Biba on kuolemassa suvussa periytyvään sairauteen. Hänen äitinsä Hetty ja kummitätinsä Clarissa, kuusikymppiset ystävykset, elävät ja yrittävät käsitellä tilannetta äärimmäisin ja villein keinoin.
Tila täyttyy voimakasäänisistä naisista. He puhuvat sanoja, joista ei voi olla koskaan varma, kenestä ne kertovat. Kuolema pysyy kaukana milloin klinikka- ja kosmetologikäyntien, milloin seksihaaveiden, milloin laskennon avulla: Hettyllä pitää olla aina yksi tytär, ja hän tekee kaikkensa pitääkseen tuon luvun samana. Clarissalla kuolleita on jo kolme, kaksi lasta ja yksi aviomies.
Maija Muinosen odotettu toinen romaani sexdeathbabies on ravistava teos yrityksistä elää kuoleman ja surun kanssa. Muinosen kieli liikkuu kevyesti tuskasta nautintoon ja tavoittaa kohtuuttoman ja kreisin, olipa puhujana elävä nainen tai jo kuolleiden kuoro. Kirjan visuaaliset ratkaisut tukevat teemaa: romaani ei mustavalkoisesti uskottele olevansa ikuinen, vaan väliaikainen, tuhoutuva, kuten kaikki.
Maija Muinonen (s. 1983 Kotkassa) debytoi romaanilla Mustat paperit vuonna 2013. Ylistävää palautetta saanut teos voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista. Muinonen on yksi perustajajäsenistä TRES-ryhmässä, joka etsii uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja.
Maija Muinosen toinen romaani on alkuun aika tyrmäävä tapaus. Oikeastaan Sexdeathbabies on eräänlainen kieltä vääntelevä, parisataasivuinen runo, jonka ytimessä on kuitenkin kertomus ja henkilöitä. Kun alkusanat ovat säkeiksi asetellut "tooo / tottodooo / dödööö wwtäältä twulaan joo", tipahtavat kokeellisuutta vierastavat lukijat todennäköisesti pois jo lähtöasetelmissa. Sininen fonttikin saattaa oudoksuttaa; ajoittain aukeamien keskellä virtaa suttuista sinistä, kuin muste olisi levinnyt. Teos ottaa käsittelyynsä naisruumiit, jotka ovat kuolemassa, vanhentumassa, toisaalta huokuvat elämänhalua, seksuaalisuutta. He tuntevat alituista syyllisyyttä, mutta kuuluuko se heille, vai pitäisikö syyllisyys siirtää muualle, onko se lopulta poissaolevien miesten syyllisyyttä? Hämmentyneet, surun särkemät mielet ja ruumiit kirjoittuvat tekstiin, sanoisin että hyvin Cixous'laisittain, Medusan hiukset kiemurtavat sivulta toiselle.
Säemuotoon asetellut osuudet tuovat mieleen kokeelliset, puhe- tai pikaviestinkieltä käyttävät nykyrunoilijat – minusta ne ovat kuin Eino Santasen ja Hanna Stormin kaltaisten tekijöiden runoäänien sekoitusta. Ripaus Stina Saaren esikoisteostakin tulee mieleen sanoista jotka ovat pelkkiä äänteitä: mnäääh, tötöödöö. Proosa-asetelluissa osuuksissa kieli on villin assosioivaa, sitä on joissakin arvioissa sanottu hajonneeksi, mutta mitä pidemmälle lukee, alkaa tavoittaa teoksen omintakeista poetiikkaa kokonaisuutena. Tai ainakin kuvittelee tavoittavansa, kunnes se taas räjähtelee käsissä. Romaanin lauseet ja virkkeet keksivät itseään uudestaan koko ajan. Ne ovat Jotain Muuta. Sanoja yhdistellään hersyvään tapaan: "onnikiljuu puhelimeen". Kieli yrittää opetella itseään kuin lapsi. On myös hetkiä jolloin kieli rikotaan, kun naisia nimitellään halventavasti. Näitä sanoja ei lausuta kokonaan, niiden väliin tunkee muita kirjainjonoja, joskus tulee hikka. Kuolemaakaan ei saa sanoa ääneen. Ehkä sitä on ollut jo liikaa. Asiat toistuvat jankkaavina ajatuksina. Kun kerronnan rytmiin pääsee mukaan, havaitsee sen vievän eteenpäin riehakkaana, erityisvellovan upeana.
Muinosen romaani on villi, hillitön, silti hallittu. Jokainen asettelun taso tuntuu rakentuvan tarkaksi kokonaisuudeksi niin kappaleen, sivun, aukeaman kuin luvun tasolla. Sexdeathbabies on kieltä ja kerrontaa uudistavalla luonteellaan vuoden tärkeimpiä proosateoksia.
"Ei minun ole alkujaan tarkoitus polttaa ehkä ihan kaikkea mutta poltan ihan kaiken, minulla taitaa olla sellainen tapa. Biba ei saa superterveyttä ja supertyttäriä, hän ei ota mitään tavaroitani ja elä niiden kanssa. Hän ei ole ja elä ja peri ja ole perijätär terveyden ja vanhojen esineiden parissa. Ja hei mitä kukaan koskaan tekisi esimerkiksi: avioeropapereillani?" (s. 61)
Tämä menee nyt siihen "olisiko tästä pitänyt pitää enemmän" -lokeroon. Rehellisesti en saa ihan edes kiinni perusteluista tämän ylistykselle - sain itse kielellä ilottelun fiiliksestä kiinni vain ihan muutamassa luvussa. Ja senkin pilasi aina se kuolleiden kuoro, joka ihan vaan ärsytti. Ei jatkoon.
Tässä kirjassa on täysin omalaatuinen, erikoinen kielensä, jolla kuvataan surua, iloa, himoa, ystävyyttä ja läheisiä ihmissuhteita. Välillä tuo kieli ärsyttää: miksi moinen kikkailu. Lopulta on pakko myöntää, että tähän kirjaan tuo kieli sopii. Koko elämän kaari hedelmöityksestä kuolemaan.
Tämä on ehkä oudoin kirja, jonka olen lukenut. Outouden huomaa heti, kun kirjan avaa: koko kirja on nimittäin painettu sinisellä fontilla. Kirja on myös kirjoitettu hyvin erikoisesti.
Kirjassa nuori Bibi on kuolemassa perinnölliseen sairauteen. Hän asuu äitinsä Hettyn ja kummitätinsä Clarissan kanssa, ja nämä yrittävät kumpikin selviytyä surun ja kuoleman keskellä omalla tavallaan. Toinen haaveilee vauvasta, toinen omistautuu ulkonäkönsä muokkaamiselle.
Kirja on kerrottu Hettyn ja Clarissan näkökulmista. Tajunnanvirtamainen kerronta liukuu saumattomasti henkilöiden sisäisestä puheesta ulkoiseen ja toisaalta myös henkilöstä toiseen; lukija joutuu näkemään hieman vaivaa päätelläkseen, kuka nyt onkaan äänessä ja puhuuko henkilö ääneen vai ajatteleeko vain. Lisäksi kirjassa äänen saavat Clarissan aiemmin kuolleet lapset, jotka mokeltavat väliin omia, paikoitellen aika käsittämättömiä puheenvuorojaan.
Välillä tuli sellainen olo, että kirjasta on tehty tarkoituksella mahdollisimman sekava. Kuitenkin kirjassa alkaa pikkuhiljaa rakentua surullinen tarina, kunhan jaksaa katsoa kielen ja kerronnan taakse.
Kaikkinensa tämä on aika mykistävä kirja ja erittäin mielenkiintoinen ja mieleenpainuva lukukokemus. Yleensä en välitä yhtään äitiysteemoista, mutta tässä kirjassa sekään ei haitannut.
Suosittelen tätä erityisesti, jos haluaa lukea jotain vähän erilaista ja jos kokeellinen kirjallisuus ei aiheuta allergista reaktiota.
Muinosen romaania lukiessa on kuin pääsisi jonkun hyvin omalaatuisen kulkupelin kyytiin. Matka kulkee, mutta toisinaan kyyti nykähtelee, hypähtää, muljahtelee, liukuu omille reiteilleen. Ja silti kaikki kulkee raiteillaan kohti vääjäämätöntä ja tuntematonta. Kokonaisuus on kokeileva ja omituinen, mutta myös riemastuttava: että näinkin voi kirjoittaa! Hieno romaani.
En ole koskaan lukenut tällaista hyökyä äitiydestä ja naiseudesta.
En tiedä antaako neljä vai viisi tähteä. Viisi tähteä tarinasta, naiskuvista ja siitä, ettei yhtäkään naista määritellä miehen kautta. Neljä tähteä, koska ehkä kuitenkin aika inhottava kirja... mutta hyvä.
Jos joku sana kuvaa tätä kirjaa, niin se on kokeellinen. En ymmärränyt sinisten roiskeiden pointtia, sanojen jatkamista uuteen lukuun enkä sanojen kirjoittamista yhteen. Aiheesta olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, etenkin yrityksestä poistaa kaikki syövän mahdollisuudet uutta lasta havitellessa. Ehkä joku saa tästä kirjasta jotain irti, itse en. Ainakin tämä oli varmaan eniten "kohtu"- sanaa sisältämä kirja, jonka olen koskaan lukenut
Biba, Hetty ja Clarissa. Kolme naista huoneessa. Äiti, kummitäti ja kuoleva tytär. Kaksi naista, joista toisen äiti on ylellisessä hoitokodissa ja toisen tytär on kuolemassa.
“Täällä on meitä kolme naista ja meillä on ihan eri nimet ja me olemme ihan eri näköisiä ja me olemme yhdessä ja me olemme kiinnostavia ja Biban hoidot päättyivät ja me hoidamme häntä elämän loppuun asti”
Kuolema on tullut ja runnonut itsensä sexin ja babiesin väliin jo kirjan nimeä myöten ja rikkonut sen luonnollisen tilan, jossa lapset eivät kuole ennen vanhempiaan. Kirjan päähenkilöt Hetty ja Clarissa yrittävät vimmaisesti olla käsittelemättä asiaa, jota ei voi käsitellä. Oman lapsen lähestyvää ja vääjäämätöntä kuolemaa. Kuolemaa paetaan ja pidetään loitolla obsessoimalla seksiä, uusia vauvoja, klinikkaa, pistoshoitoja, upeita tuuheita ripsiä ja muhkeita huulia. Kaikki on äärimmäisen pinnallista, itsekeskeistä, epärehellistä, epämiellyttävää ja kaikkea muuta kun sympatiaa herättävää, tai sellaista mitä kuolevan nuoren naisen läheisten pitäisi tuntea ja näyttää ulospäin. Ja juuri siksi tosi mielenkiintoista ja puhuttelevaa.
Kertojat vaihtuvat lennosta ja koko kirja on kuolemaa tekevän nuoren naisen äidin ja kummitädin päänsisäisten kaaoksien vyöryä. Naisten keskinäinen suhde poukkoilee katkeruuden, marttyyrikilvoittelun, ylitsevuotavan rakkauden ja tosiystävyyden vuoristoradalla. Kaiken keskellä kuoleva Biba taas ei pääse lainkaan ääneen; hänen osansa on maata saattohoitopedillä ja olla äidin ja kummitädin draamattisen surunäytöksen syy ja kohde. Kuolema taas on varsin hupaisa joukko erilaisia möliseviä, kuiskivia ja huutelevia ääniä.
sexdeathbabies on tosi tyylikäs ja villiydessään hyvin harkittu aina sinistä, toisinaan kallistuvaa fonttia ja siellä täällä levinneitä painomusteita myöten.
“Ja hänen pitää hyväksyä että näinhän se elämässä välillä menee että minulla on syöpä ja muilla on vauvat”
Aivan liian kokeellinen kirja minun makuuni. Sain tarinasta kiinni murun sieltä, toisen täältä, mutta kirjan kolmas naisääni jäi minulta kyllä hukkaan, jos sitä edes oli. Kaksi muuta ääntä ja kuolemankuoro sen sijaan kuuluivat hyvin ja olivat välillä jopa turhan kakofonisia keskenään. Kai tällä kirjalla jokin syvempi teemakin oli, mutta mikä, siitä en päässyt suuremmin jyvälle, kun surua yritettiin hukuttaa niin moninaisin (ja ehkä kyseenalaisinkin) keinoin. 2 tähteä.
Tästä oli todella vaikea keksiä arvosanaa, se voisi olla mitä tahansa 1/5 ja 4.5/5 väliltä, riippuen lukukohdasta. Eriskummallinen kerrontatapa, mutta jäi kiinnostamaan niin paljon ettei tullut mieleenkään jättää kirjaa kesken.
Ihan kauhean hyvä kirja. Ihan kauhea kirja. Kekseliäs ja karu ja ruma ja kaunis ja jotenkin tosi todellinen. Tämä mukiloi juuri oikealla tavalla näihin päiviin, enkä olisi halunnut lukea loppuun koska tarina oli niin surullinen koko ajan. Se ei olisi voinut loppua millään muulla tavalla.
Olisin halunnut pitää tästä enemmänkin. Pidin kielestä, ulkoasusta ja vahvaäänisistä naisista, vaikken saanut kenestäkään heistä kunnon otetta kun tämä oli niin tajunnanvirranomaista ja oli vaikea välillä pysyä kartalla kuka milloinkin puhuu. Puolivälissä kielellä kikkailu alkoi ärsyttää ja tuntua vähän tarkoitushakuiselta. Joka tapauksessa tämä on kirja, jota tuskin voidaan kirjoittaa toiseen kertaan. Erittäin persoonallista kielen ja sanojen käyttöä, siitä paljon pisteitä.