Jo pari sukupolvea on kasvanut aikuiseksi tietokone- ja konsolipelien kiehtovassa maailmassa. Moni on saanut uudesta vapaa-ajanviettotavasta kestävän luovan harrasteen, ja yhä useampi on ryhtynyt itsekin suunnittelemaan pelejä – jopa ammatiksi asti. Pelisuunnittelijan peruskirja on tarkoitettu opastukseksi jokaiselle pelien suunnittelusta kiinnostuneelle. Jaakko Kemppaisen kirjoittamat kirjeet aloittelevalle pelisuunnittelijalle valottavat myös pelisuunnittelun suhteita muihin luovan tekemisen muotoihin, muun muassa elokuvaan ja musiikkiin. Juho Juntusen kuvitus elävöittää perusohjeita herkullisella tavalla.
Jaakko Kemppainen on itse käynyt läpi pitkän tien innokkaasta harrastajasta pelialan täysiveriseksi ammattilaiseksi. Kemppainen aloitti helmikuussa 2019 työnsä Suomen ensimmäisenä pelialan läänintaiteilijana. Pelisuunnittelijan peruskirjassa Kemppainen käy läpi rohkaisevassa hengessä läpi yrityksiään ja erehdyksiään matkallaan kohti onnistumisen hetkien myötä koittavaa riemuntunnetta.
Aihe ei ole minulle henkilökohtaisesti kiinnostava, mutta plussaa siitä miten hyvin lukija otetaan huomioon ja miten hänen kanssaan ollaan vuorovaikutuksessa.
Kirja on mitä lupaa olevansa. Pelisuunnittelun peruskirja. Käytännön esimerkkejä suunnittelun kulusta joutuu etsimään muualta, mutta tässä syvempää pohdintaa ja hyviä tehtäviä jokaisen luvun jälkeen.
Pelisuunnittelijan peruskirja on tiivis katsaus suunnittelutyön eri aspekteihin, ja nostaa siinä sivussa hyvin esiin yleissivistyksen tärkeyden suunnittelutyössä. Kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja sen lukemiseen kului vaan kolmisen tuntia. Jokaisen luvun lopussa oli harjoituksia, ja pidin niitä innostavana lisänä kirjan painottamaan viestiin, ettei pelisuunnittelua opi vain lukemalla. Kirja on selvästi suunnattu pelialan opiskelijoille, mutta sopii hyvin myös muiden aiheesta kiinnostuneiden lukemistoon.
Huomasin nyökytteleväni kirjan suunnitteluteeseille hyväksyvästi, mutta johtuiko se vain siitä, että ajattelen samalla tavalla esimerkiksi yleissivistyksen arvosta, ideoiden jakamisesta sekä pelitutkimuksen tärkeydestä? Todennäköisesti tulen palaamaan joihinkin kirjan osiin pureskeltuani niitä hieman lisää, ja yritän tarkastella niitä erilaisten linssien läpi. Kirjan alkupuoliskolla mainittiin klassinen käärmeet ja tikapuut -lautapeli esimerkkinä pelistä, joka etenee täysin sattumanvaraisesti nopan tahtiin, eikä anna pelaajalle päätösvaltaa (agency). Rakastin käärmeitä ja tikapuita lapsena, ja parasta siinä oli (visuaalisuuden lisäksi) juurikin arvaamattomuus, pitkien käärmeiden tuoma epätoivoinen pudotus kohti alkua sekä hurja riemu tikapuiden osuessa kohdalle. Vaikka pelissä pärjääminen olikin sattuman kauppaa ja pelaajan vaikuttamismahdollisuudet olemattomat, se tarjosi silti omanlaisiaan elämyksiä sekä tunnekuohuja.
Kirjan ajatuksia pelisuunnittelusta voi hyvin peilata kaikenlaiseen suunnittelutyöhön, vaikka esimerkit ovatkin pelien saralta. Lisäksi arvostan aina perusteluiden kera annettuja kirjavinkkejä. Pelisuunnittelijan peruskirja on hyvä lisä pelikirjahyllyni.