blogista). Tällöin olisi ollut mahdollista käsitellä syvemmin esimerkiksi rodullistettujen kannibaalistereotypioiden rasismia, jonka käsittely jää varsin pinnalliseksi. Tämän lisäksi itseäni häiritsivät myös kirjoitusvirheet englanninkielisissä laulujen sanoituksissa, ja kun kerran tekijä halusi mainita Rammsteinin Mein Teil-kappaleen, hänen olisi kannattanut mainita myös sanan Teil kaksoismerkitys. Osio vore-fetissistä tuntui myös aika kummalliselta ja jäi lähinnä yksittäisen vore-pornon luojan esittelyyn. Tekijän ajatus siitä, että "on kummallista, ettei vore-fetissi ole huomattavasti yleisempi" tuntuu ainakin omasta näkökulmastani aika oudolta.
Tekijä päättää kirjan ihmislihan maun kuvauksiin, mikä jättää lukijalle loppufiilikseksi sen saman halvan sensaationhakuisuuden, jonka mainitsin jo aiemmin. Kirja on ihan viihdyttävä, mutta hukkaa suuren osan potentiaalistaan.
Parhaimmillaan kirja herättää ajatuksia ihmisen, eläinten ja ruoan suhteesta ja sosiaalisesti ja kulttuurillisesti rakennetuista eroista. Valitettavan usein tekstistä paistaa kuitenkin läpi tekijän itsensäkin myöntämä, jo lapsuudessa alkanut sairaalloinen mielenkiinto ihmissyöntiin. Tämä tekee oikeiden kannibalismitapausten kuvauksista sensaationhakuisen oloisia halpojen juorulehtien tyyliin. Vierastin myös tapaa, jolla tekijä käyttää banaaleja mielikuvia ja ilmaisuja ollakseen humoristinen. Itsestäni tämä tuntui lähinnä vaivaannuttavalta ja toi mieleen teini-ikäisen, joka yrittää huvittaa kaveriporukkaansa. Mukana on myös ilmaus "(pun intended)" useampaan otteeseen, mikä sopisi paremmin sosiaaliseen mediaan kuin tietokirjaan. Teoksessa on myös väittämiä, joihin olisin kaivannut suoria lähdeviitteitä. Kirjan loppuosa tuntuu kaikkein irrallisimmalta muusta kokonaisuudesta ja siihen on kasattu asioita, joista osan olisi hyvin voinut jättää kokonaan pois (Esimerkiksi nettimeemit, maininta yksittäisestä Tumblr-blogista). Tällöin olisi ollut mahdollista käsitellä syvemmin esimerkiksi rodullistettujen kannibaalistereotypioiden rasismia, jonka käsittely jää varsin pinnalliseksi. Tämän lisäksi itseäni häiritsivät myös kirjoitusvirheet englanninkielisissä laulujen sanoituksissa, ja kun kerran tekijä halusi mainita Rammsteinin Mein Teil-kappaleen, hänen olisi kannattanut mainita myös sanan Teil kaksoismerkitys. Osio vore-fetissistä tuntui myös aika kummalliselta ja jäi lähinnä yksittäisen vore-pornon luojan esittelyyn. Tekijän ajatus siitä, että "on kummallista, ettei vore-fetissi ole huomattavasti yleisempi" tuntuu ainakin omasta näkökulmastani aika oudolta.
Tekijä päättää kirjan ihmislihan maun kuvauksiin, mikä jättää lukijalle loppufiilikseksi sen saman halvan sensaationhakuisuuden, jonka mainitsin jo aiemmin. Kirja on ihan viihdyttävä, mutta hukkaa suuren osan potentiaalistaan.
August 16, 2022
Heikosti kirjoitettu kirja kustantamolta, jolta on tottunut odottamaan parempaa.
Kannibaalikirja alkaa mielenkiintoisesti ja Kelosaarella olisi selkeästi rahkeita hyvän kirjan tekemiseen. Tämä teos olisi kuitenkin tarvinnut vähintään yhden tai kaksi uudelleenkirjoittamista, että siitä olisi saanut kunnollisen lukukokemuksen. Kirjan rakenne on yksinkertaisesti huono: se ei etene aikajärjestyksessä, ei paikkajärjestyksessä eikä kunnolla edes teemoittain. Pahimmillaan yhdessä kappaleessa hypitään 1000-luvulta nykypäivään ja sitten taas 1200-luvulle ja ohessa vaihdetaan myös mannerta kolmesti. Tätä esiintyy myös esimerkiksi kirjojen esittelyissä, joissa kesken kirjan esittelyn saatetaan esitellä joku aivan toinen teos ja sitten jatketaan alkuperäisen teoksen esittelyä. Kirjassa toistuu myös samat vitsit ja samat toteamukset (tästä lisää seuraavassa luvussa, kuten kerroin aiemmassa luvussa, tätä aihetta käsittelen pian tulevassa luvussa).
Kirjan huonoin osa vie melkein puolet teoksesta eli fiktiiviset kannibalismitapaukset, joissa esitellään sekalainen erä kauhukirjoja, -elokuvia ja muita teoksia. Koko esittelyosio on tosi harmillinen, koska monesti niissä spoilataan tärkeät loppukohtaukset tai isoimmat käänteet. Mukana on aina siellä täällä myös ei-kannibalistinen teos, josta kirjoittaja on vain pitänyt. Kirjassa ei myöskään ole kuvitusta, mikä olisi auttanut esim. pilapiirrosten analysoimisessa. Ne kun nyt jäävät vain kuvailuiksi.
Itseäni jäi myös häiritsemään se, että vaikka kirjailija sanoo tutustuneensa aiheeseen paljon, hän on selkeästi tutustunut siihen tosi yksipuolisesti. Kirjassa käsitellään äärettömän vähän naisten harrastamaa kannibalismia. Tapa syödä kuolleiden ja erityisesti lasten ruumiita mainitaan vain lyhyesti. Naispuoliset kannibalistit mainitaan sivulauseessa, mutta ketään heistä ei käsitellä. Myöskään kannibalismin mielenterveyspuolta ei käsitellä kummoisesti (länsimainen ihmissusi tai wendigo). Myöskin homoseksuaalisuuden ja kannibalismin käsittelystä jäi jotenkin hämmentynyt fiilis.
Vaikka kirjan lopussa on lähdeluettelo, olisi sen toivonut kohdentuvan tarkemmin kerrottuihin faktoihin. Osa tarinoista seilaili siinä ja siinä rajalla, ovatko ne vain internetissä liikkuneita huhuja.
Jos olisin lukaissut tämän ihan teineille suunnattuna kauhukirjana, olisin antanut teokselle varmaan 2-3 tähteä. Nyt kyse oli kuitenkin tietokirjoihin erikoistuneiden Salakirjojen julkaisu, joten odotin teoksen olevan sentään hyvin oikoluettu.
Kannibaalikirja alkaa mielenkiintoisesti ja Kelosaarella olisi selkeästi rahkeita hyvän kirjan tekemiseen. Tämä teos olisi kuitenkin tarvinnut vähintään yhden tai kaksi uudelleenkirjoittamista, että siitä olisi saanut kunnollisen lukukokemuksen. Kirjan rakenne on yksinkertaisesti huono: se ei etene aikajärjestyksessä, ei paikkajärjestyksessä eikä kunnolla edes teemoittain. Pahimmillaan yhdessä kappaleessa hypitään 1000-luvulta nykypäivään ja sitten taas 1200-luvulle ja ohessa vaihdetaan myös mannerta kolmesti. Tätä esiintyy myös esimerkiksi kirjojen esittelyissä, joissa kesken kirjan esittelyn saatetaan esitellä joku aivan toinen teos ja sitten jatketaan alkuperäisen teoksen esittelyä. Kirjassa toistuu myös samat vitsit ja samat toteamukset (tästä lisää seuraavassa luvussa, kuten kerroin aiemmassa luvussa, tätä aihetta käsittelen pian tulevassa luvussa).
Kirjan huonoin osa vie melkein puolet teoksesta eli fiktiiviset kannibalismitapaukset, joissa esitellään sekalainen erä kauhukirjoja, -elokuvia ja muita teoksia. Koko esittelyosio on tosi harmillinen, koska monesti niissä spoilataan tärkeät loppukohtaukset tai isoimmat käänteet. Mukana on aina siellä täällä myös ei-kannibalistinen teos, josta kirjoittaja on vain pitänyt. Kirjassa ei myöskään ole kuvitusta, mikä olisi auttanut esim. pilapiirrosten analysoimisessa. Ne kun nyt jäävät vain kuvailuiksi.
Itseäni jäi myös häiritsemään se, että vaikka kirjailija sanoo tutustuneensa aiheeseen paljon, hän on selkeästi tutustunut siihen tosi yksipuolisesti. Kirjassa käsitellään äärettömän vähän naisten harrastamaa kannibalismia. Tapa syödä kuolleiden ja erityisesti lasten ruumiita mainitaan vain lyhyesti. Naispuoliset kannibalistit mainitaan sivulauseessa, mutta ketään heistä ei käsitellä. Myöskään kannibalismin mielenterveyspuolta ei käsitellä kummoisesti (länsimainen ihmissusi tai wendigo). Myöskin homoseksuaalisuuden ja kannibalismin käsittelystä jäi jotenkin hämmentynyt fiilis.
Vaikka kirjan lopussa on lähdeluettelo, olisi sen toivonut kohdentuvan tarkemmin kerrottuihin faktoihin. Osa tarinoista seilaili siinä ja siinä rajalla, ovatko ne vain internetissä liikkuneita huhuja.
Jos olisin lukaissut tämän ihan teineille suunnattuna kauhukirjana, olisin antanut teokselle varmaan 2-3 tähteä. Nyt kyse oli kuitenkin tietokirjoihin erikoistuneiden Salakirjojen julkaisu, joten odotin teoksen olevan sentään hyvin oikoluettu.
December 7, 2019
Olipa mielenkiintoinen teos, mielellään tästä aiheesta olisi lukenut pidemmänkin kirjan.
January 5, 2020
Aiheena mielenkiintoinen, kirja olisi tosin voinut kulkea inasen pintaa syvemmälle.
Lisäksi kirja olisi hyötynyt melkoisesti, jos tekstistä olisi poistettu jatkuvat "tästä lisää tuonnempana" ja "kuten lukijat varmaan muistavat luvusta 3". Ylipäätään kirja olisi ehkä hyvä ollut vielä luetuttaa ulkopuolisella ja kirjoittaa kerran tai kaksi vielä uudestaan.
Näistä huolimatta suosittelen jos aihepiiri kiinnostaa.
Lisäksi kirja olisi hyötynyt melkoisesti, jos tekstistä olisi poistettu jatkuvat "tästä lisää tuonnempana" ja "kuten lukijat varmaan muistavat luvusta 3". Ylipäätään kirja olisi ehkä hyvä ollut vielä luetuttaa ulkopuolisella ja kirjoittaa kerran tai kaksi vielä uudestaan.
Näistä huolimatta suosittelen jos aihepiiri kiinnostaa.
January 29, 2020
Mielenkiintoinen mutta vaihteleva. Kirjan alkupuoli, joka perustui faktaan, oli lähes viiden tähden arvoista kun taas fiktiosta kertova loppuosa oli mielestäni todella tylsää. Lähes tulkoon erilaisten kannibalismista kertovien fiktiivisten teosten luettelointia. Kirja oli sen verran lyhyt että jaksoin lukea lopun, mutta jos se olisi ollut yhtään pidempi niin olisin jättänyt melko varmasti kesken. Alku- ja loppusanat olivat myös mielest��ni liian pitkiä ja melko suurelta osin turhia.
September 21, 2023
Ihan älyttömän mielenkiintoinen ja tyylikkäästi toteutettu kirjoituskokoelma ihmissyönnin historiasta ja esiintymisestä populaarikulttuurissa. Aihe on groteski, jopa shokeeraava, äärimmäinen tabu, mutta tää onnistuu vaivattomasti välttämään kauhumässäilyn.
Kirjassa kannibaalit on jaettu ritualistien, survivalisten ja psykopaattien kategoriaan, joista kussakin tarkastellaan tapauksia useiden erilaisten esimerkkien kautta. Lisäksi elokuvien, kirjallisuuden ja muille taiteen ja viihteen kannibaaleille on omistettu omat lukunsa. Tiesittekös muuten, että Kantelettarestakin löytyy ihan kunnon kannibaalitarina?
Liha on lihaa, right?
Ihmissyöntiä on helppo kauhistella, vaikeampaa on vastata siihen miksi joidenkin lajien lihan syöminen ja huonoissa oloissa ruuaksi tuottaminen on ihan jees, ja joidenkin taas ei. Miksi koiran syöminen on jo ajatuksena ihan kamala, mutta älykkyydeltään noin kolmevuotiaan lapsen tasolla olevan sian on oikein ja normaalia? Miten ja mihin ihmisyyden ja moraalin rajat vedetään? Ihmiset ovat mestareita toiseuttamisessa, "meihin" ja "niihin muihin" jakamisessa, jolla oikeutetaan niin rasismia, tehotuotantoa kun kaikenlaista muutakin "muiden" kaltoinkohtelua ja syrjintää – miksei myös syömistä.
Helppohan se on täältä vegaanipatojen äärestä huudella, mutta ehkäpä äärimmäisessä tilanteessa, jossa vaakalaudalla on oma henki, ihmislihaankin voisi suhtautua ihan vaan lihana. Ihmisliha muuten maistuu vissiin aikalailla sianlihalle; ovathan sika ja ihminen fysiologisesti melko samankaltaisia ja kaikkiruokaisia. Ja sianruhoja käytetään yleisesti teollisuudessa ihmiskehon mallintamisessa.
Kirjasta käy myös ilmi, ettei kannibalismi tosiaan ole ihmiskunnan historiassa niin harvinaista kuin moni ehkä haluaisi uskoa. Eikä sitä ole tapahtunut pelkästään "jossain kaukana", vaan myös Suomessa ja Euroopassa.
Enemmän tai vähemmän yllättäen, myös seksuaalisuus ja ihmissyönti kietoutuvat herkullisesti yhteen. Kannibalismia voidaan pitää äärimmäisenä sadismina, toisen ihmisen täydellisenä tuhoamisena. Ja perimmiltään kannibalismi on toisen ihmisen lihan ottamista osaksi itseään ja ruumistaan.
Kannibaalikirja on parhaimmillaan lähes riemukas ja samaan aikaan syvällinen. Jopa fanikirjamainen, pelkästään hyvällä tavalla, niin vahvasti tästä huokuu intohimo ja omistautuneisuus aiheeseen. Luin tämän todella hitaasti ja nautiskellen, parhaisiin kohtiin palaillen, koska en halunnut tän koskaan loppuvan. Luulenpa, että tässä on pitkästä aikaa kirja, jonka aion ostaa itselleni ihan fyysisenä kappaleena. Upea, upea teos. Kiitos Artemis ❤️🔥
Kirjassa kannibaalit on jaettu ritualistien, survivalisten ja psykopaattien kategoriaan, joista kussakin tarkastellaan tapauksia useiden erilaisten esimerkkien kautta. Lisäksi elokuvien, kirjallisuuden ja muille taiteen ja viihteen kannibaaleille on omistettu omat lukunsa. Tiesittekös muuten, että Kantelettarestakin löytyy ihan kunnon kannibaalitarina?
Liha on lihaa, right?
Ihmissyöntiä on helppo kauhistella, vaikeampaa on vastata siihen miksi joidenkin lajien lihan syöminen ja huonoissa oloissa ruuaksi tuottaminen on ihan jees, ja joidenkin taas ei. Miksi koiran syöminen on jo ajatuksena ihan kamala, mutta älykkyydeltään noin kolmevuotiaan lapsen tasolla olevan sian on oikein ja normaalia? Miten ja mihin ihmisyyden ja moraalin rajat vedetään? Ihmiset ovat mestareita toiseuttamisessa, "meihin" ja "niihin muihin" jakamisessa, jolla oikeutetaan niin rasismia, tehotuotantoa kun kaikenlaista muutakin "muiden" kaltoinkohtelua ja syrjintää – miksei myös syömistä.
Helppohan se on täältä vegaanipatojen äärestä huudella, mutta ehkäpä äärimmäisessä tilanteessa, jossa vaakalaudalla on oma henki, ihmislihaankin voisi suhtautua ihan vaan lihana. Ihmisliha muuten maistuu vissiin aikalailla sianlihalle; ovathan sika ja ihminen fysiologisesti melko samankaltaisia ja kaikkiruokaisia. Ja sianruhoja käytetään yleisesti teollisuudessa ihmiskehon mallintamisessa.
Kirjasta käy myös ilmi, ettei kannibalismi tosiaan ole ihmiskunnan historiassa niin harvinaista kuin moni ehkä haluaisi uskoa. Eikä sitä ole tapahtunut pelkästään "jossain kaukana", vaan myös Suomessa ja Euroopassa.
Enemmän tai vähemmän yllättäen, myös seksuaalisuus ja ihmissyönti kietoutuvat herkullisesti yhteen. Kannibalismia voidaan pitää äärimmäisenä sadismina, toisen ihmisen täydellisenä tuhoamisena. Ja perimmiltään kannibalismi on toisen ihmisen lihan ottamista osaksi itseään ja ruumistaan.
Kannibaalikirja on parhaimmillaan lähes riemukas ja samaan aikaan syvällinen. Jopa fanikirjamainen, pelkästään hyvällä tavalla, niin vahvasti tästä huokuu intohimo ja omistautuneisuus aiheeseen. Luin tämän todella hitaasti ja nautiskellen, parhaisiin kohtiin palaillen, koska en halunnut tän koskaan loppuvan. Luulenpa, että tässä on pitkästä aikaa kirja, jonka aion ostaa itselleni ihan fyysisenä kappaleena. Upea, upea teos. Kiitos Artemis ❤️🔥
January 11, 2025
"Tietokirjaksi" teoksessa esiintyy yllättävän paljon Kelosaaren omia mielipiteitä yhteiskunnasta, politiikasta ja seksuaalisuudesta. Mitä pidemmälle lukee, sitä selkeämmin huomaa, että toimiva rakenne uhrataan uudestaan ja uudestaan kirjailijan omien pohdintojen ja poukkoilevan ajatustenjuoksun puolesta.
Huomiota ja aikaa Kelosaari on kirjoittaessaan jakanut kyseenalaisiin aiheisiin kyseenalaisin suhtein. Esimerkiksi vähempikin määrä Tom of Finland-mainintoja tai yksittäisen väkivaltaisen vorefetissisarjakuvan kuvailua olisi riittänyt mainiosti. Lisäksi aiheita olisi voinut käsitellä intersektionaalisemman linssin kautta, etenkin kannibalististereotypioista ja rikoksista kerrottaessa. Systemaattisen tason rasismi ja misogynia ovat olleet tiiviisti läsnä monissa kirjan mainitsemissa kannibalismiin liittyvissä rikoksissa. Silti näitä yhteiskunnallisia ongelmia ei Kelosaari juurikaan huomioi. Toisaalta Ed Kemperin äidin väitetystä miesvihasta sitten kerrotaan.
Kirjassa esiintyvä sanavarasto on suppea ja täynnä anglismeja. Rakennetta rikkovat lukuisat ja toistuvat huomautukset kuten "pun intended" ja "tästä lisää luvussa 5". Kirjailija myös kokee tarpeen huomauttaa lukijalle tehdessään omasta mielestään huvittavan havainnon tai kielikuvan. Esimerkiksi "kielletty hedelmä" metaforana kannibalismille ei ole kuitenkaan niin nokkela, että sitä tarvitsisi erikseen vielä jäädä maiskuttelemaan.
Löydät varmasti objektiivisempia ja selkeämpiä materiaaleja kannibalismin historiasta.
Huomiota ja aikaa Kelosaari on kirjoittaessaan jakanut kyseenalaisiin aiheisiin kyseenalaisin suhtein. Esimerkiksi vähempikin määrä Tom of Finland-mainintoja tai yksittäisen väkivaltaisen vorefetissisarjakuvan kuvailua olisi riittänyt mainiosti. Lisäksi aiheita olisi voinut käsitellä intersektionaalisemman linssin kautta, etenkin kannibalististereotypioista ja rikoksista kerrottaessa. Systemaattisen tason rasismi ja misogynia ovat olleet tiiviisti läsnä monissa kirjan mainitsemissa kannibalismiin liittyvissä rikoksissa. Silti näitä yhteiskunnallisia ongelmia ei Kelosaari juurikaan huomioi. Toisaalta Ed Kemperin äidin väitetystä miesvihasta sitten kerrotaan.
Kirjassa esiintyvä sanavarasto on suppea ja täynnä anglismeja. Rakennetta rikkovat lukuisat ja toistuvat huomautukset kuten "pun intended" ja "tästä lisää luvussa 5". Kirjailija myös kokee tarpeen huomauttaa lukijalle tehdessään omasta mielestään huvittavan havainnon tai kielikuvan. Esimerkiksi "kielletty hedelmä" metaforana kannibalismille ei ole kuitenkaan niin nokkela, että sitä tarvitsisi erikseen vielä jäädä maiskuttelemaan.
Löydät varmasti objektiivisempia ja selkeämpiä materiaaleja kannibalismin historiasta.
March 12, 2021
Ahmin (pun intended) teoksen kahdessa istunnossa. Kirjailijan kaunokirjallinen tuotanto on minulle ennestään tuttua. Löysin sen juurikin niinä teinivuosina, jolloin sarjamurhaajista lukeminen ja suolenpätkät ovat parasta maailmassa. Tämä kirja tarjosi hieman kasvaneelle teiniminälle jokseenkin tuttua, mutta uusin maustein höystettyä purtavaa. Kelosaari taitaa myös tietokirjojen kirjoittamisen.
Kannibalismi on itsessään paljon enemmän, kuin verisiä kohtauksia elokuvissa. Tosielämässä osa on turvautunut ihmissyöntiin selviytyäkseen, osa rituaalisin tarkoituksin, osa yksinäisyyttään. Vaikka kannibalismi on yleinen motiivi imperialistisessa propagandassa, tarinoille on myös historiallista perustaa. Fiktiossa kannibalismia on käytetty esimerkiksi satiirin tehokeinona. Kirjassa avataan näitä eri ilmenemismuotoja monipuolisesti.
Teos on ehdottomasti kiinnostavaa luettavaa. Lopun kulttuurivinkeistäkin saa monta uutta teosta ostoslistalle, vaikka siinä tarkoituksessa pitäisikin kohdata kirjan kauhut uudestaan.
Jokin kirjoitustavassa jäi kaihertamaan, ehkä ajoittaiset keskustelumaiset ilmaukset asiatekstin keskellä. Toisaalta kirjan tapa keskustella lukijan kanssa teki kirjan lukemisesta viihdyttävää. Nämä taitavat olla mielipidekysymyksiä.
Kannibalismi on itsessään paljon enemmän, kuin verisiä kohtauksia elokuvissa. Tosielämässä osa on turvautunut ihmissyöntiin selviytyäkseen, osa rituaalisin tarkoituksin, osa yksinäisyyttään. Vaikka kannibalismi on yleinen motiivi imperialistisessa propagandassa, tarinoille on myös historiallista perustaa. Fiktiossa kannibalismia on käytetty esimerkiksi satiirin tehokeinona. Kirjassa avataan näitä eri ilmenemismuotoja monipuolisesti.
Teos on ehdottomasti kiinnostavaa luettavaa. Lopun kulttuurivinkeistäkin saa monta uutta teosta ostoslistalle, vaikka siinä tarkoituksessa pitäisikin kohdata kirjan kauhut uudestaan.
Jokin kirjoitustavassa jäi kaihertamaan, ehkä ajoittaiset keskustelumaiset ilmaukset asiatekstin keskellä. Toisaalta kirjan tapa keskustella lukijan kanssa teki kirjan lukemisesta viihdyttävää. Nämä taitavat olla mielipidekysymyksiä.
July 5, 2022
Herätelainauksena kirjastosta poimittu kimpale oli oikein karmeaa ja mielenkiintoista luettavaa. Kirjoittajan oma harrastuneisuus aiheeseen oli sekä vahvuus että heikkous. Pidin innostuneesta tyylistä käsitellä näin makaaberia aihetta. Toisaalta sisältö oli hieman sekalaisesti tarinoiva ja olisi voinut olla jotenkin hieman paremmin fokusoitunut. Historialliset tositarinat olivat kaikista tasavahvinta luettavaa, kirjallisuusosio ei kiinnostnut niin paljoa, ja elokuvista olisin mielelläni kuullut lisääkin, mutta se jäi hieman ohueksi. Lisäksi miinukseksi lasken, ettei lopusta löytynyt nimi- (ja asia)hakemistoa, vaikka monia oikeita ja fiktiivisiä kannibaaleja tekstissä keritään mainita.
Puutteistaankin huolimatta kirja tyydytti, öh, ruokahaluni tätä aihetta kohtaan enkä jäänyt kaipaamaan tämän laajempaa katsausta tällä kertaa. Kirjoittajalle lähettäisin sellaisia terveisiä, että kannibaaliaiheisten elokuvien laajempi ensyklopedia olisi sikamakee.
Puutteistaankin huolimatta kirja tyydytti, öh, ruokahaluni tätä aihetta kohtaan enkä jäänyt kaipaamaan tämän laajempaa katsausta tällä kertaa. Kirjoittajalle lähettäisin sellaisia terveisiä, että kannibaaliaiheisten elokuvien laajempi ensyklopedia olisi sikamakee.
July 13, 2025
En ihan käsitä näitä arvioita, joissa penätään tieteellisemmän otteen perään. Kuten Kelosaari itse kirjan alussa toteaa, ei hän ole ammatiltaan tutkija eikä hänen teostaan pidä käsittää minkäänlaisena tieteellisenä esityksenä. Hän itse pitää teostaan kokoelmana kannibalismia käsitteleviä esseitä. Mielestäni tämä teos toimii hyvänä alustuksena kannibalismin maailmaan, mistä omaa matkaansa voi jatkaa joko tieteen tai taiteen pariin. Tai miksei molempiin? Kirja hyppii paikoin aiheesta toiseen, mutta Kelosaaren sulava kirjoitustyyli nivoo yhteen toimivan kokonaisuuden.
February 14, 2020
Ensimmäinen osio, joka keskittyi faktaan ja todellisiin kannibalismin tapauksiin oli kiinnostava. Toinen osio, joka keskittyi kannibalismiin fiktiossa ja sen eri medioissa ei taas yltänyt faktaosuuden tasolle, vaan oli enemmän luettelotyylinen referaattitapaus, jonka lukeminen oli melkoisen tylsää. Kokonaisuudelle 3 tähteä.
August 28, 2024
Kelosaari tuli vastaan Hesarissa ja tämä kirja kirjastossa. Ajoittain ihan lennokasta kaahailua Like-uutisten hengessä, mutta vaikka kirjailija lähti tekemään tietokirjaa, ei hän ole malttanut olla kirjoittamatta itseään mukaan soppaan. Nasevuuksien alleviivaaminen ja samojen asioiden toistaminen uuvuttavat, ja loppupään ohuet aiheet verottavat sinänsä ihan mielenkiintoista kokonaisuutta.
February 24, 2020
Helmet-lukuhaaste 2020
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
March 4, 2020
Ihan kotiin tämän voisin ostaa
December 6, 2020
Hienosti kirjoitettu kirja. Pidin henkilökohtaisesta ja humoristisesta otteesta. Pääpaino kuitenkin pysyä tapauksilla koko kirjan ajan. Kaiken kaikkiaan onnistunut tietokirja.
November 30, 2023
odotin jotenkin enemmän
December 30, 2020
Ihan viihdyttävä, jos nyt kannibalismista kertovasta kirjasta voi noin sanoa (miksei voisi?). Fiktioluettelon, no, luettelomaisuus pudotti yhden tähden pois.
Displaying 1 - 21 of 21 reviews