”Kyllä pojalla on oikeus vihata isäänsä. Ainakin viisikymmentä vuotta. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.”
Isän ja pojan kirjeenvaihto alkaa, kun poika rohkaistuu antamaan romaanikäsikirjoituksensa kirjailijaisälle luettavaksi. Se, mitä poika on kirjoittanut, avaa keskustelun isän ja pojan suhteesta kaikkinensa – peloista, häpeästä ja hyväksytyksi tulemisen kaipuusta.
Silloin tällöin onnellinen on rohkea vuoropuhelu, joka arkailematta puntaroi, millainen on isä, millainen on poika ja millaisia asioita on heidän välissään. Viisas ja rehellinen keskustelu saa lukijan pohtimaan: Mitä jos sen kaiken pukisikin sanoiksi ja uskaltaisi?
Antti Rönkä on kotoisin Vääksystä. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja kasvatustieteitä Jyväskylän yliopistossa ja harrastanut yleisurheilua ja pianonsoittoa. Hänen omakohtainen esikoisromaaninsa Jalat ilmassa käsittelee koulukiusaamista.
No totta kai tämä Antti Röngän ja Petri Tammisen - pojan ja isän - kirjeenvaihtokirja kolahti. Olen lukenut lähes koko Tammisen tuotannon ja luin myös Röngän esikoisteoksen, ja Silloin tällöin onnellinen sisältää molempien sanataiturien oivalluksia elämästä, kirjoittamisesta, peloista, virheistä ja muutamista onnen hetkistä. Eihän tämä olisi voinut olla huono, mutta oli tämä vielä suurempi kuin odotin.
Isä-poikasuhteessa on vaikeaa olla rehellinen, mutta nämä miehet eivät anna periksi, vaan etsivät rehellistä yhteyttä toisiinsa ja löytävät sen. Heillä on siihen keino: sanat. Siinä mielessä he ovat etuoikeutettuja miehiä.
Itkin ja nauroin tätä lukiessani. Tunnistin itseni monessa kohtaa, sillä olen sekä tytär että äiti, lapsi ja vanhempi, eikä elämässä ole tärkeämpiä rooleja. Taas kerran kirjallisuus todistaa, että yksityisin on yleistä, yhteistä kokemusta. Kiitos kirjasta!
Antti Rönkä vaikuttaa tämän teoksen perusteella ikäistään kypsemmältä tyypiltä. Röngän kaltaiset ns. pehmeät miehet ovat tärkeitä esikuvia. Petri Tammisella on hauskoja juttuja ja ihan hyviäkin ohjeita kirjan kirjoittamiseen, mutta jotenkin hän ärsyttää minua. Ei kokonaisuudessaan, mutta kuitenkin.
Teoksessa on hyviä kohtia, mutta en millään pääse yli kahdesta asiasta. 1) Tämä vaikuttaa paikoin Röngän esikoisteoksen mainokselta. 2) Tässä kaksi valkoista keskiluokkaista miestä siteeraa lukemiaan valkoisia miehiä pätemiseen asti. Miksi aina näin?
Kirjallisuusviitteisiin turvautuminen kuvaa välillä hienosti sitä, miten vaikea on puhua itsestä ja kirjoittajien keskinäisestä suhteesta, mutta ärsyttää (pitkälti varmasti tahaton) valkoisen miesvaltaisen kaanonin pönkittäminen ja itsen näkeminen osana noiden kirjailijoiden jatkumoa ja marginalisoitujen kirjailijoiden marginasoiminen edelleen.
Viime aikojen miesparivaljakoista suomalaisen kirjallisuuden kentällä tulevat näiden kahden lisäksi mieleen Westö ja Itkonen ja tietenkin Jörn ja Rafael Donner. Kaipaan naisia ja muita ei-miehiä. Kustantakaa nyt perkele muidenkin kuin miesten sähköpostikeskusteluja!
Aivan mahtava äänikirja! Siis eihän tätä malttanut lopettaa! Uskon että itse tykkäsin tästä enemmän tässä muodossa, mutta ei tämä itse luettunakaan huono olisi ollut. Luin alle vuosi sitten Röngän Jalat ilmassa esikoisteoksen, johon tässä kirjassa viitataan useaan otteeseen. Mä oon vähän jopa pöllämystynyt kuinka tähän jäi koukkuun! Hienoja oivalluksia koko kirja täynnä, riipaisevaa kipuilua, huumoria, ahdistuneisuutta... pystyin tuntemaan nämä kaikki.
Helmet-lukuhaaste: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.
Parhaimpia kirjoja, joita oon koskaan lukenut. Kaunis, surullinen, riipivän rehellinen ja ajatuksia herättävä. Itkin ja nauroin. Tämä on kyllä pakko ostaa omaan hyllyyn!
Luin viime vuonna sekä Antti Röngän Jalat ilmassa -romaanin sekä Petri Tammisen Musta vyö -romaanin. Tämä isän ja pojan kirjeenvaihdosta koostuva kirja oli hyvä jatkumo niille ajatuksille, joita nuo kirjat herättivät. Avointa, syvää ja henkilökohtaista ajatuksenvaihtoa. Taidan olla koukussa molempien kirjailijoiden ilmaisuun! Mielenkiintoisinta oli lukea esikoisromaanin julkaisun taustoista ja sen aiheuttamista peloista. Kirjeenvaihto käsitteli lyhyesti myös kirjablogi- ja Instagram-maailmaa, se oli erityisen kiehtovaa.
Uudelleenluku 2024: itketti ja nauratti ja tähdet nousi neljästä viiteen. Rakastan tätä kirjaa, rakastan löytää kirjallisuudesta sukulaissieluja.
En ole vielä nähnyt arviota, jossa Petri Tammisen ja Antti Röngän kirja Silloin tällöin onnellinen (Gummerus, 2020) olisi saanut osakseen rankkaa kritikkkiä. Ylistäviä ja hurmaantuneita kommentteja sen sijaan on riittänyt, ja nyt minäkin liityn kirjaan hullaantuneiden joukkoon.
Silloin tällöin onnellinen on isän ja pojan kirjeenvaihtokirja, jossa esikoiskirjaansa kirjoittava Antti lähettää teoksensa luettavaksi kirjoittamista opettavalle, kirjallisuuteen ja kieleen vaativasti suhtautuvalle kirjailijaisälleen Petrille. Kirjoittamis- ja kirjailijuuskeskustelun lomassa käydään läpi elämään ja alaan liittyviä pelkoja, häpeää ja ahdistusta. Kirjeissä vaihdetaan niin kuulumisia, muistoja kuin ajatuksiakin tarkkanäköisesti analysoiden ja peittelemättömän rehellisesti.
Tämän äärellä nauroin (erityisesti Petrin kirjeissä oli monia hersyviä kohtia), itkin (loppupuolen koskettavat kirjeet yliannostuksesta) ja vaikutuin (miten erinomaisia kirjeitä kaksikko kirjoittaakaan). Kirja kannattaa lukea jonkinlaisena sisarteoksena Röngän autofiktiivisen Jalat ilmassa -esikoiskirjan kanssa, sillä kirjeenvaihto keskittyy pitkälti kyseisen kirjan syntyprosessiin ja teoksissa sivutaan samoja tapahtumia.
Minä kuuntelin tämän äänikirjana, ja se, että yksi lukija luki Antin ja toinen Petrin kirjeet, toimi loistavasti. Haaveilen kuitenkin siitä, että ostaisin tämän kirjan itselleni, että voisin palata kirjan hienoimpiin kohtiin. Kaikkinensa kirja on mitä kiinnostavin kuvaus esikoiskirja kirjoittamisesta, sen julkaisuprosessista ja kirjailijan työstä mutta myös äärimmäisen koskettava isä–poika-suhteen kuvaus. 5/5 ⭐️
Tekisi mieli aloittaa tämä sillä öö:llä... Ajattelin ensin, etten lue tätä koko kirjaa, koska kaikki hehkuttivat tätä niin kovin. Mutta sitten taivuin, koska kaikki hehkuttivat tätä niin kovin.
En saanut siitä Röngän esikoisesta oikein mitään irti, vaikka aihe koskettaa kovin läheisesti omaakin elämääni. Tässä puhuttiin aika paljon siitä toisesta teoksesta, mikä puudutti. Toisaalta tämän ehkä parasta antia olivat ne kohdat, joissa valotettiin lisää Röngän kirjan kipeitä kohtia.
Mutta, olen "aika" kyllästynyt siihen, kun valkoiset miehet puhuvat valkoisista miehistä. Ja tässä tapahtuu lähinnä sitä. Kaksi valkoista miestä puhuu itsestään ja toisistaan ja muista valkoisista mieskirjailijoista. En ihan kauheasti saanut siitä mitään, varsinkaan mitään uutta. Ja varsinkin alkuun oli vaikeaa uskoa, että isä ja parikymppinen poika, vaikka kuinka kirjailijoita, kirjoittaisivat tosiaan toisilleen näin.
Tämän perusteella Röngästä jäi paljon sympaattisempi ja lempeämpi kuva kuin esikoisensa. Lopussa tuli kuitenkin vielä sellainen olo, että saako tästä sanoakaan mitään, jos se on muuta kuin hehkutusta.
Jokseenkin täydellinen kirja kaltaiselleni ihmiselle. En tiedä, miten tämä näyttäytyy jollekin joka ei a) pidä kirjoittamista elämänään, b) pyristele jatkuvien epävarmuuksien kanssa ja c) pohdi paljon sitä, miten vanhemmat ovat muokanneet omaa persoonaa. Löysin tästä itseni hyvin monella eri tasolla. Lisäksi oli jännää sijoittaa oma ura jonnekin kahden kirjailijan välimaastoon, ei ihan alkuun muttei myöskään vielä "kaiken kokenut" -osastolle.
(Ei siis ole kirjoitusopas vaan isän ja pojan, konkarin ja esikoiskirjailijan, kirjeenvaihtokirja, jossa kirjoittamisella ja peloilla on suuri rooli. Oppilaan ja mentorin roolit vaihtuvat, tunteita vältetään ja niitä kohti haparoidaan hyvin esimerkein. Väliin siteerataan muita ja muistellaan yhteistä. Sydäntä särkevää, lämmintä. Elävän tuntuinen kurkistus isän ja pojan väleihin, joissa on paljon anteeksipyydettävää mutta samalla "vain elämää itseään", silti ikuinen side ja lupaus, kömpelönäkin kaunis.)
Kirjeenvaihtoteos, jonka toinen osapuoli on jo pitkän uran tehnyt kirjailijaisä, toinen hänen poikansa, esikoiskirjailija. On tämä aika ihana kirja. Itkettää, naurattaa. Surettaa, on kivuliastakin. Sitten taas lämpöä. Tunnistettavia asioita sekä kirjoittajana että muuten vaan ihmisenä.
”Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan.” - Petri Tamminen
”Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen.” - Antti Rönkä
”Kun suhde toiseen syvenee, suojakuoreni kuluu pois ja joudun lopulta kosketuksiin todellisen minuuteni kanssa. Silloin alan epäillä itseäni, sitä kuka olen ja mitä haluan.” - Antti Rönkä
”Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää.” - Petri Tamminen
Luettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Antti Röngän mukaan Goodreadsin käyttäjät ovat "yhdentekeviä ääliöitä" ja hän ihmettelee, miksi jokin "mitätön Goodreads-möläytys sattuu".
Nyt möläytän.
Kirjoitan itsekin työkseni. En yhtä pakkomielteisesti ja tavoitehakuisesti kuin Rönkä tai hänen isänsä. En ole julkaissut esikoisromaania. En ole palkittu. En ole suomalainen mies. Kirjailijuus vertautuu Tammisella ja Röngällä sotaan, armeijaan, uhkapelaamiseen. Kirjeenvaihto on miehistä, kirjailijamiesten viljelemää toisten kirjailijamiesten hännän nostoa. "Mikä muu miestä kiinnostaa, kuin mies itse". Näin Risto Rasaa mukaillen.
Ymmärrän Antti Röngän tuohtumuksen, kun kaiken pitäisi olla meta- tai post-jotakin. Luen tuosta humoristisesta tuohtumuksesta myös halveksuntaa. Vain oma, Knausgård ja Bret Easton Ellis on hyvää.
Tulin surulliseksi kun luin tätä, joten tein alla olevaa listaa lukiessani. Se ei auttanut löytämään onnea kirjoittamiseen liittyen.
Kirjassa mainitut naiskirjailijat: - Alice Munro - Mari Mörö - Anna-Leena Härkönen - Merete Mazzarella - Nathalie Goldberg - Marketta Rentola - Anne Frank - nimettömäksi jäävä villakoiran omistava naiskirjailija
Muut teoksessa mainitut naiset: - Tammisen vaimo, Antin äiti - Antin tyttöystävä - Nimettömiksi jäävät opiskelijatytöt Antin opiskelukaupungissa - Nimettömiksi jäävät seksityöntekijät Amsterdamissa - Antin kustannustoimittaja Niina Miettinen - Gummeruksen Anna Baijars - Eeva Gummeruksesta
Wow. What a perfect book on writing, being a father, generation gaps, being a son, death, fear... you name it. Also: it mentioned Goodreads! Wohoo! This was wonderful as an audiobook, with two readers.
Tämä keskustelu oli aito, puhutteleva ja ajatteluttava. Pelosta on ehkä kirjoitettu liian vähän, ja tässä siitä puhuttiin hyvin. Nauroin yllättävän paljon, koska samaistuin, sain kiinni. Luulen että joitakin ajatuksia mietin vielä pitkään. Sain paljon havaintoja tästä irti sekä kirjoittamiseen että pelkoihin ja elämiseen. Kiitos tästä kirjoittajille ❤️
Ehkä epäreilua kategorisoida tämä kirja esseeteokseksi, sillä kirjeitähän isä ja poika tässä vaihtavat. Tuntuu vain siltä, että kirjailijoiden kirjeet ovat melko tarkkaan mietittyjä ja hiottuja, eikä niitä siksi kirjeinä osaa lukea. Sepä onkin tämän teoksen ongelma itselleni, en nimittäin missään vaiheessa pääse irti kyynisyydestäni ja kyseenalaistan koko kirjeenvaihdon autenttisuuden ihan loppusivuille asti. Tämä voi toki kertoa enemmän suhteistani omiin vanhempiini kuin näiden isän ja pojan välisestä siteestä.
On hyvä, että luin Röngän Jalat ilmassa -kirjan ensin, sillä se auttaa paljon tämän kirjan ymmärtämisessä. Jotkut pätkät ovat jopa melko suoraan em. teoksesta. Kirjeissä pohditaan paljon elämää yleensä, kirjoittamista hyvin eksistentiaalisesta näkökulmasta, sekä tietenkin isän ja pojan alati haastavaa suhdetta. Itselleni jäi tunne, että nimenomaan tuo viimeisin teema oli se tekijöilleen hankalin, ja siitä näimme lukijoina vain kevlarpinnan päälle jätetyn hallitun siivun. Taitavaa sanankäyttöä toki molemmilta, jä herättikin kiinnostuksen lukea myös Tammisen romaaneja.
Tässä oli paljon hyvää, rehellisyyttä ja vilpittömyyttä ja aitoa valmiutta asettaa itsensä alttiiksi. Mutta silti oli sellainen tunne, että olen nyt keskiluokkaisten miesten vyöhykkeellä lukemassa tämän nimenomaisen vyöhykkeen kipukohdista. Kun tältä vyöhykkeeltä käsin puhutaan ~universaaleista asioista~, karvani nousevat pystyyn. (Universaliteettien taakse verhoutuminen, taiteessa ja kaikessa muussakin = ei enää, kiitos.)
Väsyin myös miestenväliseen namedroppailuun nopeasti. Anne Frank oli koko kirjan ainoa naismaininta. (Sekä toki äiti ja tyttöystävä, jotka asettuivat näppärästi osaksi sitä naisille kautta historian langennutta positiota, jossa Ymmärretään ja Tuetaan miehiä heidän intohimoisissa pyrinnöissään.)
Isä ja poika kirjoittivat kumpikin hyvin, mutta ehkä kaipaan nyt vain niin kiihkeästi jotain muuta, etten kyennyt rentoutumaan tämän äärellä.
Hyvin mielenkiintoinen lukukokemus. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi äitipuoleltani oletettavasti jonkinlaisena sovitteluyrityksenä nyt kun omat välini isääni ovat olleet erityisen viileät kohta vuoden ajan. Lukukokemukseni oli siten osittain tuon linssin sävyttämä ja hetki minulla menikin teokseen tarttua. Yllätyin kuitenkin pian hyvin positiivisesti siitä, miten immersiivinen teos oikeastaan on. Kirja oli nopea ja helppo lukea ja kuitenkin sisälsi yllättävänkin paljon oivaltavia vertauskuvia ja kertomuksia, kuten isän vertaaminen tuomariin ja kertomus siitä, miten joku satunnainen puistossa puolisonsa kanssa istuva isä odotti käsi ojossa puhelimeen pääsyä lapsensa kanssa, vain puhuakseen tälle perämoottoreista. Osui ja upposi, varsinkin jälkimmäinen.
Toisten kirjeenvaihtoa on paha arvostella, mutta kun ne on nyt kuitenkin kirjan muodossa julkaistu, pitää sitä ainakin yrittää. Parhaimmillaan varsinkin Röngän kirjeet ovat kuin pieniä, hyvin kirjoitettuja ja oivaltavia novelleja. Tammisen itsetutkiskelu on rehellistä ja mielenkiintoista luettavaa, mutta silti hän usein asettautuu, sitä todennäköisesti huomaamattakaan, Röngän yläpuolelle, joka pahimmassa tapauksessa paikoitellen mitätöi tuon itsetutkiskelun. Kirjeiden kokonaisuus noudattaa myös kummallisen hyvin draaman kaarta, varsinkin kirjeiksi, ja tuntuvat paikoitellen muutenkin hieman epärealistisilta, kiillotetuilta ja liiankin novellimaisilta, mutta kai kahden kirjailijan kirjeenvaihto todellakin sitten näyttää tältä. Itseäni en isäni kanssa tällaisessa kirjeenvaihdossa osaisi edes kuvitella, enkä muutenkaan kirjoittajiin kovasti samaistunut. Silti opin tarkastelemaan itseäni paremmin havainnoimalla reaktioitani kuhunkin kirjeeseen, teemaan, asetelmaan ja sanomaan. Enkä silti niinkään isä-poika asetelmaan rajoittuen, vaan ihan vain yleisesti kaikissa ihmissuhteissani.
Muita Goodreads-arvoita vilkaistessani huomasin kirjaa kritisoitavan siitä, miten jollekkin se tuntui mainokselta Röngän esikoisteokselle ja toiselle se oli vain jälleen yksi teos, jossa "valkoiset, keskiluokkaiset miehet puhuvat valkoisista miehistä siteeraten valkoisia miehiä". Varmasti teoksen taustalla on osittain mielenkiinnon herättäminen kyseistä teosta kohtaan tai sille lisämateriaalina toimimenkin mutta itse ottaisin sen siltä kantilta, että kirjan kirjoittaminen on valtava osa ihmisen elämää. Ei sitä hirveästi muuta varmasti ajattelekaan ja siten tämä sattumalta erittäin hyvään rakoon sattunut kirjeenvaihto, joka saattaa tai saattaa olla olematta osittain sen takia julkaistukin, on erinomainen kuvaus kirjailijaksi ryhtymisesta ja varmasti toimii vertaistukena monille sitä harkitseville. Keskiluokkaisia, valkoisia, kiusaamistaustaa ja isäongelmia omaavia miehiä puolestaan Suomi on valitettavasti pullollaan. Monille heistä kirja voi olla hyvinkin terapeuttinen. Vaikka heihin muuten kuulunkin, itselleni kirja ei ollut erityisen koskettava, mutta uskon, että monille se sitä voi ollakin. Ja jos ei, niin voi sitä lähestyä lähes mukaansatempaavana ja viihdyttävänä novellikokoelmanakin, jota hetkeksi kuitenkin jää lopulta miettimään.
Kuten tiedämme, ihastuin Röngän esikoisteokseen, joten vaikka ajattelin tämän kirjeenvaihtokirjan olevan lähinnä kyseisen esikoisteoksen promomateriaalia, päätin antaa sille mahdollisuuden. Ja hyvä että annoin. Olen päätynyt siihen lopputulokseen, että autofiktiossa eniten ärsyttää se, että ei sanota mitään ja sanotaan ei mitään keskinkertaisella kielenkäytöllä. Sekä tässä että esikoisteoksessa 1) sanottiin jotain ja 2) sanoitettiin se jokin hyvin. Sekä isällä että pojalla on tässä(kin) kirjassa suomen kieli niin hyvin hallussa, että lauseita on ilo lukea. Ajatukset ja diskurssi oli arkipäiväistä, mutta samalla koskettavaa ja oivaltavaa. Ja ah mikä nimi kirjalla, rakastin toteamusta ”silloin tällöin onnellinen”. Sitähän se ihmisyys on.
Tartuin kirjaan vähän epäröiden, koska olin lukenut siitä paljon kehuja, mutta teos oli niiden arvoinen. Isän ja pojan kirjeenvaihdossa on paljon kiinnostavia ajatuksia ja pohtimisen aihetta. Pojan ääni kuuluu enemmän, koska teoksessa puhutaan paljon hänen ongelmistaan, peloistaan ja epävarmuudestaan.
Tämän jälkeen täytyy ehdottomasti lukea Antti Röngän oma romaani, mutta ehkä jotain muuta välissä.
En ole parhaimmillanikaan mitenkään tehokas kirjojen arvioija, mutta jotenkin vielä hankalammaksi se muuttuu, kun kirja on kahden ihmisen välistä kirjeenvaihtoa, jonka haluan uskoa olevan enimmäkseen totuuspohjaista, eikä ainakaan ihan hirveän pitkälle editoitua.
Kieli on maukasta sekä isän että pojan kirjeissä. Isän osuudet ovat välillä niin hauskoja, että naurahtelin ääneen. Yllättäen isän osat olivat myös ne, mitkä menivät eniten tunteisiin, vaikka poika on se, jonka kärsimyksestä kirjoitetaan. Ehkä siihen on helpompaa samaistua. Siihen läheisen impotenttiin tuskaan, kun syyllisyys ja tarve auttaa sekoittuvat keskenään, eikä mihinkään kuitenkaan voi itse vaikuttaa, ei nyt eikä silloin.
Tämä herätti mielenkiinnon sekä Röngän romaaniin, jota tässä nimenomaan käsitellään, että myös Tammisen omaan tuotantoon. Toisaalta pelkään, ettei tällä aloitettuaan voi kuin pettyä. Röngän teema myös pelottaa, koska aihe on niin rankka, ettei se voi tuottaa mitään muuta kuin kipua.
en voi olla toivomatta, että jonain päivänä minulla ja lapsillani olisi sellaiset välit, että puhuisimme noin suoraan ja kauniisti, vaikka emme enää olisi päivittäin samassa huushollissa. Enkä voi olla toivomatta, että lapseni säästyisivät niiltä ongelmilta joita tämän kirjan poika oli kokenut, ja että minulla olisi ihan jatkuvasti paremmat eväät olla läsnä, huomata, puuttua ja auttaa.
Tärkeä ja hieno isän ja pojan kirjeenvaihtokirja, joka väkisin vertautuu Itkosen-Westön 7+7:ään lyöden sen laudalta mennen tullen rehellisyydessä, koskettavuudessa ja kielenkäytössä. Molemmissa kirjoissa nuorempi kirjoittaja on kirjoittamassa enemmän tai vähemmän autofiktiivistä romaania, mutta Itkonen valitsee olla käsittelemättä sitä lainkaan Westön kanssa ja tässä kirjassa taas poika rohkeasti kertoo isälleen missä kirjan kanssa mennään. Ja vielä näistä kirjoista tulee mieleen J.M. Coetzeen ja Paul Austerin Here and Now -kirjeenvaihtokirja, ja vaikka tämän kolmannenkin ottaa vertailuun, Silloin tällöin onnellinen voittaa. Tässä kirjoittajat ovat kaikista tasa-arvoisimpia eikä toinen nuoleskele toista eikä hännystele. Mutta nyt kyllä tarvitsen seuraavaksi naisten kirjeenvaihtoa, mistähän löytäisin sellaisen kirjan?
This entire review has been hidden because of spoilers.
”Lapsella olisi varmasti helpompaa, jos isä olisi vuorenvarma hahmo. Mutta kai epävarmuudestakin voi olla hyötyä. Sehän kannustaa ajattelemaan. Pakottaa ajattelemaan. On kornia väittää, että taide vaatisi trauman, mutta uskon, että jostakin harmonian lajista ihmisellä on kova puute ja pula, jos se tosissaan ryhtyy kirjoittamaan romaania. Tai toisin päin: Jos ihminen on niin herkkä että se haluaa kirjoittaa, siitä seuraa väistämättä myös jotain hankalaa.”
Silloin tällöin onnellinen on ainutlaatuinen kirjoittavan isän ja kirjoittavan pojan vuoropuhelu ja kirjeenvaihto kirjoittamisesta ja maailmasta. Sitä lukiessa tuntuu kuin saisi olla osana harvinaisen rehellistä keskustelua, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi elitismin kanssa (joka kirjallisuuskeskustelua aina joskus vaivaa...), vaan joka kerii auki aitoa ajattelua ja aitoa elämää - kipua, pelkoa ja häpeää väistämättä. Myös erinomainen kirjoittamisopas!