De kinderplaneet

by Riikka Pulkkinen, Annemarie Raas (Translator)

Een ogenschijnlijk aimabel gesprek op de bank op een zaterdagmiddag, terwijl in de kamer ernaast een kind slaapt, heeft de kracht om een gezin uiteen te scheuren. Omdat de kerstdagen zich aandienen houden Frederika en Henrik hun scheiding nog even voor zich. In januari worden ze geconfronteerd met pijnlijke taken: ze moeten elk object in het huis classificeren als "van jou' of "van mij'. Weken worden opgedeeld in een ingewikkelde grafiek die definieert wie het recht heeft om tijd door te brengen met hun dochter.

Terwijl ze soms het gevoel heeft dat ze haar verstand verliest, ontleedt Frederika meedogenloos haar relatie met Henrik. Ze vraagt zich af of het gezinsleven of totale overgave in de liefde voor haar wel mogelijk is.

Genres: Finnish Literature, Fiction, Audiobook

363 pages, Paperback

First published January 1, 2018

About the author

Riikka Pulkkinen was born in 1980 and spent her youth in Oulu, a town on Finland’s northwest coast, with her father (a lawyer), mother (a doctor), and two sisters. During that time, she was also a very talented athlete. Nowadays she studies literature and philosophy at the University of Helsinki, and does her jogging without a stopwatch.

The Border, Pulkkinen's first novel, was published in 2006 and got positive reviews and immediate sales success.

Her second novel, True, came out in 2010 and was shortlisted for the Finlandia Prize, the most prestigious literary award in Finland. The film rights of True have been sold to Vertigo Productions (Finland), and its adaptation for the stage premiered at Helsinki KOM Theatre in November 2011.

Pulkkinen’s third novel, The Book of Strangers, was published in September 2012.

The publishing rights for Pulkkinen’s novels have been sold to publishers all around the world. Current rights sold and published translations for each of her books can be viewed in the books section.

See more at: http://riikkapulkkinen.com/author?lan...

Reviews

[Katja]

Vaikka kokonaisuudessa on liikaa aineksia ja eron kuvaus pitkästyttää hetkittäin, on Lasten planeetta Pulkkisen paras romaani sitten upean Totan ja hauskan, ihan eri lajityyppiä edustavan Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen. Se on kunnianhimoinen, rakenteeltaan toimiva ja hyvin kirjoitettu teos, josta saa paljon irti. Pulkkisen perhe- ja parisuhdekuvaus on terävää, Helsinki-kuvaus ihastuttavaa, ihmismielen käsittely syvää.

[Heidi · Rating 3 out of 5]

Kuuntelin äänikirjana ja suosittelen tekemään samoin. Pulkkinen kirjoittaa aikaamme havainnoiden, samaan aikaan hurjan tarkasti ja vähän naiivisti, tunnistettavasti ja häpeilemättömän feminiinisti. Kaksi tarinakulkua, joista olisi voinut keskittyä vain yhteen, mutta pulkkisfanit pitänevät molemmista, niin tuttuja, pitkälle kuviteltuja ja sanoja säästelemättä kirjoitettuja ovat molemmat.

3.5. Pitkästä aikaa Pulkkinen, josta pidin.

[Tiia · Rating 5 out of 5]

En tiedä, mitä tästä voisi sanoa. Kirja imaisi mukaansa kuin hyökyaalto ja nyt tuntuu, että saa järjestellä ajatuksiaan uusiksi vielä pitkään. Rakastin tätä kirjaa.

[Waltteri · Rating 4 out of 5]

Luulen, että tiesin jo muutaman ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen, että käsissäni lepää kirja, jonka ajatukset sinkoilevat pitkin todellisuuden seinämiä kipinän lailla. Paljastavat kaiken näkyvän ja näkymättömän. Kuinka yksiin kansiin mahtuukaan niin monta huokausta, lempeää katsetta suoraan silmiin, terävää viiltoa ajasta - menneestä, tulevasta ja nykyisestä. Älykkäästi kirjoitettu, mestariromaanien tasolle vimmaisesti kiinni tarraava ja sinne makaamaan jäävä teos.

[KrisLai · Rating 4 out of 5]

Harkitsin jopa viittä tähteä. Molemmat tarinat tuntuivat niin aidoilta. Hienoa tunteiden analyysia. Kirja sisälsi monta tasoa; parisuhteesta, vanhemmuudesta, sisaruudesta, mielen järkkymisestä ja lapsuudesta. Päähenkilö oli joustamaton kontrollifriikki ja vain hänen oikea oli totuus.

[Marika Oksa · Rating 5 out of 5]

Hieno kirja Riikka Pulkkiselta. Kaunista, koskettavaa tekstiä, joka syleilee välillä lähes koko maailmaa ja kulkee silti jalat maassa. Niin minun kirjani. <3

[Outi · Rating 4 out of 5]

Onpa ihanaa kun kirja yllättää ja saa kyynelehtimään bussissa.

Mulla on jäänyt Pulkkisen edellinen kesken, Vieras oli mulle todellakin tosi vieras ja tähänkin suhtautuminen oli aluksi että jaa, taas jotain monimutkaista ja ylevää. Mutta ei, ero parisuhteesta ja siskon sairastuminen psykoosiin. Tunnistettavia tunteita ja tilanteita oli paljon, mutta myös sellaisia ahaa! -tilanteita, joissa Pulkkinen onnistui sanoittamaan jonkun alakulon niin, että ymmärsi ja pystyi vähän jopa päästämään irti.

Kun kirjailija on antanut haastatteluja, joissa puhuu omasta erostaan ja korostaa, että kirja ei ole omakohtainen, on erityisen vaikea välttää ajatusta siitä, mikä on totta. Mikä ei lopulta ole mulle romaanin lukijana ollenkaan kiinnostavaa, sama se, mistä tarina syntyy, mielikuvituksesta vai todesta. On kyllä myös vaikea kuvitella, ettei olisi mitään kokemusta esimerkiksi siitä, kuinka voimattomaksi ja avuttomaksi voi tuntea itsensä, kun kohtaa henkilön, joka elää toisessa todellisuudessa ja vajoaa välillä syvemmälle psykoosiin ja välillä nousee pinnalle. Niin tarkasti Pulkkinen tunteita kuvaa.

Lasten planeetta kuvaa niitä hetkiä, kun elämä ei enää ole se, mikä eilen. Kun on rakennettava minuus ja arki uudelleen. Ärsyttävän ylevän kuuloisia aiheita, mutta tyylikkäästi Pulkkinen romaaninsa loppuun tuo.

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

Minulla ja Pulkkisella on joku yhteensopimattomuusongelma, sillä jollain tapaa hänen teoksensa saavat minut aina ärsyyntymään. Niin nytkin - jo muutaman kymmenen sivun jälkeen halusin huutaa kirjoittajalle, että voisitko nyt pliis lakata vellomasta niissä tunteissasi ja jatkaa vaan eteenpäin.
Sitä en kyllä kiistä, että Pulkkinen kirjoittaa kauniisti, ja välillä niin oivaltavasti, että lukijana ilahtuu saadessaan löytää ihan uuden kuvan.
Mutta silti. Olisin halunnut, että kirja tyttö olisi määrittynyt itsensä eikä vain äitinsä kautta (häntä ei nimetä, hän on vain lapsi tai tytär). Olisin halunnut, ettei kesäsuhde olisi ollut niin yhdentekevä. Olisin halunnut, että ero olisi ollut vähän vähemmän sovinnollinen.
Mutta eihän tämä minun tarinani ollutkaan.

[Tuomas Aitonurmi · Rating 4 out of 5]

Joskus tulee aloittaneeksi romaanin vaivihkaa, kun on utelias mutta myös hieman epävarma siitä, onko kyseessä "oma juttu". Riikka Pulkkisen Lasten planeetta otti minut kuitenkin mukaansa, halusin jäädä sen seuraan. Jokin kirjassa tuntui olevan minulle juuri nyt; kirjoitin lauseita ylös, ja samalla mietin, onko tämä jo liian helppoa, sellaista että kun myöhemmin palaisin teoksen pariin, osoittautuisiko se arkiaforistiikaksi joka toisessa tilanteessa tuntuukin kepeältä? Soimasin itseäni ajatuksistani, luin, ja lopulta annoin kertomuksen mennä ylitseni. Ensimmäisenä kolahti erokeskusteluiden lievä absurdius: "Jos sä et nyt voi suostua muuhun kuin tasajakoon, meidän pitää perua tämä ero." (s. 19) Mietin, miten paljon pelissä onkaan, kun erotessa hajoaa perhe, jossa myös pienen lapsen tarpeet, käsitys tilanteesta ja tulevaisuus pitää huomioida.

Romaanin toinen taso kuvaa eroamassa olevan Frederikan Julia-siskon sairastumista psykoosiin kymmenisen vuotta ennen kirjan nykyhetken aikatasoa. "Erolinjan" proosa on pitkälle ajateltua ja teräviä oivalluksia sisältävää, psykoosia kuvaavien jaksojen proosa taas irtoaa maailmasta kuumeisen kiihtyneellä tavalla, joka luo omanlaistaan poetiikkaa. Kaksi tasoa vuorottelevat, kuitenkin niin että Pelon historiaksi kutsuttu psykoosikuvaus jää "erolinjaa" vähemmälle käsittelylle. Kahden tarinalinjan merkitykset toisilleen jätetään paljolti auki, ja lukija voi päätellä, miksi juuri nämä kriisit rinnastetaan tässä kirjassa. En voi olla miettimättä, että näihin teemoihin eri kirjoissa keskittymällä olisi saanut kaksi todella hienoa pienoisromaania. Asioita nivoo yhteen allegorisella tasolla myös Frederikan tyttärelleen kertoma satu, jossa poni ja leijona seikkailevat.

Lasten planeetassa on paljon tunnistettavaa kaikille ihmissuhteiden iloissa, odotuksissa, peloissa ja pettymyksissä mukana olleille. Teos tarjoaa ajateltavaa ja sanoittaa tärkeitä kysymyksiä. Sukupuoliroolit kirjassa tuntuvat kuitenkin paikoin kiveenhakatuilta tavalla, jota en omasta elämästäni tunnista. Roolien kaksijakoisuudesta pidetään kiinni yllättävän tiukasti, ja mietin erilaisia feminismejä, niiden aaltoja. Minkälaisen planeetan vanhemmat muovaavat lapsille ensimmäisinä elinvuosina, ja miltä se lasten silmissä näyttää? Minkälainen planeetta heille lopulta jää? Kirja päättää uskoa toivoon, siihen että kaukaakin voi löytää takaisin.

"Vaikeinta on ilmaista läheisilleen huolensa, tulla väliin, saada toinen katsomaan itseään silmiin. Noissa silmiinkatsomisissa on aina liikaa: eletty yhteinen pimeä, menneisyys, ajan sirpaleet, kaikki kirjaimiksi hajonneet sanat. Ja hevoset, niiden kavioiden alla tantereen jyly." (s. 70)

[Helena · Rating 4 out of 5]

Olipa monitasoinen kirja. Useamman tarinan ja aikatason sisällyttäminen kirjaan onnistui hyvin, vaikka hetkittäin mietin, olisinko lukenut niistä mieluummin erillisinä kertomuksina. Tämä kirja oli kovasti 'täynnä'.Eniten pidin nuoren ihmisen manian kuvauksesta, joka oli todella vakuuttava, myös vanhemmuuden, parisuhteen ja eron kuvaus oli tarkkanäköistä ja elämänmakuista. Poni- ja leijona -osiot jotenkin ärsyttivät ja sivuutin ne lähinnä silmäillen.

[Essi · Rating 3 out of 5]

Teemat: lapsiperheen hajoaminen (henkilö a) ja mielenjärkkyminen (henkilö b).

Kirjaa lukiessa koin ajoittain ahdistusta, kolkkoa yksinäisyyttä, pelkoa ja epämieluisaa epävarmuutta. Ei huono tai mitäänsanomaton kirja aiheuta minussa niin voimakasta eläytymistä vain painettujen sanojensa kautta.

Erolapsi jäi tarinassa kaikkein ohuimmaksi henkilöhahmoksi. Juuri hänestä olisin niin kaivannut enemmän tietoa. Juuri hänen reaktioitaan ja selviytymistään eniten jännitin ja odotin. Mutta kertoja oli ikäänkuin päättänyt ettei puhuisi lapsen puolesta paljon mitään.

En voinut aina samaistua päähenkilöön. Hän oli toisinaan oikein ärsyttävän kultturelli. Ehkä olen kateellinen. Päähenkilön keskustelut leikkipuistossa lapsen leikkejä vahtiessa koskivat esimerkiksi luokkaerojen vaikutusta lasten kasvatukseen. Itsehän jaksan leikkipuistossa pönöttäessäni vaihtaa korkeintaan kokemuksia hiivatulehduksesta. Päähenkilö keskusteli kolme vuotiaan lapsensa kanssa luontevasti avaruudesta. En nyt muista mistä tarkalleen, mutta suurinpiirtein jostain mustien aukkojen koostumuksesta. Itse olen opettanut omalleni, että taivaalla on kuu ja aurinko. Kirjaa lukiessa koin stressiä arkisuudestani. Jouduin varaamaan kirjastosta avaruuskirjan. Kai mekin sitten alamme harrastamaan jotain auringon pinnan lämpötilan mittaamista arjen ohessa.

Kirjassa vilahti toisinaan iltasatukerrontaa ponista ja leijonasta. Koin kohdat tylsiksi ja epäolennaisiksi enkä vieläkään tiedä, mitä poni ja leijona tekivät tai keskustelivat, koska hypin nämä kohdat yli.

Sijoitan kirjan Helmet lukuhaasteessa (2020) kohtaan 38 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu).

[José Muylaert · Rating 4 out of 5]

Best een kluif vond ik het, toch wilde ik graag doorlezen. Het verhaal, verteld vanuit de ik-persoon, is van een vrouw, met kind, die gaat scheiden van haar man, en het eerste jaar na de scheiding. Ze verteld in scherpe bewoordingen hoe ze zich er onder voelt, en het wordt nergens sentimenteel. Ook zijn er intermezzo´s in de derde persoon, over haar zus, van toen ze jaren geleden een psychose heeft gehad, dit gaat over de angst.
Ik vroeg me bij vlagen af, of zij zelf niet de zus was, het raakte namelijk wel aan haar eigen bespiegelingen soms. Heel knap gedaan.
Het enige minpuntje vond ik de woorden die ze het kind liet zeggen, die leken me niet realistisch voor een driejarige.

[KatRi · Rating 4 out of 5]

Erittäin tarkkanäköistä perhe-elämän, äitiyden ja parisuhteen kuvausta. Herkullisia huomioita Helsingistä. Pulkkinen sanoittaa upealla tavalla tunnistettavia, jopa jokapäiväisiä asioita. Kirja tuntui ajoittain hiukan pitkältä, enkä pitänyt Julian tarinalinjasta ihan yhtä paljon. Suosikikseni nousee silti Pulkkiselta.

[Anneli Renfors · Rating 4 out of 5]

Pidin tästä kirjasta valtavasti, vaikka tarinan yhteys kirjan nimeen tuntui pitkään oudolta. Kirja kertoo minän ja ajan kerrostumista ja päähenkilö lukeekin Proustia. Lapsi aikuisessa ja aikuisen lapsessa. Miten kaikki elämän tapahtumat vaikuttavat kaikkeen. Miten epäonnistumiset muuttuvat onnistumisiksi. En muista missään muussa kirjassa lukeneeni yhtä tarkkaa ja mielenkiintoisesta esitystä psykoosiin menevästä ihmisestä.

"Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua. Ei ole rakkautta, joka vapauttaisi, pelastaisi, kohottaisi. Kukaan ei tule. Äiti, isä, elämäni mies, se oikea. Jumala. Poliisi. Laki. Valtio.
Niinpä. Ei mitään. Ei ketään.
Mutta haittaako se?"
- s. 362

[Marlies Vaz · Rating 3 out of 5]

Ik vond dit een mooi boek over een jonge vrouw die na de scheiding met haar dochtertje verder moet zien te leven. Er is een tweede verhaallijn over de zus van het hoofdpersonage die een tijd met een psychose is opgenomen. Ik verwachtte dat dit feit een bepaalde invloed zou hebben op de gescheiden vrouw, maar die werd helaas niet duidelijk. Heel jammer.

[Anne · Rating 3 out of 5]

Ero, jolla on onnellinen loppu, ja sairaus, joka kääntyy voiton puolelle. Elämä ottaa ja antaa.

[Loomly · Rating 4 out of 5]

Jätin jo kerran kesken, mutta jokin houkutteli kuitenkin jatkamaan. Ja onneksi luin loppuun.

[Milja · Rating 3 out of 5]

Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:

Mietin toisinaan, olenko aina pitänyt Senjaa itsestäänselvyytenä. Hän on alati kuulolla, jopa niin, että hänen hyvyytensä on aika ajoin hänelle itselleen autiomaa johon hän katoaa.

Minua on lapsuudesta saakka seurannut ajatus, että kaikki kuviteltavissa oleva on joskus tapahtunut.

Sataa räntää. Kevät hengittää lävitseni ensimmäistä kertaa koko vuonna.

- Mä pääsen vaivatta, outoa kyllä, sellaiseen armahtavan kosmisen tuutulaulun näkökulmaan: hyvä on sitten, nuku, nuku pieni Maa. Se on vähän niin kuin mielikuvaharjoitus, ihmiskunnan annetaan mennä, mutta ei yksin: meitä saatetaan.

Kauan sitten kun me olimme lapsia ja vanhempamme olivat nuoria, välillämme oli jotakin. Miltei kuin jokin peto, jonka läsnäolo lapsen näkökulmasta tuntui tosiasialta. Jotakin pahaenteistä. Jotakin millä oli valtaa ja voimaa, mutta mikä nyt, kun olemme aikuisia, on kesyyntynyt ja kutistunut niin, että tuntuu kuin suorastaan yksi perheenjäsen puuttuisi. Mikä oli tuo jokin? Oliko se pelko itsessään? Oliko se pelon pelkoa? Oliko se nyt-hetkien kaameaa ohikiitävää kepeyttä? Vai oliko se vain perheen kummallista näkymätöntä energiaa, välillä kirkasta, välillä pimeää, sitä rakennusainetta, josta perhedynamiikka muodostuu? -- Nyt, kun olemme kaikki täällä ja ilma väreilee ja läikehtii, tiedän yhtäkkiä mitä 'jokin' oli: se oli ajankulua itsessään, ajankulun hiljaista kauhua. Se koski meidän perhettämme vain silloin kun jaoimme ajan keskenämme, kun kiistelimme ajasta, kun otimme aikaa vastaan yhdessä. Ajankulu silmukoi meidät toisiimme kiinni, mutta samalla se kasvatti meidät eroon toisistamme, sillä sen aika tekee kaikille. Nyt meistä jokainen omistaa oman ajallisuutensa, eikä aikamme ole enää juuri sen perheen aikaa.

Vanhemmuus on sitä, ettei näytä kaikkia ulottuvuuksiaan lapselle. Tästäkö kaikki tabut syntyvät? Tästä pakosta jättää osa kertomatta, näyttämättä? Näistä piilotelluista minuuksista, jotka on pakko kätkeä lapsilta, että he saisivat tilaa kasvaa? Jos tabut eivät olekaan raivokkaita salaisuuksia, joiden tilkitsemiseksi perheenjäsenet käyttävät kaikki voimansa, vaan kätkemisen välttämättömyyttä? Tilanottoa, tilanantoa. -- Entä jos sama tulkitsemisen pakko luo perhesalaisuuksia? Lapsella ei ole sanoja maailmalle. Sanat syntyvät aina liian myöhään. Entä jos salaisuudet ovat vain asioita joille ei voi lapsen kokemuspiirissä olla täsmällisiä nimiä? Sanoja ei ole, sillä hädän hetkellä selviytymisen vaatimus on paljon suurempi kuin ymmärtämisen ja läpikotaisen selittämisen. Joskus on helpompi vain elää. Lapset janoavat silti kertomusta, ja jos käytettävissä ei ole tosiasioita, lapset täyttävät lausumattoman tilan saduilla ja magiikalla. Kun he tarpeeksi kauan tarkastelevat sitä mistä ei puhuta mutta minkä voi asitia, kun he tekevät omia päätelmiään siitä miten aikuiset käyttäytyvät, he alkavat suhtautua lausumattomaan kuin se olisi tabu. Tämä ajatus on perhesalaisuuksien kopernikaaninen vallankumous.

- Mutta kaikkihan me kannamme samaa äärettömyyttä mukanamme, Klaus sanoo. - Ajattele ihmisiä ruuhkametrossa. Miten tiheässä ja ohuiden ihojen alla mittaamattoman paljon toisilleen tuntematonta olemassaoloa, kakofoniaa, arvaamatonta eneriaa, tutkimatonta elämänvimmaa, siellä, umpinaisessa vaunussa, täysin toisten ihmisten hyvän tahdon armoilla.

Kun kaikki on menetetty, jäljelle jää rakkaus. Kun toiveita ei enää ole, on jäljellä pelkästään tietoisuus ajan kulumisesta, näistä koskaan palautumattomista kesäpäivistä, jotka ovat tyyniä hiljaisia kirjansivuja. Ne kääntyvät vaimeasti kahahtaen selälleen, kunnes on aika taas pakata auto ja suunnata kaupunkia kohti.

Jälkeenpäin me nukahdamme. Koska alut on tehty yhteisistä unista, yön tunteina hän saa selville kaikki minun tarinani. Minä olen häntä vastassa, ohjaan hänet syvemmälle, upoksiin, otan häntä kädestä ja hän empii vain hiukan. Aloitamme alusta, etenemme kirjain kirjaimelta.

Kun ajattelen lapsuuttani, muistan auringon mutta myös niin pimeitä päiviä, että niitä on vaikea ajatella.

Henrik katsoi vauvaa hellästi. - Se on niin avuton ja niin rakas jo nyt, vaikka me ei tunneta sitä vielä. Sitten hän sanoi: - Minä rakastan teitä molempia. Mitä minä vastasin? Mitä? Nainen, nainen, visko pettymykset tieltäsi, hämärät päivät, utu ja riemu, työnnä syrjään se kohina johon niin mielelläsi sukellat, tyhjänpäiväinen kiihkeys, musiikki, katseet, tapahtumien pyörteet, siirrä ne tieltäsi ja kauho aikaa niin että palaat tuohon hetkeen, kun vietit ensimmäistä yötä synnytyssairaalan perhehuoneessa lapsesi ja tämän isän kanssa. Yritä muistaa mitä vastasit miehellesi. Yritä edes. Kyllä, nyt muistan sen tarkalleen. Kerrankin sanoin sen. - Minä rakastan sinua, minä sanoin.

Pohdin, miten voisin pelastaa jokaisen ihmisrievun jonka aukiolla kohtaamme. Miten voisin hoivata ja äiditä heidät ehjiksi, että he kääntyisivät maailmaa kohti. En mitenkään, paitsi ottamalla heidät huomioon. Onko heidän elämässään ollut jokin tietty ratkaiseva hetki, päivä, viikko, kuukausi, jona he olisivat tarvinneet vain yhden onnenkantamoisen, yhden ystävällisen katseen, yhden rohkaisevan sanan, yhden päättäväisen kehotuksen nousta aamulla ylös kaikesta huolimatta, ilmaantua paikalle kouluun tai työharjoitteluun, avata laskut? Se voisi tapahtua kenelle tahansa meistä. Kuka tahansa voisi uupua, peittyä kerros kerrokselta postiluukusta tipahtelevien kirjekuorten säälimättömään lumisateeseen. Ne meistä, jotka jaksamme yhteiskunnan osasina, kannamme ehtymätöntä vastuuta niistä jotka eivät jaksa. Kun he avaavat meille oven kauppaan ja katsovat meitä silmiin, me sanomme kiitos ja tiedämme, että koska tahansa osamme voivat vaihtua.

Puntaroin elämäni tosiseikkoja. Hyvä on: Kukaan ei rakasta minua niin kuin toivoin. Kukaan ei käy minun kanssani ajassa käsi kädessä ja jaa samoja merkityksiä kuin minä, sillä sellaista rakkautta ei ole olemassa. Sellaisen rakkauden kaipuu on minun puutteeni, yksin oma puutteeni elämässä, ja ehkäpä minä juuri siksi kerron tätäkin tarinaa, yritän kaikesta huolimatta aika ajoin toiveikkaana sitoa merkityksiä: jotta joku joskus tarkastelisi samaa asiaa ja toteaisi, että kas, tässäpä olemassaolosta pakahtunut sydän jonka tunnistan täysin, voimme pamppailla yhdessä hetken, kunnes rytmimme eriytyvät toisistaan ja yksityinen musiikkimme jatkuu omanamme. Mutta kerrottu merkitys, kerrottu rakkaus, on aina imperfektin rakkautta, aina eriaikaista. Se jättää aina yksin.

Mutta on niin, että lapset tekevät lapsia ja yrittävät sitten tulla toimeen keskenään. Kunnen heidän lapsensa kasvavat aikuisiksi ja tekevät uusia lapsia, lopputtomiin. Kodit sulkevat seinien sisään nämä kaikki neuvottomat lapset, ja avaruudesta käsin näyttää siltä kuin Maa olisi täynnä betonielementein eristettyä kysymistä, omiin yksiköihinsä suljettua avuttomuutta. Ei vastauksia, vain hapuilevia pimeään kohdistettuja aneluja: Äiti? Isä? Äiti? Isä?

Ajattelen tulevaisuudentutkijaa, jota haastateltiin hiljattain televisiossa. Kun toimittaja tiedusteli tutkijalta uhkakuvia, tämä katsoi toimittajaa tyynesti silmiin ja sanoi, etä uhkien tulevaisuus on eräänlainen sepite jota ihmiset kertovat itselleen. Media toistaa sepitettä totena, koska vielä ei tiedetä muusta. Tulevaisuudentutkija oli valoisakatseinen mies. -- Meillä on kasvatettavana tällä hetkellä kultainen sukupolvi, hän sanoi. Kaikki maapallon ongelmat tulevat ratkaistuksi, siitä ei ole epäilystä. "Sitä ei vain vielä ole tehty." "Miksei", toimittaja kysyi. Tutkija hymyili. "Siksi, koska ne, jotka kaiken ratkaisevat, ovat vielä lapsia."

[Merja · Rating 3 out of 5]

Haluaisin niin tykätä Pulkkisesta, mutta kuitenkin vähän petyin (taas). Kaksi tarinaa jäävät mielestäni liian irralleen toisistaan, vaikka mahdollisuuksia kietoa ne tiiviimmin yhteen olisi ollut. Ajoittain kauniita kohtia ja kielessä ei mitään vikaa, mutta käytetyt lähteet paistoivat ajoittain häiritsevästi läpi ja katkaisivat tarinan virran tuskastuttavalla tavalla (sama ongelma aiemmissakin Pulkkisissa). Epävarmuuden, eksyneisyyden ja rakkauden tunnelmat tekstistä kuitenkin välittyivät, siksi ei kaksi tähteä vaan kolme.

[Jutta · Rating 3 out of 5]

Joitakin kauniita mieleenpainuvia kohtia mutta muuten vähän pettymys. Jouduin taistelemaan, jotta sain tämän loppuun. Jotenkin liian intellektuellia kaikki, hahmot ja niiden puhetyylit ja kahvikeskustelujen aiheet. Äitiydestä löysin samaistuttavaa, niistä kohdista pidin. En ihan täysin ymmärtänyt leijona ja poni -katkelmien yhteyttä muuhun kirjaan (enkä oikein jaksanut pohtia koko asiaa) enkä myöskään sitä, miten kirjan kaksi erillistä tarinaa liittyivät toisiinsa. Erotarina oli ihan mielenkiintoinen mutta olisin kaivannut enemmän lapsen ääntä ja näkökulmaa.

[Minni · Rating 4 out of 5]

Toki voi miettiä, onko erosta tai psykoosista mahdollista kirjoittaa näin tarkkanäköisesti ilman omakohtaisia kokemuksia. Ainakaan äitiydestä ei voisi.

[Sanni · Rating 3 out of 5]

Koska luin niitä yhtä aikaa, jostain syystä mun mielipiteeseen tästä kirjasta vaikutti se että asetin sitä mielessäni kontrastiksi Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu-kirjalle. Ei kirjoilla oikeastaan ole lopulta paljon yhteistä - no, pinkit kannet, päälle kolmekymppinen päähenkilö, molemmissa tapahtuu ero - mutta huomasin tätä lukiessani ajattelevani usein "tää on niin virkistävän erilaista kun tuo toinen kirja mitä nyt luen".

Kritisoin Pulkkisen kirjassa aina samaa asiaa, että yksikin juonikerros johon kunnolla syvennyttäisiin riittäisi monen sijaan, ja tässäkin erosta ja perheenjäsenen mielen sairastumisesta olisi saanut toisella ratkaisulla myös hyvät erilliset kirjat. Pidin kuitenkin siitä miten molemmista hyvin kipeistä asioista kerrottiin ja kumpikaan juoni ei lopulta tuntunut siltä, että tämä olisi pitänyt tästä pudottaa pois. Kaunista, tarkkanäköistä, pohdiskelevaa elämän kuvaamista.

Ja kontrastina siihen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (josta voisin toki kirjoittaa omankin tekstinsä), olipa virkistävää lukea tekstiä jossa kolmekymppiset henkilöt puhuvat jatkuvasti yhteiskunnallisista asioista, feminismistä, ilmastonmuutoksesta. Jonkun mielestä kirjan korkealentoiset keskustelut saattavat olla ehkä teennäisiä, mutta minulle ne olivat osuva kuvaus siitä, miten tässä ajassa ja viiteryhmässä keskustelut palautuvat usein poliittiseen tilanteeseen. On vaikea kuvitella onnistunutta kuvausta tämän ajan vähän vajaa tai vähän päälle kolmekymppisistä, jossa politiikka jotenkin kokonaan sivuutetaan, jos haluaa kirjoittaa ajankuvan.

Antaisin 3,5 tähteä, mutta puolikkaita ei tässä näköjään voi.

[Noora · Rating 4 out of 5]

Konseptina Riikka Pulkkisen teosten pitäisi juuri minun kohdallani osua ja upota, mutta jokin niissä on aina tökkinyt. Siksipä en oikein odottanut tältä teokselta mitään, ja sitten sainkin aika paljon.

Pulkkinen hylkää järjestelmällisesti kirjoittamisen keskeisen “näytä, älä selitä” -säännön. Hän todellakin selittää asiat halki ja puhki, selittää ihan selittämästä päästyään. Välillä tuo monisanaisuus tekee lukemisesta uuvuttavaa, lukija joutuu ihan haukkomaan happea, mutta toisinaan se sitten onkin runsaudessaan jopa antoisaa. Kuten vaikkapa tämän teoksen kohdalla.
Minua on ennen häirinnyt myös akateemisuuden tarkoitukselliselta tuntuva alleviivaaminen ja kirjallisuustieteellisten termien droppailu, joilla ei kerronnallisesti oikein ole pointtia. Lasten planeetta kärsii siitä edelleen, mutta huomattavasti vähemmän, ja teoksen viisaus pulppuaakin arkipäiväisistä kohtauksista ja huomioista, joihin on helppo samastua. Omasta mielestäni erityisen hieno oli kuvaus parisuhteen valtatyhjiöstä, jossa kumpikaan osapuoli ei suostu ottamaan vastuuta kantaakseen, ennen kuin jommankumman on vastentahtoisesti pakko niin tehdä - ja sitten katkeroitua siitä.
Lasten planeetta on kokonaisuutena tasapainoinen ja mielenkiintoinen.

[Heta · Rating 3 out of 5]

Luin yhdessä illassa, kun pääsin yli alusta, joka tuntui tylsältä ja lattealta. Mukaansa imevä ja taitavasti rakennettu. Vahvin osuus oli mielen sirpaloitumisen kuvaus. Minän rikkoutuminen psykoosissa ja uudelleen rakentaminen erotarinassa toimivat hyvinä vastinpareina. Erotilanteessa oli paljon myös rehellistä ja kiinnostavaa, paljasta kerrontaa. Ärsyynnyin silti päähenkilöstä, joka tuntui paikoin pikkusievältä tai tyhjältä sosiaaliselta naamiolta. Hän rakasti entistä miestään, kun tämä oli paljas, mutta ei koskaan itse kunnolla paljastautunut lukijalle. Lukijan oikeus on päästä aidosti kulissien taakse. Nyt tuntui siltä, että kulissien verhoja väläyteltiin vaan vähän vahingossa. Vaikka päähenkilön rakkaus lapseen tuli esiin hyvin, jäi epäselväksi, kuka lapsi oli persoonana. Vähiten pidin ponitarinasta, jonka merkitystä en ymmärtänyt. Myös dialogit päähenkilön ja ystävien välillä olivat kiusallisen teennäisiä, koska tuntui siltä, että filosofia piti saada mukaan käsitteellisenä systeeminä sen sijaan, että kirja hengittäisi sitä.

[Jaana V · Rating 4 out of 5]

Lasten planeetta on yhtä laaja ja moneen suuntaan aukeava kuin nimensä antaa olettaakin. Pulkkiselle tyypilliseen tapaan romaani kaappaa vaikuttavasti sisäänsä hyvin paljon, useita tarinoita elämistä ja niistä hetkistä elämässä, kun jokin tuttu ja turvallinen menee pois paikoiltaan, ja on aloitettava uudenlainen kertomus, opeteltava elämälle uudet reunaehdot.

Lasten planeetassa ja sen kahden eri juonen varassa kulkevassa tarinassa pohditaan ja kuvataan kiehtovasti rakkautta, äitiyttä, perhedynamiikkaa, eroamista ja minuuden rajoja ja rakentumista- ja siinä sivussa myös etuoikeuksia, psykoosia, tulevaisuutta, vähän maailman tilaa ja feminismiäkin, joskin jälkimmäistä aika ”kevytversiona”.

Kaunis ja haikea, surumielisyydessäänkin toiveikas teos. Joihinkin teemoihin olisin halunnut päästä vielä syvemmällekin, kauniiden lauseiden taakse, vielä enemmän ytimiin.

[Antti Virolainen · Rating 4 out of 5]

Jotkut kirjat alkavat tahmeasti, mutta paranevat loppua kohden. Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on juuri sellainen - ehkä laskelmoidusti.
 
Kirjan alkuosa saa olla tukossa nuorenparin suhdetahnassa. Rakkauden lopahtaminen ja lapsen huoltajuuskuviot ovat kevyttä alkusoittoa.

Lukijan jo haukotellessa Pulkkinen lisää kierroksia koneeseen. Varsinkin traaginen toinen aikataso kymmenen vuoden takaa tuo tekstiin voimaa ja tarinaan syvyyttä.
 
Tuolloin kirjan päähenkilön isonsisko sairastuu vakavasti. Pulkkinen kuvaa nuoren ihmisen psykoosin prosessia kammottavan taitavasti, paremmin kuin kukaan suomalaisessa proosassa pitkiin aikoihin. Jos koskaan.
 
Lasten planeetta ei lopulta ole pinnallinen avioeroromaani tai vanhempain roolipäivitys. Se on urbaanien nuorten aikuisten selviytymistarina, rohkea monella tasolla

[Julie Mestdagh · Rating 3 out of 5]

Niet overtuigd door deze roman van Pulkinnen. Het onderwerp bood nochtans een hoop mogelijkheden, die ik helaas niet overtuigend uitgewerkt zag. De achterflap belooft een verhaal over een gezin dat uiteen valt, jonge ouders die besluiten uit elkaar te gaan en zo goed en kwaad als het kan de zorg voor hun driejarige dochter op zich te nemen. Dat verhaal bood inderdaad een aantal interessante denkpistes maar werd naar mijn mening plat geschreven door een overdreven aantal filosofische overpeinzingen. Parallel was er een verhaal over de psychose van de zus van de scheidende mama en het is absoluut niet duidelijk waar de auteur hiermee heen ging. Het boek leest vlot en geeft aanleiding tot een aantal reflecties, maar kan niet overtuigen en is gewoon niet mijn ding.

[Reetta Rönkä · Rating 3 out of 5]

Lomakirja, eli jälkikäteen kirjoitettu arvio muistikirjan raapustusten perusteella:

Vahva erokirja (ne on musta aina vähän ahdistavia...) Mutta vielä vahvempi hulluuskuvaus! Siis sairaan (eh) hieno psykoosikertomus, oli aivan todella mielenkiintoista luettavaa. Koska mun pahin pelkoni on samankaltainen kuin eräällä kirjan hahmolla, eli vaan naps tulla hulluksi ja romahtaa, oli tosi kiinnostavaa lukea yksityiskohtaista (toki fiktiivistä) kuvausta siitä, kuinka psykoosiin livetään ja siinä ollaan. Kyllä mä Pulkkisesta ihan tykkään, mutta vähän tässä kävi jossain vaiheessa toisteiseksi ja tylsäksi se itsellisen naisen pohdinta ja pyristely. Mut aika tollanen peruskiva kolmonen tämä kirja!

[Mari Moisio · Rating 5 out of 5]

Syksyn parhaita lukukokemuksia!
Riikka Pulkkinen on palannut suosikkikirjailijakseni. Edellinen teos oli mielestäni ala-arvoinen, mutta tämä on huippu.
Kirja käsittelee avoeroa, äitinä olemisen vaikeutta, naiseutta yleensä sekä sairastumista maniaan. Mikään näistä aiheista ei kuulosta kovin mieltä ylentävältä/kiinnostavalta, mutta Pulkkinen kertoo niistä syvästi, analyyttisesti ja asiantuntevasti. Myös hauskasti. Etenkin mielisairauden kuvaukset ovat usein puuduttavaa luettavaa, nyt on onnistuttu. Kiitos kirjasta!

[Tiina Mahlamäki · Rating 4 out of 5]

Kauniisti kirjoitettu kertomus rakkaudesta, erosta ja siitä selviämisestä, mutta myös siitä, miten olla ystävä, tytär, sisar, puoliso ja äiti. Jäin kaipaamaan tässä naiseksi kasvamisen tarinassa myös uran tai työn merkitystä identiteetille. Mukana on myös tarinalinja hulluudesta tai psykoosiin vaipumisesta ja identiteetin kokoamisesta sen jälkeen sekä maailman kertomisesta. Identiteetti ja omaksi itseksi tuleminen taitaa siis olla tämän romaanin teema. ”On keksittävä vapaus. On keksittävä myös rakkaus aivan toisin. Ehkä myös perhe. Ennen muuta on keksittävä nainen alusta saakka.”