What do you think?
Rate this book
Paperilla toinen
Paperilla toinen on aseistariisuvan avoin kirja naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta.
Toimittaja Emmi-Liia Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kuinka hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsen etsimisestä ja vähän löytämisestäkin. Hänen tyylinsä on niin ilmavaa ja vaivatonta, että tekstiä melkein ennemmin hengittää kuin lukee.
Emmi-Liia Sjöholm on freelancetoimittaja, joka kirjoittaa mm. Me Naisiin ja Helsingin Sanomiin. on hänen ensimmäinen kirjansa.
Toimittaja Emmi-Liia Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kuinka hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsen etsimisestä ja vähän löytämisestäkin. Hänen tyylinsä on niin ilmavaa ja vaivatonta, että tekstiä melkein ennemmin hengittää kuin lukee.
Emmi-Liia Sjöholm on freelancetoimittaja, joka kirjoittaa mm. Me Naisiin ja Helsingin Sanomiin. on hänen ensimmäinen kirjansa.
187 pages, Hardcover
First published January 1, 2020
18 people are currently reading
543 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 179 reviews
February 22, 2020
Eilen kirjakaupassa teki mieli varoittaa tätä teosta käsissään pitelevää henkilöä ja sanoa, että älä osta.
Paperilla toinen oli raivostuttavin lukukokemus vähään aikaan. Virkkeet ovat lyhyitä ja paikoin hakkaavia ja teos kokonaisuudessaan nopea- ja helppokukuinen, mikä kaikki on mielestäni vielä melko neutraalia. Kirjoittaa voi monella tavalla.
Mutta minäkertoja on vastenmielisin hetkeen kirjallisuudessa kohtaamani hahmo. Kyseessä on itsekeskeinen ja hemmoteltu varakkaan perheen tyttö, helsinkiläishipsteri, jolla ei ole pulaa rahasta, miehistä tai lomamatkoista ja jonka isäpuolen isännöimillä illallisilla on aina hienoimpia viinejä tarjolla. Helsinkiläishipsteri saa munaa – ja paljon saakin. Ja aviomiehen. AVIOmiehen, kuulitteko? Aviomies-sanaa toistetaan niin monta kertaa, että tekee mieli kysyä, onko husbandon nappaaminen kenties ollut elämän tärkein tavoite.
Minäkertoja alistuu ja antaa miesten kohdella itseään huonosti, mutta lopulta hän saa kaiken: aviomiehen, lapsen, seksitaudin, lisää seksiä ja ulkomaanmatkoja. Kaikki hyvä ja paha tai oikeastaan kaikki päähenkilölle tapahtuva on kytköksissä miehiin.
En voi mitään sille, että mieleeni piirtyy naispuolisen, omasta viehätysvoimastaan pökertyvän kiusaajan arkkityyppi. Vaikka toki protagonisti on myös eksyksissä ja epävarma, eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista itsekunnioitusta, ja sehän minua feministinä vasta korpeaakin.
Antisankarit ja epätäydelliset hahmot ovat usein niitä parhaita ja samaistuttavimpia, mutta oma elämäni on niin erilaista, että tunnen olevani valovuosien päässä siitä joukosta, joka on kehunut Sjöholmin teosta samaistuttavaksi. En ole itse elänyt suositun tytön kännäys- ja seksisekoilunuoruutta, joten paljon on varmaan juuri siitä kiinni. Ja nyt kuulostan moralisoivalta slutsheimaajalta. Jokainen taaplatkoon tavallaan, mutta ihan kaikesta taaplailusta ei ehkä kirjoiteta sydämet sulattavaa menestysteosta.
Pystyn selittämään tämän teoksen somenäkyvyyden ja -hehkutuksen vain sillä, että samaan Helsingin hipsterieliittiin kuuluvat jeesaavat kaveria mäessä.
Yhden sijaan kaksi tähteä siitä, että teos sai kunnolla raivostumaan eikä jättänyt kylmäksi. Tämä arvostelukin on epäkoherentti yökkäys ja epätoivoinen kutsu muiden teoksen lukeneiden tavoittamiseksi. Selittäkää ja todistakaa tulkintani vääriksi!
Paperilla toinen oli raivostuttavin lukukokemus vähään aikaan. Virkkeet ovat lyhyitä ja paikoin hakkaavia ja teos kokonaisuudessaan nopea- ja helppokukuinen, mikä kaikki on mielestäni vielä melko neutraalia. Kirjoittaa voi monella tavalla.
Mutta minäkertoja on vastenmielisin hetkeen kirjallisuudessa kohtaamani hahmo. Kyseessä on itsekeskeinen ja hemmoteltu varakkaan perheen tyttö, helsinkiläishipsteri, jolla ei ole pulaa rahasta, miehistä tai lomamatkoista ja jonka isäpuolen isännöimillä illallisilla on aina hienoimpia viinejä tarjolla. Helsinkiläishipsteri saa munaa – ja paljon saakin. Ja aviomiehen. AVIOmiehen, kuulitteko? Aviomies-sanaa toistetaan niin monta kertaa, että tekee mieli kysyä, onko husbandon nappaaminen kenties ollut elämän tärkein tavoite.
Minäkertoja alistuu ja antaa miesten kohdella itseään huonosti, mutta lopulta hän saa kaiken: aviomiehen, lapsen, seksitaudin, lisää seksiä ja ulkomaanmatkoja. Kaikki hyvä ja paha tai oikeastaan kaikki päähenkilölle tapahtuva on kytköksissä miehiin.
En voi mitään sille, että mieleeni piirtyy naispuolisen, omasta viehätysvoimastaan pökertyvän kiusaajan arkkityyppi. Vaikka toki protagonisti on myös eksyksissä ja epävarma, eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista itsekunnioitusta, ja sehän minua feministinä vasta korpeaakin.
Antisankarit ja epätäydelliset hahmot ovat usein niitä parhaita ja samaistuttavimpia, mutta oma elämäni on niin erilaista, että tunnen olevani valovuosien päässä siitä joukosta, joka on kehunut Sjöholmin teosta samaistuttavaksi. En ole itse elänyt suositun tytön kännäys- ja seksisekoilunuoruutta, joten paljon on varmaan juuri siitä kiinni. Ja nyt kuulostan moralisoivalta slutsheimaajalta. Jokainen taaplatkoon tavallaan, mutta ihan kaikesta taaplailusta ei ehkä kirjoiteta sydämet sulattavaa menestysteosta.
Pystyn selittämään tämän teoksen somenäkyvyyden ja -hehkutuksen vain sillä, että samaan Helsingin hipsterieliittiin kuuluvat jeesaavat kaveria mäessä.
Yhden sijaan kaksi tähteä siitä, että teos sai kunnolla raivostumaan eikä jättänyt kylmäksi. Tämä arvostelukin on epäkoherentti yökkäys ja epätoivoinen kutsu muiden teoksen lukeneiden tavoittamiseksi. Selittäkää ja todistakaa tulkintani vääriksi!
January 23, 2020
Päälause. Päälause. Päälause, sivulause. Päälause. Abortti, yhdyntä, suihinotto, raskaus ja kuukautisveri. Tässä kirja lyhyesti. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, jätän jatkossa väliin. Yksi tähti siitä, että sain kirjan kuunnelluksi loppuun.
February 19, 2020
On mitä suurinta hupia lukea Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -kirjan (Kosmos, 2020) Goodreads-arvioita. Yksi on vihannut, toinen rakastanut. Yksi ylistää kieltä ilmavaksi ja leijuvaksi, toinen haukkuu sen hakkaavaksi ja päälausevetoiseksi. Tällaisen kirjan kohdalla oman mielipiteen muodostaminen on äärimmäisen vaikeaa. Koko ajan alitajuisesti ajattelen, kenen kanssa haluaisin olla samaa mieltä, mihin porukkaan kuulua.
.
Kirjassa nimettömäksi jäävän päähenkilön tarinaa kerrotaan kolmessa aikatasossa. Yhdessä hän on 14-vuotias ja tekee abortin. Toisessa hän on parikymppinen ja äitipuoli pienelle pojalle. Kolmannessa tasossa hän saa oman tyttären kolmekymppisenä. Äitiys, miehet ja seksi nousevat aiheina keskiöön.
.
Teksti on sopivan aukkoista, se jättää lukijalle tilaa, eikä selitä puhki. Lauseissa ei ole mitään ylimääräistä, ne on kiillotettu täydellisyyttä hipoviksi. Tuokiokuvat ovat nättejä, raadollisia ja inhorealistisiakin.
.
En lue tätä sukupolvikuvauksena enkä samaistumisen kautta. Luen tätä yhden ihmisen tarinana, tirkistellen. Kirjallisuus on minulle mahdollisuus nähdä jotakin sellaista, joka on itselleni vierasta. Tässä kirjassa sellaista on paljon. (Toisaalta: ehkä en kokisi tirskisteleväni, jos kirja olisi jätetty leimaamatta autofiktioksi.)
.
Koska kirjasta on kirjoitettu niin ristiriitaisia arvioita, mietin lukiessani, mikä on hyvää kirjallisuutta ja kuka sen päättää. Mikä on hyvää kieltä ja miten se määrittyy? Vaikka käsitteitä ja mittareita on olemassa, perustuuko kaikki kuitenkin lopulta siihen, mikä resonoi lukijassa jollakin tapaa?
.
Tämän kirjan kieli ja tyyli resonoivat minussa, mutta tarina ei niinkään. Miten tällainen kirja arvostellaan? Juuri kun olen julistanut, että samaistumisella ei pitäisi olla minulle merkitystä. Toisaalta se, että en koe tarinaa omakseni, ei niinkään johdu siitä, että en samaistu, vaan siitä, että kirjassa on paljon sellaista rujoutta ja suoruutta, josta mieluiten käännän katseeni pois. Samanaikaisesti mietin, milloin inhorealismi on tarkoituksenmukaista ja milloin ei.
.
3,5 ⭐️, vaikka tuntuu mahdottomalta ja jotenkin väärältä antaa tähtiä.
.
Kirjassa nimettömäksi jäävän päähenkilön tarinaa kerrotaan kolmessa aikatasossa. Yhdessä hän on 14-vuotias ja tekee abortin. Toisessa hän on parikymppinen ja äitipuoli pienelle pojalle. Kolmannessa tasossa hän saa oman tyttären kolmekymppisenä. Äitiys, miehet ja seksi nousevat aiheina keskiöön.
.
Teksti on sopivan aukkoista, se jättää lukijalle tilaa, eikä selitä puhki. Lauseissa ei ole mitään ylimääräistä, ne on kiillotettu täydellisyyttä hipoviksi. Tuokiokuvat ovat nättejä, raadollisia ja inhorealistisiakin.
.
En lue tätä sukupolvikuvauksena enkä samaistumisen kautta. Luen tätä yhden ihmisen tarinana, tirkistellen. Kirjallisuus on minulle mahdollisuus nähdä jotakin sellaista, joka on itselleni vierasta. Tässä kirjassa sellaista on paljon. (Toisaalta: ehkä en kokisi tirskisteleväni, jos kirja olisi jätetty leimaamatta autofiktioksi.)
.
Koska kirjasta on kirjoitettu niin ristiriitaisia arvioita, mietin lukiessani, mikä on hyvää kirjallisuutta ja kuka sen päättää. Mikä on hyvää kieltä ja miten se määrittyy? Vaikka käsitteitä ja mittareita on olemassa, perustuuko kaikki kuitenkin lopulta siihen, mikä resonoi lukijassa jollakin tapaa?
.
Tämän kirjan kieli ja tyyli resonoivat minussa, mutta tarina ei niinkään. Miten tällainen kirja arvostellaan? Juuri kun olen julistanut, että samaistumisella ei pitäisi olla minulle merkitystä. Toisaalta se, että en koe tarinaa omakseni, ei niinkään johdu siitä, että en samaistu, vaan siitä, että kirjassa on paljon sellaista rujoutta ja suoruutta, josta mieluiten käännän katseeni pois. Samanaikaisesti mietin, milloin inhorealismi on tarkoituksenmukaista ja milloin ei.
.
3,5 ⭐️, vaikka tuntuu mahdottomalta ja jotenkin väärältä antaa tähtiä.
Read
January 21, 2020Luin lähes koko kirjan unettomana yönä kylppärin lattialla. Olin kateellinen, koska kertojalla oli kylpyhuoneessaan lattialämmitys ja minulla ei.
Nopealukuinen tämä siis on. Luvut ovat lyhyitä, kappaleet ovat lyhyitä, ne vaihtuvat kuin ajatus tai kuvat somevirran pyörteissä.
Isoin ongelmani tämän kirjan kanssa oli se, että vaikka teksti kulki ja jaksoin lukea, ei siitä jäänyt oikein mitään käteen. Tunne ei siirtynyt paperilta (tai puhelimen ruudulta) minulle, meni vain ohi. Ehkä aiheita, joihin yritettiin keskittyä, oli kuitenkin liikaa ja sirpaleisuus korostui liikaa.
Vähän liikaa eritteitä myös omaan makuun, mutta makuasia, se.
Nopealukuinen tämä siis on. Luvut ovat lyhyitä, kappaleet ovat lyhyitä, ne vaihtuvat kuin ajatus tai kuvat somevirran pyörteissä.
Isoin ongelmani tämän kirjan kanssa oli se, että vaikka teksti kulki ja jaksoin lukea, ei siitä jäänyt oikein mitään käteen. Tunne ei siirtynyt paperilta (tai puhelimen ruudulta) minulle, meni vain ohi. Ehkä aiheita, joihin yritettiin keskittyä, oli kuitenkin liikaa ja sirpaleisuus korostui liikaa.
Vähän liikaa eritteitä myös omaan makuun, mutta makuasia, se.
March 1, 2020
Tätäkin kirjaa oli puitu aika monessa eri porukassa, eli mulla oli jotain ennakkoasenteita ja -odotuksia. Muiden puheissa kuului korostuneesti ihmetys siitä, että miksi tämä kirja on kirjoitettu. Että miksi kirjailijan on pitänyt tällaista laittaa kirjoihin ja kansiin. No, luin tietenkin tuo ajatus takaraivossani kytien, ja en kyllä allekirjoita tuota ihmettelyä yhtään sen enempää kuin minkään kirjan kohdalla! Siis häh, miksi kirjoja ylipäätään kirjoitetaan? Huomaan miettiväni, että liittyykö tuo ihmettely siihen ennakkohypen tai influencermaisuuden ärsytykseen? Tai siihen, että kirjassa on jonkin verran seksiä ja kertoja on nainen, mikä ikävä kyllä tuntuu yhä herättävän aika piilomoralistista paheksuntaan. Mun mielestä kirja käsitteli aika paljon häpeää ja naiseutta sitä kautta, miten naisena – ollessaan aika nuoresta asti yliseksualisoitu olento – päätyy helposti täyttämään sitä odotettua roolia, vaikka se ei välttämättä tuntuisi hyvältä tai oikeasti haluaisi vaan, että joku välittää. Kyllä sen kertominen on niin tärkeää ja kiinnostavaa, että siitä kannattaa kirjoittaa kirja.
January 13, 2020
Olipa ilahduttava kirjavuoden aloitus ja esikoinen. En ole lukenut pitkään aikaan kunnolla, en näin syventyen ja samastuen. En jaksa edes tehdä mitään suurempaa analyysia kirjasta tai sen tyylistä, autofiktiivisyydestä tai tarttumapinnasta, sillä nyt vain nautin siitä että tämä sujui, osui ja kosketti. Blogissa ehkä joskus myöhemmin tästä syvemmin, nyt vain sanon, että ihanaa. Ihanaa, että on tällaistakin.
January 10, 2020
Ensiksi: rakastan sitä tyyliä, jolla Emmi-Liia kirjoittaa. Se on ilmaa täynnä, kaunista, viipyvää, koskettavaa, herkkää, täynnä pieniä vivahteita ja huomioita ja se tuntuu elämältä. Tuntuu, että tekstissä voisi uida, tahtoisin lukea sitä ikuisuuksiin.
Mutta.
Kauneudestaan huolimatta löydän tästä romaanista kovin vähän tarttumapintaa. Tuntuu kuin lukisin toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä epäkronologisessa järjestyksessä, en niinkään tarinaa. Toki juuri tämä sama synnyttää sen elämänmakuisuuden, koska elämä ja muistot etenevät juuri niin kuin tässä kirjassa: satunnaisina, hajanaisina, liittyen omituisilla tavoilla toistensa perään.
Todella kaunis teos, joka tapauksessa. Luulen, että tulen palaamaan tähän lukien kappaleen sieltä, toisen täältä, nauttien sanoista ja siitä, mitä ne piirtävät esiin.
Mutta.
Kauneudestaan huolimatta löydän tästä romaanista kovin vähän tarttumapintaa. Tuntuu kuin lukisin toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä epäkronologisessa järjestyksessä, en niinkään tarinaa. Toki juuri tämä sama synnyttää sen elämänmakuisuuden, koska elämä ja muistot etenevät juuri niin kuin tässä kirjassa: satunnaisina, hajanaisina, liittyen omituisilla tavoilla toistensa perään.
Todella kaunis teos, joka tapauksessa. Luulen, että tulen palaamaan tähän lukien kappaleen sieltä, toisen täältä, nauttien sanoista ja siitä, mitä ne piirtävät esiin.
February 2, 2020
Ärsyttävä ja jotenkin tahallisen provosoiva kirja. En tykännyt yhtään, mutta silti kirja oli melko koukuttava. Koin usein silkkaa epäuskomusta tämänlaisesta välinpitämättömyydestä ja itsekunnioituksen puutosta kohtaan. Kirjasta jäi karvas jälkimaku. Ei minusta mikään hyvänmielenkirja, tai kovin voimauttava.
Tämä kuvastaa aika hyvin koko kirjan tunnelmaa:
”Asunnossani oli pienin vessa, jossa olen koskaan istunut tarpeillani. Kerran sormeni olivat paleltuneet pakkasessa ja lämmittelin niitä sisälläni sen jälkeen, kun olin käynyt pissalla. Laukesin päivittäin vesisuihkun avulla.”
Tämä kuvastaa aika hyvin koko kirjan tunnelmaa:
”Asunnossani oli pienin vessa, jossa olen koskaan istunut tarpeillani. Kerran sormeni olivat paleltuneet pakkasessa ja lämmittelin niitä sisälläni sen jälkeen, kun olin käynyt pissalla. Laukesin päivittäin vesisuihkun avulla.”
April 5, 2021
Hyvin Instagram-henkistä, totuudellisuutta ja tunnustuksellisuutta jäljittelevää kirjallisuutta. Ilmava ja ekonominen teksti saa hyvin kiinni siitä somen itsetiedostavasta, kontekstualisoinnin puutteesta kärsivästä, ainoastaan asioiden nimellisarvosta kiinnostuneesta, pinnallisesta metatodellisuudesta. Mutta myös haastaa sitä. Tässä totuudellisuus viedään niin raa’aksi, että se ei melkein ole enää samaistuttavaa, miellyttävää. Kuvasta puuttuu filtterit. Ja jollain lailla se on vapaampaa, sitten kuitenkin.
July 11, 2020
Paperilla toinen sai jonkin verran palstatilaa ilmestyessään, lähinnä sen vuoksi, että se, mitä kirjassa seksistä kirjoitetaan, kirjoitetaan hyvin suoraviivaisesti, realistis-kliinisen toteavasti. Siinäpä teoksen kirjalliset ansiot sitten ovatkin, jos tuon ansioksi laskee. Itse asiassa kyseessä on tyypillinen "näin kasvoin teinistä aikuiseksi" -tyyppinen kasvukertomus.
Kirjan autofiktiivinen päähenkilö on päässyt kolmenkympin tuolle puolen, mennyt naimisiin ja saanut lapsen, ja reflektoi elämäänsä, valintoineen ja ajelehtimisineen, parikymppisestä eteenpäin. On ollut yksi pitempi suhde ja monta hyvin lyhyttä, ja niitäkin suhteita, jotka jäivät syntymättä. Kovin universaalia siis.
Kirja on hyvin yksipuolisesti juuri parisuhteiden kuvaus, eikä ystävyyksille tai esimerkiksi työminälle anneta juurikaan tilaa. Vähän vanhanaikainen maailmankuva siis. Teksti on päiväkirjamaista, melko töksähtelevää proosaa, mitä korostaa tekstin jakaminen erillisiin, rivillä erotettuihin kappaleisiin. Nopeastihan tämän luki, mutta paljon jälkiä se ei jättänyt.
Kirjan autofiktiivinen päähenkilö on päässyt kolmenkympin tuolle puolen, mennyt naimisiin ja saanut lapsen, ja reflektoi elämäänsä, valintoineen ja ajelehtimisineen, parikymppisestä eteenpäin. On ollut yksi pitempi suhde ja monta hyvin lyhyttä, ja niitäkin suhteita, jotka jäivät syntymättä. Kovin universaalia siis.
Kirja on hyvin yksipuolisesti juuri parisuhteiden kuvaus, eikä ystävyyksille tai esimerkiksi työminälle anneta juurikaan tilaa. Vähän vanhanaikainen maailmankuva siis. Teksti on päiväkirjamaista, melko töksähtelevää proosaa, mitä korostaa tekstin jakaminen erillisiin, rivillä erotettuihin kappaleisiin. Nopeastihan tämän luki, mutta paljon jälkiä se ei jättänyt.
January 14, 2020
Pidin paljon ja en pitänyt yhtään. Jos olisin itseni nuorempana tai jonkun äiti, olisin pitänyt ehkä enemmän. Herätti paljon kysymyksiä omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Lähinnä, että kuinka paljon siitä pitäminen on kiinni hetkestä, niistä asioista, joita itse työstää tai tunnistaa, ehkä korostuneesti samastumisesta myös.
Sjöholmin niukka ja kirkas teksti sinänsä uppoaa upeasti.
Sjöholmin niukka ja kirkas teksti sinänsä uppoaa upeasti.
March 13, 2020
Jaahas, taas on käsiin osunut joku räjähdysherkkä ja mielipiteitä jakava kohukirja, jonka aiheuttama kohu ja siihen liittyvät ennakko-odotukset ovat menneet minulta täysin ohi.
Paperilla toinen oli sujuva kirja, sellainen helposti päivässä luettava, teksti etenee reippaasti ja melko yksinkertaisin lausein, hyvin helppolukuista tavaraa siis. Tämä menee plussapuolelle, minusta on mukava lukea helppolukuisia kirjoja.
Sisältö pyörii kolmella aikatasolla: on vanhojen juttujen muistelua, on elämää parikymppisenä miesystävän ja tämän osa-aikalapsen kanssa ja sitten myöhemmin oma lapsi oman aviomiehen kanssa.
Siinä sivussa puhutaan sitten reippaasti seksistä ja miehistä, varsin ronskiin ja häpeämättömään sävyyn. Paperilla toinen kertoo myös naiseudesta ja äitiydestä ja mukautumisesta miesten vaatimuksiin ja odotuksiin. Sjöholm ei taida olla kovin paljon minua nuorempi, mutta on tämä silti kurkistus aivan erilaiseen maailmaan ja sellaisena kiinnostava.
Paperilla toinen oli sujuva kirja, sellainen helposti päivässä luettava, teksti etenee reippaasti ja melko yksinkertaisin lausein, hyvin helppolukuista tavaraa siis. Tämä menee plussapuolelle, minusta on mukava lukea helppolukuisia kirjoja.
Sisältö pyörii kolmella aikatasolla: on vanhojen juttujen muistelua, on elämää parikymppisenä miesystävän ja tämän osa-aikalapsen kanssa ja sitten myöhemmin oma lapsi oman aviomiehen kanssa.
Siinä sivussa puhutaan sitten reippaasti seksistä ja miehistä, varsin ronskiin ja häpeämättömään sävyyn. Paperilla toinen kertoo myös naiseudesta ja äitiydestä ja mukautumisesta miesten vaatimuksiin ja odotuksiin. Sjöholm ei taida olla kovin paljon minua nuorempi, mutta on tämä silti kurkistus aivan erilaiseen maailmaan ja sellaisena kiinnostava.
February 16, 2020
”Statuspäivitysproosaksikin” kutsuttu teos on saanut aikaan yllättävän paljon keskustelua autofiktion olemuksesta. (Ja kohua ilmeisesti siksi, että seksi mainittu, huoh.) Ilmavan sujuvalukuista tekstiä, joitakin kolahtavia lauseita; minulle kaunokirjalliset ansiot jäivät aika paperinohuiksi, mutta kiinnosti sen verran että luin loppuun. Toistuvien seksikuvausten yhteydessä mietin aitouden/avoimuuden ja poseeraamisen välistä rajaa ja missä se ylittyy. Ymmärrän kuitenkin, että tämä on teemojensa (esim. miellyttämisen tarve) ja mutkattoman lähestyttävyytensä ansiosta joillekin tärkeä lukukokemus.
”Jos haluaisin muuttua itseni vuoksi, millainen olisin?”
”Olimme yhdessä vielä viisi kuukautta sen jälkeen, kun löysin hänen panopäiväkirjansa.”
”Jos haluaisin muuttua itseni vuoksi, millainen olisin?”
”Olimme yhdessä vielä viisi kuukautta sen jälkeen, kun löysin hänen panopäiväkirjansa.”
February 9, 2020
Kyllähän tän nyt luki ja nopeasti, ehkä siitä se kaksi tähteä. Mutta minäkertoja on suurilta osin raivostuttava ja sai aikaan paljon silmien pyörittelyä, varsinkin kun tajusin että tää on se sama tyyppi, josta oli iso juttu Hesarissa, kun oli ottanut ison pöllötatuoinnin vain koska ei ollut KEHDANNUT sanoa tatuoijalle ei. Kirjasta selvisi että koko tatuointi-ideakin oli lähtenyt siitä että hän piti miehestä, joka piti tatuoinneista. Samanlaista toisen ihmisen (useimmiten miehen) miellyttämistä ja toisen takia itsensä muuttamista kirjassa on havaittavissa paljon. Ja kyllästymiseen saakka panemista.
January 22, 2020
Autofiktiivinen kertomus abortista, äidiksi kasvamisesta ja naiseudesta. Pidin paljon ja sitten en pitänyt. Pidin samaistuttavista ajatuksista varsinkin äitiydestä, siitä että kerronta sujui mukavasti eteenpäin. Mutta en pitänyt muka rohkeista kohdista, jotka olivat liiankin yksityiskohtaisia tai sitten puhdasta typeryyttä. Mutta kukaan meistä ei ole täydellinen ihmisenä, jokainen sortuu elämässään typeryyksiin vain harva uskaltaa puhua niistä avoimesti ääneen. Kokonaisuudessaan kirja jäi enemmän plussan puolelle kokemuksena, mutta vähempikin anaaliseksin mainostaminenkin olisi riittänyt ja tampoonin nauha hiertämässä sen aikana oli minullekin hieman liikaa.
January 12, 2020
Sanoin joskus, etten anna henkilökohtaiselta tunteville kirjoille tähtiä. No, annoin tällä kertaa kuitenkin. Antaisin 3,5, jos voisi.
Kirkasta, rehellistä, suoraa, raikkaan tuntuista kieltä. Suurimmaksi osaksi. Kirjan suurin miinus itselleni oli se, että välillä kieli sortui tarpeettomaan aforismimaisuuteen - etenkin lukujen lopussa välillä asia, joka oli sanottu jo rivien välissä luvun aikana, kirjoitettiin auki tavalla, joka tuntui turhan alleviivaavalta ja lattealta.
Välillä olen väsynyt parikymppisen sekoilun ja itsensä etsimisen kuvaamiseen, mutta tässä se ei väsyttänyt niin kuin joissain muissa teoksissa. Ehkä siksi, että sitä kuvattiin vaiheena, että siihen ei oltu jumiuduttu. Tai siksi, että kirja tuntui niin rehelliseltä ja suoralta.
Epäkronologisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta itse pidin siitä - ja toisaalta myös siitä, että lopussa oltiin enää nykyhetkessä. Vaikka muistot ja menneet versiomme itsestämme elävät meissä tietyllä tapaa, se, mitä on nyt, on kuitenkin tärkein.
(Valitin ärsyttävästä aforismimaisuudesta ja lopetin arvostelun ärsyttävältä aforismilta kuulostavaan lauseeseen. Nyt ollaan varmaan jollain metatasolla.)
Kirkasta, rehellistä, suoraa, raikkaan tuntuista kieltä. Suurimmaksi osaksi. Kirjan suurin miinus itselleni oli se, että välillä kieli sortui tarpeettomaan aforismimaisuuteen - etenkin lukujen lopussa välillä asia, joka oli sanottu jo rivien välissä luvun aikana, kirjoitettiin auki tavalla, joka tuntui turhan alleviivaavalta ja lattealta.
Välillä olen väsynyt parikymppisen sekoilun ja itsensä etsimisen kuvaamiseen, mutta tässä se ei väsyttänyt niin kuin joissain muissa teoksissa. Ehkä siksi, että sitä kuvattiin vaiheena, että siihen ei oltu jumiuduttu. Tai siksi, että kirja tuntui niin rehelliseltä ja suoralta.
Epäkronologisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta itse pidin siitä - ja toisaalta myös siitä, että lopussa oltiin enää nykyhetkessä. Vaikka muistot ja menneet versiomme itsestämme elävät meissä tietyllä tapaa, se, mitä on nyt, on kuitenkin tärkein.
(Valitin ärsyttävästä aforismimaisuudesta ja lopetin arvostelun ärsyttävältä aforismilta kuulostavaan lauseeseen. Nyt ollaan varmaan jollain metatasolla.)
February 25, 2020
Jotenkin kummallista, että niin moni lukija on pitänyt kirjan minäkertojaa erittäin ärsyttävänä. Eräskin kommentti oli "hemmoteltu ylemmän keskiluokan tyttö, joka on saanut kaiken valmiina" tms. Itse koin päähenkilön ymmärrettävänä, mutta etupäässä aika säälittävänä, sillä hänen omakuvansa ja itsetuntonsa muodostuu täysin siitä, mitä mieltä miehet hänestä ovat. Lopussa hän alkaa vasta pohtia, millainen olisi, jos olisi olemassa vain itselleen ja omilla ehdoillaan, mutta ei pääse tätä pohdiskelua alkua pidemmälle.
Seksin kuvausta kirjassa on paljon ja se on melko tympeää. Tympeä on myös kirjan antaman kuva naisten ja miesten välisistä suhteista, jotka vaikuttavat perustuvan miehen seksinhimoon ja naisen kyvyttömyyteen kertoa, missä omat rajat menevät (on siellä hieman naisen omaehtoista haluakin, mutta vähemmistössä). Naimisissa ollessaankin minäkertoja käyttää seksiä kauppatavarana ja tarjoaa miehelleen suuseksiä vastineena miehen suorittamasta imuroinnista. Tervetuloa 2020-luvulle!
Kaunokirjallisena teoksena teos on lattea, vaikkakin nopea ja helppolukuinen. Vaikka en pystynytkään samaistumaan minäkertojaan, oli hän hahmona kuitenkin jollain tasolla ymmärrettävä ja hänen toimintansa selittyi nuoruuden kokemuksilla. Ehkä kirjan ansio perustuu rohkeuteen, jolla kertoja kuvaa itsetuntonsa riippuvuutta miehisestä katseesta, tätä kun ei nykypäivänä pitäisi julkisesti myöntää.
Seksin kuvausta kirjassa on paljon ja se on melko tympeää. Tympeä on myös kirjan antaman kuva naisten ja miesten välisistä suhteista, jotka vaikuttavat perustuvan miehen seksinhimoon ja naisen kyvyttömyyteen kertoa, missä omat rajat menevät (on siellä hieman naisen omaehtoista haluakin, mutta vähemmistössä). Naimisissa ollessaankin minäkertoja käyttää seksiä kauppatavarana ja tarjoaa miehelleen suuseksiä vastineena miehen suorittamasta imuroinnista. Tervetuloa 2020-luvulle!
Kaunokirjallisena teoksena teos on lattea, vaikkakin nopea ja helppolukuinen. Vaikka en pystynytkään samaistumaan minäkertojaan, oli hän hahmona kuitenkin jollain tasolla ymmärrettävä ja hänen toimintansa selittyi nuoruuden kokemuksilla. Ehkä kirjan ansio perustuu rohkeuteen, jolla kertoja kuvaa itsetuntonsa riippuvuutta miehisestä katseesta, tätä kun ei nykypäivänä pitäisi julkisesti myöntää.
April 14, 2020
On aina kiinnostavaa lukea nuorten naisten kasvutarinoita. Aina. Vaikka ne olisivat erilaisia, kuin mitä itse on kokenut ja vaikka kasvua ei paljon tapahtuisikaan. Ne kuitenkin kertovat siitä, mitä kaikkea naisena oleminen voi olla. Ne saavat miettimään omaa elämää, ja se on kirjallisuuden tärkeimpiä tehtäviä.
Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen lupaa takakannen perusteella äitiyden kuvausta, mutta se onkin enemmän seksimuistokirja kaikista niistä suhteista, joiden kautta ehkä valmistauduttiin aikuisen ihmisen vastuuseen ja aikuisen ihmisen rakkauteen ja ehkä vähän opittiin olemaan oma itsensä. (Ja nyt sanottakoon, etten kannata oman itsen etsimistä, koska se työ ei tule koskaan valmiiksi.)
Sjöholmin kirja on rohkea ja hirveä yhtä aikaa. Rohkea siksi, että seksistä kirjoitetaan niin suoraa ja hirveä siksi, että nuori tyttö (14-vuotiasta lapsesta asti) on siinä täysin seksin armoilla, poikien (seksi)leikkikalu. Hänen olemassaolonsa ja onnensa on kiinni siitä, onko hänellä seksisuhdetta tai edes panokaveri tai onko hän ylipäätään haluttava. Sukupolvi sukupolven jälkeen tytöt kasvavat tähän samaan miellyttämisen haluun. Jos naisten tarinoita kerrottaisiin enemmän, ehkä naisten onnellisuus alkaisi olla enemmän heistä itsestään kiinni.
Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen lupaa takakannen perusteella äitiyden kuvausta, mutta se onkin enemmän seksimuistokirja kaikista niistä suhteista, joiden kautta ehkä valmistauduttiin aikuisen ihmisen vastuuseen ja aikuisen ihmisen rakkauteen ja ehkä vähän opittiin olemaan oma itsensä. (Ja nyt sanottakoon, etten kannata oman itsen etsimistä, koska se työ ei tule koskaan valmiiksi.)
Sjöholmin kirja on rohkea ja hirveä yhtä aikaa. Rohkea siksi, että seksistä kirjoitetaan niin suoraa ja hirveä siksi, että nuori tyttö (14-vuotiasta lapsesta asti) on siinä täysin seksin armoilla, poikien (seksi)leikkikalu. Hänen olemassaolonsa ja onnensa on kiinni siitä, onko hänellä seksisuhdetta tai edes panokaveri tai onko hän ylipäätään haluttava. Sukupolvi sukupolven jälkeen tytöt kasvavat tähän samaan miellyttämisen haluun. Jos naisten tarinoita kerrottaisiin enemmän, ehkä naisten onnellisuus alkaisi olla enemmän heistä itsestään kiinni.
January 12, 2020
En jaksanut lukea kuin puoleen väliin. Kieli on häiritsevän yksinkertaista: päälauseita ja ilmiselviä sananvalintoja. Jos puolivälissä on lueteltu panoja ja suihinottoja ja ohimennen sivuttu kerronnan nykyhetken parisuhdetta, en jaksa odottaa, että tarina muuttuisi kiinnostavammaksi. Henkilöt jäävät todella ohuiksi. Jossain arvostelussa mainittiin, että 14-vuotiaana tehty abortti on jättänyt vahvat jäljet kertojaan. Tätäkin käydään läpi vain ”millainen olisi ollut elämäni, jos olisin valinnut toisin?”-tyyppisinä lausahduksina. Jos vaadit kirjalta muotoa ja sisältöä, älä lue tätä teosta.
April 5, 2020
Olin kuullut tästä kirjasta paljon ennen lukemista ja kaikki pelkästään huonoa. Voi olla, että tämä vaikutti lukukokemukseen positiivisesti. Kun ei odota mitään, yllättyy toisinaan iloisesti. Nimittäin ei tämä ollut yhtään niin huono kirja kuin luulin arvioiden ja tuttujen kertomusten perusteella. Paljon parempi ja enemmän sisältöä kuin vertauskuvassaan Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjassa, joka aiheutti allekirjoittaneessa lähinnä raivoa.
Kirjassa päällimmäiseksi nousee nuoren ihmisen haavoittuvuus ja kykenemättömyys ymmärtää omia rajojaan. Onhan se rasittavaa ja tekisi mieli ravistella tuota tyttöä, joka ei osaa sanoa ei anaaliseksille, jota ei halua, tai ei "viitsi olla vaikea ja häiritä", joten ei sitten vaadi, että seksikumppani käyttäisi kondomia. Haloo, herää! Se on sun kroppa! No mutta, kaikki tietää, että (ainakin omassa lapsuudessani ja samaa ikäluokkaa on tämänkin tarinan tyyppi) tyttöjä kasvatetaan käytännössä poikia varten ja seksissä on kyse siitä, että pojalla on kivaa. Ja vaikka kotona olisikin saanut muunlaista viestiä, koulu kyllä korvaa sen puutteen, ja huutelevat ja kähmivät teinipojat saavat tehdä ihan mitä vaan, eikä kukaan opettaja siihen yleensä puutu. Ihan perusjuttua. Joten siinä mielessä en yhtään ihmetellyt kertojan käytöstä ja kyvyttömyyttä pitää puoliaan. Koko kirja keskittyy muutenkin aika lailla vaan miehiin, mutta hänellä tosiaan on suuria vaikeuksia olla olemassa ilman miehen antamaa hyväksyntää, joten ymmärrän tavallaan senkin vaikken samaistukaan. Onneksi hän sentään loppua kohti alkaa jo oppia jotain tunnesäätelyä ja rajojen asettamista. Tykkäsin myös rehellisestä äitiyden kuvaamisesta.
Toisena puolena sitten se, että kyse on todella etuoikeutetun tyypin elämästä, ei varmasti tiedä mitä yksinäisyys tarkoittaa niille, joita ei noin innokkaasti halua aina joku uusi, ja rahastakaan ei taida olla tässä Kallio-Töölö-idyllissä pulaa. Jostain syystä nämä asiat eivät ärsyttäneet ollenkaan niin paljon kuin yleensä tai esim. kuten Savonlahden kirjassa.
En usko, että kirja Finlandioita voittaa, mutta ei ollenkaan harmita, että luin loppuun.
Kirjassa päällimmäiseksi nousee nuoren ihmisen haavoittuvuus ja kykenemättömyys ymmärtää omia rajojaan. Onhan se rasittavaa ja tekisi mieli ravistella tuota tyttöä, joka ei osaa sanoa ei anaaliseksille, jota ei halua, tai ei "viitsi olla vaikea ja häiritä", joten ei sitten vaadi, että seksikumppani käyttäisi kondomia. Haloo, herää! Se on sun kroppa! No mutta, kaikki tietää, että (ainakin omassa lapsuudessani ja samaa ikäluokkaa on tämänkin tarinan tyyppi) tyttöjä kasvatetaan käytännössä poikia varten ja seksissä on kyse siitä, että pojalla on kivaa. Ja vaikka kotona olisikin saanut muunlaista viestiä, koulu kyllä korvaa sen puutteen, ja huutelevat ja kähmivät teinipojat saavat tehdä ihan mitä vaan, eikä kukaan opettaja siihen yleensä puutu. Ihan perusjuttua. Joten siinä mielessä en yhtään ihmetellyt kertojan käytöstä ja kyvyttömyyttä pitää puoliaan. Koko kirja keskittyy muutenkin aika lailla vaan miehiin, mutta hänellä tosiaan on suuria vaikeuksia olla olemassa ilman miehen antamaa hyväksyntää, joten ymmärrän tavallaan senkin vaikken samaistukaan. Onneksi hän sentään loppua kohti alkaa jo oppia jotain tunnesäätelyä ja rajojen asettamista. Tykkäsin myös rehellisestä äitiyden kuvaamisesta.
Toisena puolena sitten se, että kyse on todella etuoikeutetun tyypin elämästä, ei varmasti tiedä mitä yksinäisyys tarkoittaa niille, joita ei noin innokkaasti halua aina joku uusi, ja rahastakaan ei taida olla tässä Kallio-Töölö-idyllissä pulaa. Jostain syystä nämä asiat eivät ärsyttäneet ollenkaan niin paljon kuin yleensä tai esim. kuten Savonlahden kirjassa.
En usko, että kirja Finlandioita voittaa, mutta ei ollenkaan harmita, että luin loppuun.
January 29, 2020
Luulis, että olisi helppo samaistua, mutta Sjöholmin tekstistä oli vaikea löytää sellaista tunnetta, johon tarttua. Luin kirjan viikko sitten ja olen oikeastaan unohtanut jo ison osan. Edelleen mulla on vaikeuksia suhtautua (Onnenkissa tulee mieleen) näihin teoksiin, jotka on kirjoitettu autofiktiivisyyteen viittaavasti, joissa käsitellään seksiä ja naisen roolia siinä, mutta miehelle ei jää muuta kuin tunteettoman tekijän osa ja nainen on se joka miellyttää ja mukautuu mutta ei koskaan itse tilanteessa sano että rajat on ylitetty.
Ilmava tyyli, joka on saanut kiitosta muiltakin, teki lukemisesta kyllä helposti soljuvaa.
Ilmava tyyli, joka on saanut kiitosta muiltakin, teki lukemisesta kyllä helposti soljuvaa.
January 6, 2021
Muutamat erityisesti perhe-elämää käsittelevät luvut olivat kivoja, mutta pääosin en oikein ymmärtänyt tätä. Tuntui siltä, ettei tästä syntynyt ihan kunnollista kokonaisuutta, jolla olisi punainen lanka alusta loppuun. Toisaalta taas en myöskään erityisemmin provosoitunut, vaikka sitä yritettiin selkeästi hakea joillain kohdilla.
February 6, 2020
Raikkaita ja rehellisiä teemoja, tarkkoja havaintoja äitiydestä. Kieli ja kerronta vain ei herättänyt juuri mitään tunteita. Kirja, jossa on paljon hyviä sanoja, mutta ei ikävä kyllä hyvää tarinaa.
March 8, 2020
Hyvää ja raikasta kieltä. Rikkonainen rakenne toimi hyvin. Melko viihdyttävää seksiproosaa kunnes muuttui täysin äitiyskirjaksi.
January 22, 2020
Osittain samaistuttava, blogikirjoitusmainen autofiktioromaani. Osa tarinoista oli niin henkilökohtaisia, että minua hävetti kuunnella niitä, osa taas tuntui turhilta. Samaistuin eniten äitiydestä kertoviin osioihin, mutta suurempia tunteita tämä ei herättänyt. Kuuntelin äänikirjana, lukijasta en pitänyt.
March 4, 2020
Nopealukuinen, mutta ei tästä nyt kovin paljon jäänyt käteen. (Etenkin kun oli kirjaston kirja - hehe.)
Helmet-lukuhaaste 2020 tää kirja sopii ainakin kohtiin:
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja
Helmet-lukuhaaste 2020 tää kirja sopii ainakin kohtiin:
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja
April 9, 2021
Kiinnostava lähestyminen äitiyteen ja toisaalta oman identiteetin kehittymiseen. Henkilökohtainen äärimmäinen avoimuus ajoittain riipaisi ja kosketti, ja pisti omiakin pohtimaan omiakin kokemuksia. Nopealukuinen.
June 28, 2021
Jos Goodreadsissa voisi antaa puolikkaita tähtiä, antaisin tälle kirjalle 2,5 tähteä. Kirja yllätti positiivisesti, koska olin kuullut siitä paljon kritiikkiä. Kirja on kevyt joistain vakavammista teemoista huolimatta ja sopii hyvin kuunneltavaksi. Olisin kaivannut siihen enemmän syvyyttä, sillä etenkin nuoruutta koskevat muistelut ovat hyvin kuvailevia. Olisin halunnut kuulla enemmän kirjailijan ajatuksia siitä, miksi hän teki tiettyjä valintoja ja mitä hän ajatteli niistä silloin ja jälkikäteen. Myös kirjailijan henkisen ja emotionaalisen kasvun kuvaaminen jäi mielestäni jollain tapaa puolitiehen. Viihdyin kuitenkin kirjan parissa ihan mukavasti.
January 30, 2020
Kirjassa oli yksittäisiä ajatuksia, joista pidin, mutta kokonaisuudesta en saanut kiinni.
September 29, 2021
Minulla on joku ongelma autofiktion kanssa. Jos tätä kirjaa ei olisi sellaiseksi määritelty, olisinko tykännyt tästä enemmän? Sjöholm nimittäin kirjoittaa terävästi ja huokoisesti, provosoiden ja uhmakkaasti. Vaikka kirjan teemat häpeästä ja vanhemmudesta ovat tärkeitä, minulle tuli tästä lukijana sosiaalipornoa tirkistelevä olo.
Displaying 1 - 30 of 179 reviews