Aarnin suuri novellikilpailu 2018, kunniamaininta!
Puolieläviä on niin monta kuin kadotettuja sieluja. Kaikkien elollisten taival ei lopu kuolemaan: joistakin tulee Puolieläviä, kirottuja, hylättyjä ja kostonhimoisia olentoja.
Voimakas esikoiskokoelma tempaisee lukijansa arkitodellisuuteen, jossa tavalliset ihmiset joutuvat kohtamaan sisällään lymyävän pimeyden. Yöpuolelle siirtyneet vainajat ovat onnistuneet välttämään Luonnon ikiaikaisen järjestyksen ja odottavat tilaisuutta palatakseen elävien maailmaan.
Heinola käyttää suomalaisesta muinaisuskosta ja kansanperinteestä tuttuja aineksia, mutta luo samalla oman, tarinasta toiseen kasvavan mytologian. Puolielävät ovat persoonallisia olentoja, jotka sotkeutuvat nykyajassa elävien ihmisten elämään. Vaaraan joutuvat niin ahneutensa sokaisemat kuin rakkautta tai hyväksyntää janoavat ihmiset.
Taidokkaasti Heinola yhdistää arkikuvauksen lomaan groteskeja ja absurdeja elementtejä. Tarinoiden jälkeen suomalainen järvimaisema ja metsä näyttäytyvät mystisempinä ja vaarallisempina kuin koskaan ennen.
Karoliina Heinola on kotoisin Jyväskylästä ja opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Kiinnostus kauhuun ja kansantarinoihin heräsi hänessä jo nelivuotiaana, kun hän näki elokuvateatterissa Kaunottaren ja Hirviön ja tyrmistyi, kun hirviö muuttuikin takaisin tylsänturvalliseksi prinssiksi. Heinola asuu Malminkartanossa perheensä ja kahden mustan kissan kanssa.
Kotimaisella spekulatiivisella fiktiolla on tapana olla aika pikkusievää, mutta siitä ei Hitonhautaa voi ainakaan syyttää. Kuudesta novellista ensimmäinen, jossa liikutaan rajumman seksin maailmassa, on tosin vielä vähän laimea ja sisäsiisti ja saattaa antaa vääränlaisia odotuksia siitä, mitä on tulossa. Seuraavissa novelleissa nimittäin lähdetään etenemään huomattavasti kiinnostavampiin sfääreihin, ideat kehittyvät varsin häiriintyneiksi ja niitä viedään aina hieman pitemmälle kuin odottaisi. Novellit ovat miellyttävän julmia ja tylyjä, eikä henkilöitä juuri säälitä vaan heille saattaa käydä hyvinkin huonosti. Toisaalta kaikkien tarinoiden loppu ei ole onneton, mikä pitää mielenkiinnon yllä - uutta novellia aloittaessaan ei koskaan voi varmaksi tietää, miten kaikki tällä kertaa päättyy.
Yksittäisten kauhukertomusten ohessa Hitonhauta rakentaa omaa maailmaansa ja mytologiaansa, ja vaikka novellit eivät sinänsä suoraan liity toisiinsa, samat termit ja nimet toistuvat ja luovat miellyttävän epämääräistä käsitystä laajemmasta ja hyvinkin kiehtovasta kokonaisuudesta. Oikeastaan tämän kokonaisuuden olisi saanut jättää vieläkin epämääräisemmäksi, nyt tuntuu että moni novelli loppupuolellaan sortuu selittämään mytologisia elementtejään liikaakin. Nämä selitykset ovat kyllä sinänsä kiinnostavia, mutta tarkempi tieto myös nakertaa kauhutunnelmaa. Juonenkuljetuksessakin on ajoittain hienoista hapuilua, ja osa lopetuksista tuntuu hieman hätiköidyiltä.
Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Hitonhauta on kiinnostavinta uutta kotimaista kauhua vähään aikaan. Sinänsä jo puhkikaluttua kansanperinneteemaa käytetään piristävän tuoreella tavalla, novellien ideat ovat innovatiivisella tavalla häijyjä ja myös keskenään riittävän erilaisia (vaikka muutamat perusteemat jonkin verran toistuvatkin), eikä kehokauhussa ja muissa iljettävyyksissä suotta säästellä tai traagisia käänteitä pehmennellä. Paatuneempi kauhuharrastaja tuskin suorastaan järkyttyy, mutta saa todennäköisesti muutamankin kerran kohottaa kulmiaan ilahtuneesta yllätyksestä - "Ai, tässä tosiaan mentiin tähän!" Herkemmälle lukijalle Hitonhaudassa saattaa olla jonkin verran nieltävää, mutta ei kirja sentään jää pelkäksi shokeeraamiseksi. Elävät henkilöt ja heidän arkensa kuvataan inhimillisesti ja sympaattisesti, eivätkä kuolleetkaan aivan yksiselitteisen pahoja ole vaan heidänkin tarinoissaan on monesti koskettavat elementtinsä.
Yksi parhaimpia kauhukokoelmia, joita olen lukenut. Pidin todella paljon Yöpuolen ideasta ja erilaisista sen asukeista. Oikeasti karmiva teos! Pääsee suosikkieni hyllyyn. 😊
Jännittävä ja maanläheinen kokoelma kauhunovelleja! Karoliina Heinola on kehittänyt loistavan mytologian puolielävistä, jotka kynsin ja hampain tarrautuvat kiinni elämään ja vievät eläviltä tahtomansa.
Karmivat novellit toivat kylmiä väreitä ja jäivät pysyvästi mieleeni kummittelemaan. Pidin tarinoiden kansanperinnehengestä ja siitä että novellien teema oli yhtenäinen, vaikka kaikki tarinat olivatkin erilaisia. Puolielävien maailma jäi kiinnostamaan ja olisin voinut lukea näitä vielä lisääkin.
Kylläpä oli onni, että löysin teoksen sattumalta kirjamessuilta! Karoliina Heinola on nimi, joka etenkin kauhunystävien kannattaa pistää mieleen! Jos esim. pidät Marko Hautalan tyylisistä oudon karmivista kirjoista, pidät varmasti näistäkin!
Suosikkinovellini olivat: Murtuneiden miesten ranta ja Metsäorpo.
Mukaansatempaavia tarinoita, jotka eivät ainakaan itselleni olleet liian ahdistavia, mutta silti vähän pelottavia. Viittaukset vanhoihin suomalaisiin taruihin olivat todella ilahduttavia.
Ah miten hyvä tää oli! Ja kylläpäs nyt soimaan itseäni ku en oo aiemmin tarttunu vaikka tää oli mulla jo lainassakin joskus vuosia sitten mutta palautui lukematta. Innostuin nyt tarttumaan tähän koska kirjailija Heinola eli Melina Marras oli aina yhtä mainion Marko Suomen vieraana Takakansi-podcastissa ja keskustelu oli erittäin mielenkiintoista kuunneltavaa, plus huomasin omaavani Melinan kanssa melko samanlaisen kauhumaun. Paitsi sen suhteen että kehokauhu aiheuttaa mulle joskus vähän liikaa ällötystä ja tässä kirjassa sitä riitti, mutta kirjamuodossa se on kuitenkin jotenkin helpommin pureskeltavaa (heh heh). Koko puolielävien konsepti oli todella jänsä, just semmonen idea mistä voi saada tosi monenlaisia tarinoita aikaiseksi, ja odotan todella että mitä kaikkea kohtaan sit kun pääsen aloittamaan Marraksen ihan uuden Para-romaanin.
Lempitarinoikseni tästä kokoelmasta nousivat ihanan yllättävä ja petsematarymainen Hitonhauta, romanttiskaihoisa Murtuneiden miesten ranta sekä mullanmakuinen ja kieronkarmea Rukiteera. Mutta muutkin novellit olivat todella maistuvia (heh heh) ja myöskin tasalaatuisia. Useinhan novellikokoelmien tarinat ovat joko useamman eri henkilön kirjoittamia joka voi aiheuttaa laadun vaihtelua, tai sit tarinat on kirjailijan pitkän uran varrelta, jolloin novellien välillä voi olla kulunut vaikka 10 vuotta ja sekin voi aiheuttaa sen että joku tarina ei ole niin omaan makuun, mutta nää on ilmeisesti kaikki kirjoitettu kerralla Aarni kustannuksen novellikokoelmakilpailua varten, joten sitä ongelmaa ei ilmennyt.
Elikkä, jos haluat karmivia tarinoita höystettynä kansanperinneviboilla niin tartu tähän kirjaan, eläkä sit syytä mua jos seuraavan kerran metsässä tai järvellä alkaa kriippaamaan.
Hieno kauhunovellikokoelma, joka onnistui sävähdyttämään ja yllättämään paatunuttakin kauhunystävää. Tarinat ovat sinänsä itsenäisiä, mutta ne soljuvat mukavasti yhteen. Kaikissa on samanlainen maailma ja mytologia taustalla, ja kaikkiin liittyvät jotenkin puolielävät, eli kuoleman ja elämän välimaastossa olevat, pahantahtoiset olennot.
Novelleissa hyödynnetään kansantarinoita ja muinaisuskoa, ja Heinolan kehittelemä mytologia on kiinnostava ja omaperäinen. Välillä tarinoissa on myös aika ilahduttavia clivebarkermaisia viboja. Ilmeisesti saman kirjailijan (kirjailijanimellä Melina Marras kirjoittama) esikoisromaani Para liittyy myöskin samoihin kuvioihin, joten pitääpä lukea sekin.
Syvältä kumpuavaa alkukantaista kauhua. Tarinoissa on taustalla jotain ikiaikaista ja kylmäävää, joka vie ajatukset maailmankaikkeuden alkuhämäriin. Toivottavasti tälle saadaan pian jatkoa.
Heinolan luoma maailma ottaa vaikutteita muun muassa rauhattomista vainajista, kalmanväestä ja noitapusseista rakentaakseen näistä elementeistä oman mytologisen kokonaisuutensa. Kirjan maisemissa liikutaan sulavasti hotellihuoneista umpikasvaneisiin metsiin ja otetaan hyöty irti kehokauhullisista puistatuksista. Ensimmäinen novelli jäi muiden rinnalla melko ohueksi siinä, missä jälkimmäiset muodostivat eheän ja kiinnostavan kokonaisuuden, jota maan multa, järven vesi, ruumiinosat, mielen huokoisuus ja maailmojen välisiä rajoja lävistävät voimalliset tunteet linkittivät toisiinsa.
Kauhu ei ole minun ominta aluettani, mutta Karoliina Heinolan Hitonhaudan novellit olivat minulle sopivan jännittäviä siinä mielessä että uniin ne eivät tulleet. Novelleissa tavataan erilaisia puolieläviä, jotka tuppaavat olemaan melkoisen vihamielisiä tai väkivaltaisia.
Mieleen ovat jääneet erityisesti novellit Murtuneiden miesten ranta ja Akantakku.
Kuusi karmivaa pikkutarinaa puolielävistä. Kirja vetää vahvasti puoleensa heikohkon ensimmäisen tarinan jälkeen, vaikka meinaakin lipsahdella teinidraaman ja b-luokan kauhun puolelle. Kansanperinteiden pimeitä puolia käsitellään kuitenkin varsin kiehtovasti. Näitä lukisin mielelläni lisääkin.
Tämän kirjan bongasin Takakansi-podcastissa, jossa kirjailija Melina Marras kävi vierailulla. Tämä muutaman vuoden takainen novellikokoelma pääsi kunniamaininnalle Aarni-kustantamon novellikilpailussa ja tuli julkaistuksi. Tämä kokoelma on julkaistu nimellä Karoliina Heinola, taiteilijanimi Melina Marras on tullut käyttöön sittemmin.
Kuuden novellin kokoelmassa yhdistävänä tekijänä ovat puolielävät: kaikki novellit kertovat jollain tapaa hahmoista, jotka ovat jääneet elämän ja kuoleman välimaastoon. Se ei ole hyvä paikka olla, eikä tavallisille kuolevaisille ole hyvää luvassa, jos joutuu tekemisiin puolielävien kanssa.
Parhaimmillaan Hitonhaudan novellit ovat puistattavia ja kuvottavia. Parhaita ovat ”Hitonhauta” ja ”Rukiteera”. Ensimmäisessä 1690-luvun nälkävuodet heijastelevat nykyaikaan, kun isän kuolema saa itsekin isäksi tulevan nuoren miehen pohtimaan sukulinjansa miesten ongelmia ja lopulta kirouksen alaiseksi. Jälkimmäisessä nuori pica-oireista kärsivä nainen syö nauloja, nastoja, lasinsirpaleita ja sen sellaista; työssään linnunpelättinä kirotulla ruispellolla hän tulee syöneeksi jotain todella sopimatonta.
Novellit nojaavat kansantarinoihin ja suomalaiseen muinaisuskoon. Osa novelleista tapahtuu nimetyissä paikoissa, kuten Laukaassa ja Jyväskylässä, mutta yleisesti suomalaiset järvi- ja metsämaisemat saavat päälleen mystisen vaarallisen kuorrutuksen. Kokonaisuus on tyylikäs, novellit sointuvat mukavasti yhteen ja muodostavat tasapainoisen paketin. Vaikka suosikkejani listasinkin, heikkoja lenkkejä kokoelmaan ei mahdu.
Melina Marras on jo tämän kokoelman perusteella todella lupaava kauhukirjailija. Uusi romaani Para on ehdottomasti syytä pistää varaukseen.
Tämähän oli perätik hyvä. Kokoelma Suomeen ja Suomen metsiin, järviin ja Lappiin sijoittuvia kauhutarinoita. Tarinoiden hirviötä ajavat hyvin pitkälle samat inhimilliset tarpeet kuin eläviä. Lisäksi Yöpuolen maailmasta ja sen olennoista olisi voinut kertoa enemmänkin kuin vain vaikka luetella niiden nimiä ja jättää lukija arvailemaan että jaahas mitähän ökkösmökkiäisiä ne ovat ja miten niin niistä ei sitten ole tarinassa sen enempää.
Vikassa tarinassa jäi epäselväksi, että tarkoittiko kirjoittaja Devil May Cry:tä vai onko kyseessä devil may care asenne. Samassa tarinassa mietin kuvausta siitä, että ja mihin kohtaan tarkalleen Duiri oikein viillon teki ja myöhemmin tuntuu siltä että siinä on lopulta päällä vain joku pieni laastari. Samoin kuin tämä herra Kristian, joka ylimääräiset vieraat mökkiin päästi, tuntuu pääsevän kuin koira veräjästä ja mietin myös sitä logiikkaa, että säännöissä tuntui olevan, että hengen pääsy mökkiin juuri mökin omistajan olis kannettava esine kynnyksen yli, mutta kuitenkin on täysin okei, että sen tekee vieras. Vai liekö tässä se, että vieras on kutsuttu tervetulleeksi, niin sääntöä voi viruttaa. Tän säännön mukaan ylimääräisten olis pitäny seurata Kristiania sen omaan kotiin. ^^ Sit oli myös vähän erikoista ettei nää "kirotut" tienny missä heidän sormensa on ja yrittäneet sit johtaa sen toisen sormen löytymiseen.
Olin vähän huolestunu siitä, että oliko Duiri mukaovela veto druidista, mutta onneksi kyseessä on ihan oikea saamelainen naisen nimi.
Todella hienosti kirjoitettuja kauhutarinoita, joissa tavallisen maailman ihmisten polut risteävät tuonpuoleisen maailman asukkien kanssa. Tekstit ovat todella visuaalisia ja niistä saisi helposti tehtyä elokuvaversioista. Kaikki jutut olivat hyviä, suosikkikolmikokseni muodostui Uinuja, Metsäorpo ja Akantakku.
Kotoiset uskot ja kirot näyttäytyvät erilaisessa valossa, kun Luontoa vastustetaan ja Yöpuolen asukit mellastavat. Lovecraftin maailmaa rakastava suomalainen kauhufani tykkäsi.
Tarinoissa on suomalaisesta kansanperinteestä kotoisin olevaa uskomusta vainajista, jotka pääsevät palaamaan eri keinoin takaisin elämään. Kalman väki lienee lähtökohtana tarinoiden Puolieläville. Hitonhauta niminen paikka on myös olemassa Keski-Suomessa. Kokoelman tarinoilla on yhtenäinen linja samaan mytologiaan. Tarinat vetivät hyvin puoleensa. Suosikkini tarinoista oli lapsihahmoihin keskittyvä Metsäorpo.