Banaanilaatikkonostalgiasta aikamme riidanaiheisiin - avointa ja syvälle menevää ajatuksenvaihtoa elämän keskeltä.
Keväällä 1997 nuori toimittaja Juha Itkonen haastatteli menestyskirjailija Kjell Westötä ja elätteli omia kirjoitushaaveitaan.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaksi kirjailijaa pohtii kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Kirjeenvaihdon edetessä sävy muuttuu yhä avoimemmaksi ja luottamuksellisemmaksi. Käsittelynsä saavat myös kirjailijan työn varjopuolet, kateus, pettymykset ja pelot. Mutta myös sen onni: se on vapaata liikkumista ajassa, tilassa ja ihmismielessä.
Juha Itkonen (s. 1975 Hämeenlinnassa) kuuluu nuoren kirjailijapolven kärkinimiin. Itkonen asuu Helsingissä, Arabianrannassa vaimonsa Maija Itkosen ja kahden lapsensa kanssa. Maija Itkonen (s. 1977) työskentelee muusikkona ja teollisena muotoilijana.
Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (2003) oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Kalevi Jäntin palkinnon.Romaanista Anna minun rakastaa enemmän Itkonen sai Valtion kirjallisuuspalkinnon.
Itkosen kolmas romaani Kohti on kertomus hajonneesta perheestä ja kahdesta sukupolvesta, jotka koettavat löytää tien toistensa luo. Romaani oli vuoden 2007 Finlandia-ehdokkaita. Itkonen sai romaanista Nuori Aleksis -palkinnon 2008.
Juha ja Maija Itkonen julkaisivat syksyllä 2007 yhdessä lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Se oli Juhan ensimmäinen lastenkirja ja Maijan ensimmäinen kuvitustyö.
Sen verran luottamuksellista, pohdiskelevaa ja henkilökohtaista oli tämä kahden kirjailijan välinen kirjeenvaihto, että inspiroiduin ja päätin etsiä itselleni kirjekaverin.
Juha Itkonen ylenkatsoo tai dumaa kaiken, mihin itse uskon ja mitä edustan; intersektionaalisen feminismin, hyvesignaloinniksi lasketun asioiden jakamisen, lentämättämyyden pyrkimyksen, "rationaalisen" lapsettomuuden, vihervasemmistolaisuuden. Sellaista on vaikea ottaa vastaan. Provosoiduin ja jopa järkytyin kuunnellessani kirjaa.
Kjell Westöstä piirtyy puolestaan monipuolisempi kuva kuin minulla oli aiemmin. Eri sukupolvea kuin minä, mutta vallan- ja vaikuttamisen kahvassa, käyttää ääntään, virheineen, mutta avoimena, muita syyttelemättä.
On riski tutustua arvostamiensa taiteilijoiden pään sisään.
Fem stjärnor mest för att jag som annars ogillar allehanda självbiografiska texter till min stora förvåning störtgillade den här. Det är framför allt det allmänmänskliga tilltalet och de allmänmänskliga samtida frågorna som lyfts upp som gör att jag inte bara läser sida upp och sida ner utan också VILL göra det. Min tankevärld expanderade, och det är troligtvis det bästa en bok (oavsett genre) kan åstadkomma.
Fin brevväxling mellan två författare som genom brevväxlingen går från att vara bekanta till att vara vänner. De skriver om livet, mycket om författarlivet och ännu mer om klimatoro. Breven känns ärliga, uppriktiga, omtänksamma – och inte tillrättalagda. Det sistnämnda gör att jag har bättre tålamod med det som skaver i mig. Ganska ofta skulle jag vilja ta del i samtalet själv. Lyssnade på den svenska ljudboken, inläst av Itkonen och Westö och tyckte att det var modigt av Itkonen att läsa in sina brev på svenska.
Äärimmäisen inspiroiva zoomaus ulos tästä älytöntä vauhtia kiitävästä nykyelämästä. Kelat isyydestä kostutti silmät ja ilmastonmuutoksesta värisytti selkäpiin.
Kirjan ansiosta harkitsen myös itse kirjekaverin - tai edes vain itseäni varten reflektoovan kynän etsimistä. Kirjan ansiosta kaivoin käsiini myös näiden ihmisten tunnetuimmat romaanit.
Annoin neljä tähteä. Pidin konseptista kirjalle, jossa kirjoitetaan toisille kirjeitä. Hyvin olivat saaneet kirjoitettua ne niin että niistä tuli "oikea kirja" - tarkoitan tällä sitä ettei kirjassa ollut tuntua siitä että kirjaan oli julkaistu kirjeitä vaan tavallaan tarina jatkui hyvin vaikka kirjoittaja vaihtuikin. Jos en olisi tietänyt että on kaksi eri kirjoittajaa ja kirjoittivat kirjeitä toisilleen, en tiedä olisinko huomannut sitä jos ei sitä olisi tuotu erottavilla asioilla esille. Kirjassa käsiteltiin hyvin ajankohtaisia asioita ja tärkeitä sellaisia. Jotkin kommentit vihastuttivat minua mutta suurin osa oli ihan järkevää pohdintaa aiheista. Mielenkiintoa lukemiseen toi myös se että kirjailijat ovat itsekseen suhteellisen tunnettuja kirjallisuusmaailmassa, toinen on vanhempi (kokeneempi?) ja toinen nuorempi (uran alussa?). Mutta kirjeiden edetessä tämä vanhemman ja nuoremman, kokeneemman ja vähemmän kokeneemman välinen eroavaisuus katoaa ja välillä (jos ei olisi tiennyt kumpi kirjoittaja kyseessä oli) ei olisi tiennyt kumpi tekstin oli kirjoittanut. En ole itse tutustunut kumpaankaan kirjailijaan yksikseen kovin paljoa. Itkoselta en ole lukenut ainuttakaan kirjaa, Westöltä olen lukenut yhden joten en ole kummankaan kirjoitustyyliin perehtynyt sen enempää, siksi ehkä etten erottanut kirjoittajien tekstejä toisistaan tai sitten vain olivat osanneet kirjoittaa niin anonyymisti tuomatta esille omaa tyyliään.
Paljon kirjassa puhuttiin kriitikoiden kirjoittamista arvosteluista ja siitä miten ne vaikuttavat kirjan myyntiin ja siitä mihin kirjoihin ihmiset tarttuvat. Varmasti sillä on merkitystä mutta pitää muistaa että se on VAIN sen YHDEN kriitikon mielipide. En itse ole varmaan ainuttakaan Hesarin arvostelua lukenut kirjoista ja osaan itsekin valita ne kirjat jotka luen, ilman että jonkin kriitikon mielipide vaikuttaisi lukemiseeni tai lukematta jättämiseen ja haluan uskoa että näin on monella muullakin, ettemme me lukijat olisi niitä silmät ummessa menijöitä jotka lukevat vain kirjoja jotka on arvosteltu korkealle, tai ovat klassikoita, tai palkinnon voittaneita tai ns. korkeakirjallisuutta (mielestäni tällainen kulttuurin arvottaminen parempaan ja huonompaan on aivan hanurista) vaan lukisimme sitä mikä itseä kiinnostaa. Siksi tämä jotenkin hämmensi miten kirjailija (puhun monista kirjailijoista, en vain Westöstä tai Itkosesta henkilökohtaisesti) ottaa kriitikon puheet niin itseensä kun se on vain yhden ihmisen mielipide, ei koko lukijakunnan. Mutta ymmärrän kyllä että sillä on varmasti vaikutusta, vaikken niin haluaisi olevankaan. Ihminen kun on laumaeläin. Jätän tämän aiheen tähän vaikka tästä voisi kirjoittaa paljon enemmänkin. Lukekaamme sitä mitä haluamme, ei sitä mitä "kuuluu", eikä saa hävetä sitä mitä lukee. Kaiken lukeminen on hyvä asia.
"Rauha vaatii enemmän älykkyyttä kuin sota". - En muista kumpi näin kirjoitti mutta lause osui ja upposi ja allekirjoitan tämän täysin.
Kirjeenvaihtokirjoissa on oma ideansa. Niissä kirjoittajat voivat pohtia kaverin kanssa maailmanmenoa ja tulevat samalla keveämmin kuin monologimuodossa avautuneeksi omista toimistaan ja sen hetkisistä aatoksistaan. Onnistuessaan dialogi toimii myös lukijalle. Yöpöytälukemisena lyhyt muoto, rajatut kirjeet, lepuuttavat mukavasti päivästä väsyneitä aivoja. On selvää, että Itkonen ja Westö kirjoittavat hemmetin hyvin. Tasapaino yleisten, kuten ilmastonmuutosahdistus, ja yksityisten, kuten perhesuhteet ja kirjailijan työn kauhut, kulkevat soljuvasti kirjeestä toiseen. Vaikka arvostetut kirjailijamiehet tympiintyvät minäminäminä-egon jatkuvaan pohtimiseen, niin irtikään he eivät siitä pääse. Se on kirjailijantyön lähde ja kirous. Kovin kohteliaita herrat ovat toinen toisilleen, mutta kirjeistä myös välittyy pikkuhiljaa aidosti luottavainen suhde, jonka avoimet kirjeet heidän välilleen kasvattavat. Silti kirjan kannen kuvauksissa heidän oli mahdoton katsoa toinen toisiaan suoraan silmiin! Sitäkin pohditaan varsin kiinnostavasti. Kyllä, kannatti lukea, vaikka välillä minäkin hermostuin siihen loputtomaan egokelailuun, jonka tämä ammatinvalinta, tai kohtalo, heille aiheutti.
Pidin tästä kirjasta todella paljon. Tänään huomasin, että kumpikin on kirjoittanut vielä yhden kirjeen. Heidän piti tavata Ahvenanmaan kirjailijapäivillä, mutta tapaaminen peruuntui pandemian vuoksi. Siksi Itkonen kirjoitti vielä yhden kirjeen, vaikka he eivät olleet sopineet mitään etukäteen. Westö kirjoitti vastasi tähän kirjeeseen. Uudet kirjeet olivat erinomaisesti kirjoitettu. Ne kertoivat kirjailijoiden omista tuntemuksista mutta myös monia ihmisiä yhdistävistä tuntemuksista. Kirjeiden avulla oli mukavaa summata mennyttä vuotta.
Yritä tässä nyt jotain raapustaa kun on ensin lukenut kahden oikean kirjailijan yhteisen teoksen. Tuntuu typerältä yrittää laittaa sanoja peräkkäin tietäen niistä muodotuvan vain kömpelöitä yritelmiä.
Yritän silti.
Aloin aikanaan kirjoittamaan näitä lyhyitä ajatuksiani kirjoista omaksi ilokseni. On kiva palata aikojen päästä lukemaan, mitä mieltä olen jostain kirjasta ollut. Arviosta on tullut tapa ja tähdet auttaa minua etsimään suosikkikirjani nopeammin omasta kirjastostani.
Itkonen ja Wästö kirjoittaa kriitikoista koskettavalla tavalla. He eivät sitä sano, mutta kriitikon rooli on kyllä ankea. Sen jälkeen kun taiteilija on sydän ja aivot verellä tehnyt parhaansa, tulee kriitikko lyttäämään työn.
Meitä on maailmassa kahdenlaisia: on tekijöitä ja niitä jotka arvostelee. On sanomattakin selvää, kummat vie tätä maailmaa eteenpäin.
En siis ole koskaan varsinaisesti ajatellut kenenkään lukevan näitä ajatuksiani lukemistani kirjoista. Paitsi kerran havahduin tämän alustan julkisuuteen kun olin arviomassa suomalaisen kollegani teosta. Tajusin, että tämä ihminenhän tekijähän on oikeasti olemassa, ja vaikken häntä tunne, on nämä piirit todella pienet. Mitä voin sanoa kirjasta ääneen, varsinkin kun minuun teos ei uponnut lainkaan?
Varmaan en sanonut mitään erikoista.
Jokatapauksessa on siis hankala arvioida teosta, jossa kirjailijat avautuu kirjailijan arjesta ja kriitikoiden teksteistä. Vaikka enhän minä toki mikään kriitikko ole!
Oli kirjassa toki paljon muitakin teemoja! Itkonen ja Wästö kirjoittaa hyvin ja kauniisti, osittain myös terävästi ja alastomasti monista hankalista asioista. Mielestäni toinen onnistuu tässä paremmin tai sitten hänen ajatuksensa oli lähempänä omiani.
Kaunista ja kiinnostavaa tekstiä eri aiheista. Tietyt teemat alkoi vähän jo puuduttaa ja turhauttaan. Itkonen myös toteaa osuvasti, että kuinka avoimesti oikeasti voi kirjoittaa, kun tietää näistä tulevan lopulta kirja.
Ainekin reagoi siihen, että sitä mitataan. Ihmisen on vaikea, ellei mahdoton vastustaa muutosta mitatuksi tullessaan.
Ei tää ehkä ihan vitosta omassa päässäni saa, mutta kallistun sinne kuitenki.
Enpä tiennyt, että toisten kirjeenvaihto voisi olla näin mielenkiintoista luettavaa! Tosin kyseessä on kahden taitavan kirjailijan kirjeet, jotka on alunperinkin suunniteltu julkaistavaksi, joten kovin suureen hämmästykseen ei ole aihetta. Vaikka kirjeet sisältävätkin varovaista tutustumista ja oman arjen ja elämän kuvausta, ne käsittelevät pääasiassa päivänpolttavia ja yleismaailmallisia aiheita.
Eniten Itkosen ja Westön teemoiksi nousevat ahdistava ilmastonmuutos, feminismi ja #metoo, sekä isyys ja miehen rooli. Miehet pohtivat oikeita tapoja toimia näissä muutosta vaativissa, tärkeissä asioissa, kun vaatimuksia tulee joka suunnasta, mutta jokainen otettu askel tuntuu herättävän lähinnä arvostelua. Mitkä siis olisivat aidosti hyödyllisiä ja silti toteutettavissa olevia toimenpiteitä paremman tulevaisuuden puolesta?
Turvallisemmilla mutta silti yhtä kiinnostavilla vesillä miehet ovat pohtiessaan kirjoittamista ja kirjailijuutta. Näiden pohdintojen jälkeen päädyin jälleen vilkaisemaan vanhoja instapäivityksiäni, etten vain ole tarpeettoman karkeasti lytännyt ainakaan kenenkään suomea osaavan kirjailija hengentuotteita. Kirjailijat kun pohdinnoissaan varsin hyvin osoittavat, ettei ilkeästi sanominen ei ole mikään meriitti ja nokkeluuden mitta, vaan tavallista koulukiusaamista. Kritiikin voi muotoilla muutenkin kuin tarkoituksellisen loukkaavasti.
Viihdyin oikein hyvin näiden kahden, sympaattisen ja syvällisen herran seurassa. Huomasin myös (kuten varmaan yksi kirjan tarkoituskin oli), etten ole lukenut kummankaan romaaneja aikoihin. Olisikohan taas aika?
I was prepared for some pats in the back, which I got. I got something else too, beautiful and wise thoughts of world. Lame, maybe, but still very wise. Everything deeply wise is always deeply banal. This is a book about two middle-aged men. Writers, too. Reading this, the frames open and reveal something more underneath. Beautiful, liberal minds. Not men, but human. The subject matters go from #MeToo to climate change and Knausgård and from children to writing. The view on these subjects are fresh, friendly, free in a way. I love books based on the exchange of letters. I love how the other always only listens while the other tells something. It's so slow, so deep. Wonderful conversations. This is very welcome. The slowness of these opinions and views of the world. The place for all the greys, whites and blacks. The voice of these two, middle-aged men, who are not only that but very much more.
Idea Itkosen ja Westön kirjeenvaihtoon tuli kustantajalta. Itkonen kirjoittaa ensimmäisen seitsemästä kirjeestään, jossa kertoo haastatelleensa Westötä opiskelijajulkaisu Contactoriin vuonna 1997. Siitä sitten lähtee 1,5 vuotta kestänyt kirjeenvaihto, jossa puidaan lukuisia teemoja - kritiikin haavoittavuus, autofiktio, #metoo, ilmastonmuutos, isyys, suomalaisuus, suomenruotsalaisuus etc.
Aluksi he puhuvat kirjeissään nostalgiasta, josta on syytetty molempien tuotantoa, mutta Westö sanoo "Henkilökohtaisesti minä en haikaile, minä kuvaan.” Molempia kirjailijoita kiehtoo muistamisen ja keksimisen ero, siitä fiktiossa on kysymys. Ja fiktio on molemmista ihanin, joskin haastavin kirjallisuudenlaji. Hieno kuuntelukokemus, kirjan lukijoina kirjailijat itse.
Olin kuullut paljon hyvää tästä kirjasta, mutta koska kategorisesti en vain pidä kirjemuodossa olevista teoksista, en ollut varauksettoman innostunut. Tämä oli kuitenkin hyvä. Juuri sopivasti etäinen ollakseen riittävän lähellä. Kirjeet syvenivät hienosti loppua kohti. En tietysti ole ihan puolueeton, koska pidän molempien herrojen kirjoista, kolumneista ja jutuista, vaikka en kaikesta olekaan samaa mieltä. Ainakin kaikille kirjallisuuden ystäville suosittelen.
Tämä oli kiva konsepti: kahden kirjailijan kirjeenvaihtoa. Olen näköjään joskus lukenut Austerin ja Coetzeen vastaavan, mutta en kyllä muista siitä mitään... Kuuntelin tämän ruotsinkielisenä äänikirjana, jossa molemmat kirjailijat lukivat omat kirjeensä itse. Olisin tykännyt enemmän jos molemmat olisivat lukeneet omalla äidinkielellään, vaikkei Itkosen ruotsissa mitään vikaa ollutkaan. Etenkin Itkosen avoimuus ja raaka rehellisyys tekevät kirjasta kiinnostan.
En mjuk kontrast till det snabba nyhetsflödet. Brevet som genre fungerar väl när Itkonen och Westö berör viktiga, mänskliga teman. Jag har haft en lite problematisk relation med Westös böcker men den här gillar jag mycket. I höst kommer Itkonens ”Ihmettä kaikki” ut på svenska, då ska jag läsa den!
Hieno kirja! Mielenkiintoista dialogia hyviltä kirjoittajilta. Kaikkiin teemoihin en niin saanut otetta, mutta hyvä ja kunnioittava katsaus maailman asioihin. Kiehtova ajatus koostaa teos kirjeillä joiden aikaikkuna on sopivan väljä. Miellyttyvä, turvallinen ja suositeltava teos kaikille.
En fin och ärlig bok om livet och att vara människa. Jag håller inte alltid med i allt som skrivs i breven, men jag uppskattar i synnerhet Itkonens och Westös tankar och funderingar kring författarskap. Varm rekommendation på denna!
Huoliteltuja tekstejä ja ajatuksia ajankohtaisista aiheista kahden mestarillisen kirjailijan kynästä. Eniten miellyttivät ja kiinnostivat pohdinnat kirjailijan ammatista, esimerkiksi siitä, miltä tuntuu saada negatiivinen kritiikki. Muilta osin pohdinnat olivat aika tavanomaisia, enkä nuorena naisena kyllä ehkä voi olla kaikesta samaa mieltä - eikä toki tarvitsekaan. Lapsettomana myöskään pitkät rivit isyydestä ja lapsista eivät oikein sytyttäneet. Herkullisia juttuja kuitenkin Itkosen ja Westön faneille ja lukijoille.
Hieno, rehellisen tuntuinen ja ajatuksia herättävä kirja/En insiktsfull och ärlig korrespondens mellan två författare, om viktiga och även för dem känsliga frågor: om kritikens makt, mansrollen, klimatändringen, etc. /Monia tärkeitä ja kirjailijoille arkojakin teemoja: ilmastonmuutos, satuttava kritiikki, isyys, miehen rooli, jne.
En sällsamt fin läsupplevelse med brev mellan två författare som befinner sig i olika skeden i livet men som ändå med eftertanke och respekt för både varandra och sig själva avhandlar allt mellan klimatkris, recensioner, författarskap, debattklimat, skidåkning, faderskap och annat i livets gång.
Kirja oli parempi kuin pelkäsin, mutta kuten tällaiset kirjat usein, ne tuntuvat vähän turhilta ja mieluummin luen näiltä molemmilta herroilta heidän varsinaista fiktiotaan.
Hyvä vertailukohta kirjalle on tämä JM Coetzeen ja Paul Austerin välinen kirjeenvaihtokirja Here and Now (https://www.goodreads.com/book/show/1...) jossa on vähän samanlainen asetelma - "kirjallinen kirjailija" (Coetzee ja Westö) ja "nuorempi ja viihteellisempi kirjailija" (Auster ja Itkonen) vaihtavat ajatuksia elämästä ja kirjallisuudesta. Kumpikaan parikki ei pysty täysin välttämään setäselittämisen ansaa, ulkomaiset kollegat eivät sitä edes yritä koska 10 vuotta sitten se ei ollut vielä rikollista :D Nämä kotimaiset taas yrittävät selittää itsensä pois sukupuolensa ja muun asemansa etuoikeudellisuudesta ja osoittavat hetkittäin ihan ymmärtävänsä mistä kysymys.
Oikeastaan eniten minua häiritsi se, että kirjeenvaihto oli olevinaan niin luottamuksellista ja syvällistä, mutta sitten jo tältä etäisyydeltä pystyi huomaamaan että se ei ollut sitä. Itkonen ei kerro Westölle olevansa kirjoittamassa isoa autofiktiivistä tai elämäkerrallista teostaan Ihmettä kaikki, eikä oikeastaan edes palaa Westön ihmettelyyn aiheesta. Kumpikin latelee syvälatteuksia toiselle oikein urakalla ja toinen vastaakin, mutta ulkopuolelta on vaikea päästä merkityksellisyyteen tai ystävyysuhteen syvenemiseen käsiksi.
Vaikea kirjallisuuden laji, ja vannon että jos vielä luen kirjailijoiden kirjeenvaihtoromaaneita, niin seuraavaksi jonkun muun sukupuolen kirjoittamia.
Boken anvisades som kurslitteratur, självbiografiska texter är inte något jag annars uppskattar och jag önskar att recensionen läses utifrån de premisserna. Kanske är det så att en mer rutinerad självbiografkonnässör ser andra kvalitéer, i så fall kan jag bara gratulera. I första halvan kändes brevväxlingen stel och konstruerad. När de bytte ordning på samtalet började det flyta bättre, så småningom, och de intressanta texterna började komma. Hade det inte varit för att boken var obligatorisk läsning hade jag aldrig kommit till den punkten att jag fått läsa lite äkta känslor och vrede över orättvisor och oförstånd. Det brände till och blev intressant väldigt sent i boken.
Det här är inte en bok som frälser en ovillig biografiläsare. Det behandlar klimatångest, livspussel och andra frågor som känns viktiga, men i bokens andra hälft. Alla stycken jag finner bra kom i slutet, hela första halvan känns som en väldigt lång och lite seg upptakt. Vackert språk kan bara maskera visst mycket. Det känns som om de måste skriva sig fram till kärnan i samtalet, och kanske var det så det var. Det vet vi ju förstås inte.
4,5 tähteä Petri Tammisen ja Antti Röngän Silloin tällöin onnellinen on ollut tämän vuoden parhaita lukukokemuksia. Siksi myös 7+7 kiinnosti suuresti. Aloitin tätä jo heinäkuussa, mutta kirjeiden yllättävä pituus jotenkin hyydytti. Päätin myös lukea ikäänkuin taustatietona pohjalle Itkosen Ihmettä kaikki -romaanin. Westön Tritonuksen jälkeen muistin kuitenkin, että tämä teos odottaa hyllyssä, joten päätin lukea sen loppuun. Nyt kirjeet eivät enää tuntuneetkaan niin pitkiltä ja luinkin kirjan loppuun lähes yhdellä istumalla. Vaikka aluksi kaipasinkin enemmän tavallisen arjen kuvausta politiikan ja muun vakavamman pohdinnan oheen, toimi kirja vallan mainiosti näinkin! Erityisen kiinnostavana pidin keskusteluja suomenruotsalaisuudesta ja ilmastonmuutoksesta. Westö on kirjoittanut Tritonusta kirjeiden ohessa, joka lisää mielenkiintoa juuri kirjan lukeneena. Kaikista vahviten teoksesta jäi mieleen Westlön toteamukset autofiktiosta puhuttaessa siitä, kuinka "menestys on usein näkyvämpää ja vie enemmän tilaa kuin epäonnistuminen" sekä "jos olisin antanut kertojalle avioliiton ja lapsia, kertomukseen olisi tullut uusi ulottuvuus ja se olisi vaatinut vielä enemmän sivuja".
Lukisin kovin mielelläni näiden kahden kirjeenvaihtoa myös jatkossa!
Muutama vuosi sitten pohdimme kuopukseni kanssa, mahtaako olla olemassa turhia ammatteja, ja keksimme yhden: juorulehden toimittaja. Nyt tiedän toisen: kirjallisuuskriitikko. En todellakaan ymmärrä, miten voi olla ihmisiä, jotka väittävät pystyvänsä objektiivisesti sanomaan, mikä on hyvää taidetta. Koko asetelma on käsittämätön: kirjailija kirjoittaa teoksen sydänverellään ja sitten joku kriitikko lässäyttää sen julkisesti ja kirjailija joutuu rämpimään sen synnyttämissä aalloissa ehkä vuosikaudet. Mitä järkeä? Pidin tästä kirjasta yllättävän paljon. Yllättävän siksi, että minulla ei ole kovinkaan paljon yhteistä kirjoittajien kanssa, mutta silti tunsin ymmärtäväni heidän ajatusmaailmaansa hyvin. Pidin heidän rehellisestä, avoimesta suhtautumisestaan omiin motiiveihinsa ja toimintaansa. Ainoa asia, joka vähän ärsytti/ihmetytti, oli se, miten useampaan otteeseen puhuttiin lentomatkustamisen haitoista ja silti molemmat jatkoivat runsasta matkustelua... Olisi ihan mielenkiintoista saada lukea mitä ko herrat kirjoittaisivat tässä maailmantilanteessa, 2025; paljonhan on tapahtunut tämän kirjan julkaisemisen jälkeen.
Kahden suomalaisen miehen avointa ja rehellistä, itseään tutkiskelevaan kirjeenvaihtoa tässä ajassa. Kirjan nimi voi tuleviin aikoihin verrattuna olla ylilyönti, mutta tiettyä levottomuutta voi tunnistaa näissä kahdessa keski-ikäisessä sielussa.
Olin jostain syystä hieman pettynyt ymmärrettyäni kirjeiden edetessä, että tämä oli alusta asti tilattu teos. Kirjeet eivät perustu aitoon kirjeenvaihtoon, joka on päätetty julkaista. En tiedä olisiko sillä lopulta ollut isoa merkitystä; kumpikin kirjailija tuntuu kirjoittavan avoimesti ja omilla sanoillaan ylimääräisistä lukijoista piittaamatta.
Ehkä tämän jälkeen saan viimein aloitettua lukulistallani yli 20 vuotta olleen Leijat Helsingin yllä. Itkosen kirjoista olen aina halunnut pitää enemmän. Luen niitä tottumuksesta.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Kirjeet ovat pikaviestien ja sähköpostien aikakaudella katoavaa kansanperinnettä mutta suomalaiset fiktion mestarit näyttävät sen, että kirjeet ovat edelleen erinomainen tapa käsitellä ajankohtaisia asioita ja laajentaa omaa ja lukijan ymmärrystä kirjeen kirjoittajan mielen päällä olevista aiheista. Toivottavasti saamme viimeistään kahdenkymmenen vuoden päästä vielä lukea yhden kirjan verran lisää kirjeitä tai vaikka vähän aiemminkin.
En brevväxling mellan två manliga författare i olika åldrar och med olika livssituationer, kan det vara något? Ja, det kan det, även om det tog två månader att läsa boken. Allt medan de diskuterar vitt skilda ämnen (manlighet, familj, klimatångest, skrivande, #metoo m.m.) växer en vänskap fram, som också medför en större ärlighet. Bäst tyckte jag om de partier där de visar sin osäkerhet och sårbarhet, som Westös beskrivning av moderns psykiska sjukdom och Itkonens erfarenheter som förälder till för tidigt födda tvillingar.