Kuuntelin äänikirjana, ja oli varsin miellyttävä ääni sillä lukijalla. Tämä kirja oli kiintoisa erityisesti Järnefeltien perheen osalta. Arvid oli itseäni kiinnostava. Opin kirjasta mm. miten pienet nämä tietyt fennomaaniset kulttuurieliittipiirit olivat vielä 1800-luvun lopulla. Kaikki hengailivat keskenään ainakin jossain vaiheessa: Swanit, Järnefeltit, Ahot, Canth, Haloset jne. Kiinnostavaa oli lukea Ainolan taiteilijayhteisön synnystä Järvenpäähän. Kirjassa tyylikkäästi taustalla kulkivat merkittävät historian käännekohdat, kuten naisasialiikkeen voimistuminen, Venäjän vallankumous, Suomen sisällissota jne. Kun Ainosta tuli Sibelius, ja hän alkoi heilastella sen säveltäjän kanssa, hän pääsi matkustamaan maailmalle jonkin verran. Sitten, kun he tekivät lapsia, tämä säveltäjä jätti heidän kaikki 5 lastaan kuitenkin yksin Ainon taakaksi, ja häipyi itse Roomaan oleilemaan rennosti.
Sibeliukset elivät hienostoelämää jo ennen, kuin oli mitään varmuutta säveltäjänuran tuottavuudesta rahallisesti. Ottivat helvetinmoisia lainoja ja vekseleitä. Elivät kurjissa oloissa niin Suomessa kuin Italiassa, mm. +10-asteisissa huoneissa. Nämä olivat muuten aika fiksua ja herkkää porukkaa, mutta 1930-luvulla ryhtyivät sympatisoimaan natseja sekä Lapuan liikettä, ja olin että mitä helvettiä. Koko hieno rakennelma, jonka kirjan alkuosa oli Ainostakin päähäni rakentanut, romahti yhden sivun aikana. Hän liittyi Lotta Svärdiin jo varhain, fanitti lapualaisuutta (äärioikeistoa) ja tilasi kotiinsa ruotsalaista äärioikeistolehteä. Janne Sibelius taas fanitti Mussolinia, piti juutalaisia "haisevina" (kun oli nähnyt heitä Pariisissa ynnä muualla) ja inhottavina, ja fanitti myös suomalaista äärioikeistoa. Nuorempana he olivat kuitenkin pitäneet Arvid Järnefeltin esittelemistä tolstoilaisista ajatuksista, ja Järnefelttien koko perhe taisi olla tolstoilaisia, joten olin yllättynyt, miten heistä tulikin tällaisia myöhemmin. Kaikki arvostukseni Ainoa kohtaan valitettavasti melkein katosi. Olin pettynyt. Kirja ei kuitenkaan jättänyt arvailun varaan sitä, olivatko Sibeliukset äärioikeiston kelkassa.
Ihailin sitä, miten Aino suunnitteli puutarhan Ainolassa niin tarkoin. Keväällä kukkivat valkoiset ja keltaiset kukat, keskikesällä taas puna-liilat. Ja miten hän soitti pianoa, opetti lapsiaan kotona ja näki paljon vaivaa elämän puitteiden hienoksi tekemiseen. Nuorena hän myös teki käännöstöitä, ja oli muutenkin lahjakas kirjoittaja. Kirjassa fokusoitiin kuitenkin liikaa hänen säveltäjämiestään, vaikka pääosassa piti olla Aino Sibelius. Ehkä oli pakko tehdä näin, kun lähdeaineistokin on niin Jean Sibelius -keskeistä. Paljon mainittiin lähteenä Erik Tawaststjernan tutkielmat Sibeliuksesta.