Ajurin hevonenkin kieltäytyi lähestymästä leprasairaalaa. Köyhien ihmisten rujouttavaa sairautta kavahdettiin, vaikka se ei tarttunut helposti ja parannuskeinon löytymiseen suhtauduttiin toiveikkaasti. Mutta sairaala ei ollut paha paikka, päinvastoin: luonnonkauniin ympäristön keskellä kasvimaa ja ruusutarha kukoistivat potilaiden osallistuessa talon töihin kukin kykyjensä mukaan.
Toimelias diakonissasisar Matilda saapuu kiireellä ja kyselemättä Orivedelle auttamaan Helmi-siskoaan, niinikään diakonissaa ja laitoksen johtajatarta, tämän saatua outoja oireita. Matildan otettua ohjat käsiinsä alkavat myös salaisuudet paljastua.
Lepra on romaaneistaan ja nuortenkirjoistaan tunnetun Kirsti Ellilän (s. 1958) asiantunteva, yllätyksellinen ja jännittävä kertomus Oriveden leprasairaalan elämästä 1930-luvulla. Romaani pohjautuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon.
Lepra (2019) on kirjailija Kirsti Ellilän uusin teos. Historiallinen romaani sijoittuu 1920-luvun Orivedelle leprasairaalaan, jonka toiminnasta vastasivat diakonissasisaret. Kirjailija on käyttänyt romaania rakentaessaan todellisten henkilöiden kirjeenvaihtoa, ja hän on myös sukua eräälle heistä.
Ensiksi kiitän Ellilää siitä, että hän on antanut puheenvuoron sekä leprasairaalan hoitajille että potilaille. Leprasairaalaa ei ole enää olemassa edes rakennuksena, vain muistomerkki on jäljellä. Nyt lukijat saavat tutustua erikoiseen ja mielenkiintoiseen miljööseen, joka on yhtä aikaa kaunis ja kauhea. Kuuluisaa ruusutarhaa kun hoitivat eriasteisesti sairastuneet ja vammautuneet potilaat. Lisäksi henkilöt tulevat näkyviksi, erityisesti päähenkilö Matilda, joka omisti elämänsä diakonissatyölle ja lepraa sairastaville. Potilaatkin pääsevät esille, erityisesti lapsesta asti laitoksessa asunut Aune, joka kamppailee sairauden ja rakkauden keskellä. Toive tavallisesta elämästä voi olla raastavaa sekä eristykseen tuomitusta että hänen hoitajistaan, jotka eivät voi haavetta toteuttaa.
Kirjailija yhdistelee juonivetoisessa romaanissaan oikeita kirjeitä juonen sekaan. Ilmavasti kirjoitettu kuvitelma Matildan elämästä etenee ensin juonivetoisesti, lähtien tilanteesta, jossa Matildan sisar kutsuu hänet Orivedelle ottamaan ohjat käsiinsä leprasairaalassa. Matilda on väsynyt Dragsvikin vankileirin kauheuksista, joille hän ei hoitajana ole voinut juuri mitään, ja nyt hän ryhtyy sairaalan johtajattareksi.
Pidin kirjan alun ilmavasta kerronnasta, ja vaikka henkilöt pysyivät mielestäni aika etäisinä, kerrontatyyli sopi raskaaseen aiheeseen. Ajankuva yksityiskohtineen oli hyvin kuvattu ja uskottava, kirjailija on varmasti tehnyt paljon taustatyötä. Luin siis tarinaa sujuvasti noin puoleen väliin, kunnes omalla kohdallani juonen juoksutus koki äkkipysäytyksen.
Nyt tulee pieni nillitys lukijan vinkkelistä katsottuna, ja varoitus: seuraava tekstinpätkä saattaa paljastaa jotain teoksesta.
Kun kirjan alkupuoli on ollut tyyliltään ja sisällöltään yhteneväistä tarinaa, lukijana olin tuudittautunut uskomukseen, että koko tarina kulkee samalla tyylillä: historiallinen kertomus kaikkitietävän kertojan kertomana. Puolivälissä tipahdin kärryiltä, juoksutus katkesi, ja piti lukea pari sivua uudestaan ja todeta, että kyllä, ihan oikein luin: nyt muuttui tyyli. Aikataso ja kertoja vaihtuivat, hypättiinkin nykypäivään. Eikä siinä mitään, sinänsä se on ihan toimiva ratkaisu, jos se olisi johdonmukainen eli siinä pysyttäisiin jatkossakin tai siitä olisi lukijaa varoitettu. Nyt loppuosaa lukiessa en pystynyt enää nauttimaan tarinan soljuvuudesta, vaan piti koko ajan olla hieman varuillaan, ettei seuraava pudotus tule yllättäen. Lopussa kertojiakin oli useampia ja päähenkilö vaihtui kokonaan. Yritin miettiä olisiko erilainen rakenne estänyt hämmennystäni, esimerkiksi alkuun pieni prologi varsinaisen päähenkilön kertomaksi? Tai että kronologia olisi ollut rikkonainen jo alusta lähtien? Mielipideasioitahan nämä tietysti ovat, joku toinen lukija ei tällaisen asian antaisi värittää lukukokemustaan.
Kiitosta annan mielenkiintoisesta tarinasta ja miljööstä. Suosittelen kirjaa historiasta ja todenpohjaisista romaaneista kiinnostuneille.
Olipas loistava kirja. Aihe kiinnosti, enkä pettynyt. Viisi tähteä siitä huolimatta, että nykyisyyden ymppääminen tarinaan oli mielestäni turhaa. Vei vähän hienoa tunnelmaa.
Merkillinen kirja. Mukana on tosi hienoa kerrontaa ja elävää kuvausta; monia suurenmoisia aistimellisia luonnehdintoja tapahtuma-ajan Suomesta ja sairaalan miljööstä. Toisen sukupolven kertojaan ottaminen mukaan ihan tarinan loppupuolella oli myös virkistävä ja taitava ratkaisu. Näistä syistä olen tyytyväinen, että tulin tarttuneeksi teokseen.
Sitten toisaalta kieli on hetkittäin kummallisen kömpelöä, kuin lauseita ei olisi vilkaistu kirjoittamisen jälkeen toiseen kertaan ollenkaan. Tietyt tilannekuvaukset ja muutama kertojaäänen vaihdos kompastuvat samaan hutaistuun otteeseen. Aunen syntymäpäivän kuvaus esimerkiksi alkaa ympäröivän varhaisen kevätluonnon kuvauksella, ja jatkuu hahmotellen juhliin saapunutta tohtoria, jonka "kasvoihin oli kesän mittaan tarttunut kuparinen hohde" ja "keskikesän aurinkoa", joka valaisee pihapiirin rakennuksia. Lukijalle tämä on hämmentävää, varsinkin kun tämä jää selittämättä ja purkamatta, kuten muutama muukin ristiriita kokonaisuudessa.
Mielenkiintoinen kertomus leprasta, lepraa sairastavista ihmisistä, heitä hoivanneista ihmisistä ja rakkauden eri muodoista tapahtumapaikkana Oriveden leprasairaala, jonka muistomerkkiin olen Oriveden metsissä törmännyt 1990-luvulla. Entinen leprasairaala sijaitsi äitini miesystävän talon läheisyydessä keskellä mustikkametsää. Lapsuudesta muistan myös Ylöjärvellä sijainneen leprasairaalan Räikän rannalla. Samoilla kohdin muistini hämärästä kaivellen muistan pidelleeni kädessäni jokihelmisimpukkaa. Paljon ajatuksia herättäviä paikkoja, joiden ympärillä voi melkein käsin kosketellen tuntea tapahtumia, ihmiskohtaloita.
Aihe kiinnosti, mutta mielestäni kirja oli hiukan tylsä. 2,5 tähteä. Ja minun asteikollani 2 on jo hyvä, koska huonoja kirjoja en luekaan tai jos luen, ne saavat maksimissaan 1 tähden! Kokonaan ilman tähtiä Goodreadsin arvosteluja ei vissiin voi jättää.
Olihan tämä ihan ok... en tiedä miksei napannut enempää. Ehkei vain ollut oikea mielentila?
Kirjan aihe ja sen käsittely oli kiinnostava kurkistus Suomen historiaan. Jokin kirjassa jäi kuitenkin itselleni vähän pinnalliseksi, enkä päässyt tarinaan täysin uppoutumaan. Etenkin keskellä ilmestynyt minäkertoja jotenkin häiritsi, vaikka ymmärrän sen tuoneen taas esiin yhden uuden näkökulman asiaan ja kuvaavan kauaskantoisia vaikutuksia, joita ei aina asioista heti tule ajatelleeksi.
1920 luvun leprasairaalan elämän kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus kadonneesta aikaan. Loppupuolella kirja eksyy liiaksi pohtimaan diakonissan kutsumuksen olemusta.
Olipa vaikuttava lukukokemus. Kirjassa on aivan omalaatuisensa tunnelma, ja suuret teemat, jotka puhuttelevat lukijaa vielä pitkään kirjan lopun jälkeenkin.