Dioraama

by Anna-Kaari Hakkarainen

Kaikki on ensin olemassa mielikuvituksessamme.


Kuinka selittää rakkaus sellaiselle, joka ei ole itse sitä koskaan kokenut? Älykäs aikalaisromaani unelmista ja muistoista – mahdollisista maailmoista.

Julia ja Karl tapaavat Biologisessa museossa. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin tutkijana työskentelevä Julia vetäytyy lumen saartamaan hotelliin muistelemaan yhdessä vietettyjä kuumehoureisia päiviä. Hän haluaa muistaa kaiken, koota menetetyn rakkauden pala palalta. Samalla hänellä on toinenkin tavoite, jonka toteutuminen voi muuttaa maailman ja sen, miten sen näemme.

Anna-Kaari Hakkaraisen neljäs romaani on suggestiivisen kaunis ja julma kuvaus ihmisestä, mielestä ja rakkauden mielettömyydestä.

Genres: Finnish Literature

320 pages, Hardcover

First published October 1, 2019

Reviews

[Laura · Rating 5 out of 5]

Henkäyksenkaunis, unenomainen ja hurjan älykäs romaani. Ei kuitenkaan sellaisella itsetietoisella tavalla, joka työntää luotaan pois, ennemminkin jollain hiljaisen esteettisellä tavalla, joka rakentaa sanoiksi sellaista, jonka on luullut olevan kirjoitustaiteen ulottumattomissa.

1.9.2023
Uusintaluvulla aivan yhtä hurmaava kuin ensimmäiselläkin lukukerralla.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Hienostunut ja kiehtova. Jos kaipaat kirjoilta selkeyttä ja ymmärrystä siitä, mitä oikeastaan tapahtui, Dioraama ei sovi sinulle. Kirjan vietäväksi heittäytyjille tämä on herkullinen, kauniisti kirjoitettu kuumehoureinen rakkaustarina. Ihan sama, mitä tässä oikeastaan tapahtuu, nautin silti.

Kirjassa on muutama binääriksi kirjoitettu sivu. Otin ja tulkitsin ne. Teksti löytyy täältä.

[Tuomas Aitonurmi · Rating 5 out of 5]

Muistipalatsi, yksityiskohtainen rakennelma. Tähän tapaan Anna-Kaari Hakkarainen on itse haastattelussa kuvannut romaaniaan Dioraama. Olen odottanut syksyn uusista kirjoista jotakin jalat alta lakaisevaa, ja tässä se tuli. Dioraama on sanoina esitettyjä kuvia, ruumiin kieltä, alleviivattavia lauseita joita voi toistella ja ottaa osaksi sieluaan. Tekstiä joka on väreitä, aaltoja kehossa. Kuulostaa ylisanoilta, mutta olen rehellinen. Dioraama on jotakin, mikä pitää kokea hitaasti nauttimalla. Siksi olen lukenut reilun 300 sivun romaania yli viikon. Välillä on pitänyt lukea muuta, koska olen ollut pakahtua runsauteen; harvoin kohtaa romaanin, joka antaa näin paljon.

Pitkään ajattelin, että kyseessä on oikeastaan juoneton romaani. Päähenkilönä on Julia, joka muistelee 17 vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista Karlin kanssa. He olivat nuoria, heillä oli vain muutama yö, ja hullaantuminen oli totaalista. Kertoja sanoittaa tunteita intensiivisesti, kirjaa joka yksityiskohdan, kosketukset, nähdyn, kuullun, haistetun ja maistetun, esineet ja asiat ympärillä. Pelot ja halut. Välillä rönsytään museoihin, taiteeseen, kirjoittamiseen, historiaan ja nykyhetkeen – ajat ja paikat ovat yhtä vyyhtiä. Kokonaisuudesta ei voi olla varma, mikä vie mihin. Tunnelma on kuin kuumeunessa, onko kaikki vain sitä? Houre tai lavastus? Se ei lukiessa lopulta edes kiinnosta, haluaa vain kokea nämä lauseet, resonoivat tuntemukset. Motiiveja alkaa muodostua, kuten kolibri, joka näkyy kannessakin. On merkitystä sillä, mikä tallennetaan muistoihin, sillä ne tekevät ihmisyyden. Ainakin osan siitä. Voiko rakkaudesta kertoa enää uudella tavalla, vai onko jokainen tapa ainutlaatuinen? Se jääköön ilmaan kellumaan.

Romaani on rakennettu taitavasti; lopusta haluaa palata taas alkuun, keskelle eri kohtiin. Tämä on teos, joka kestää uudet lukukerratkin. Näin ruumiillista tekstiä harva meillä kirjoittaa – mieleen tulee maailmalta nimiä, kuten Clarice Lispector ja Marguerite Duras. Kieli värähtelee, soi ja tuntuu monella tasolla. En osaa kirjoittaa enempää. Dioraama on syksyn hienoin lukemani kotimainen uutuusromaani.

"Minua on aina kiinnostanut kaikki se, josta näkyy pinnalta katsoen vain vihjeitä, Karl sanoi. Epäloogisia tummentumia, kuluman kohdalta pilkistävää vierasta väriä. Juuri ne tekevät maalauksista ainutlaatuisia, mahdottomia jäljentää. Karl jatkoi: Tärkein on aina näkymättömissä. Mutta parhaissa teoksissa muotokieli ja kielioppi kommentoivat näkymätöntä." (s. 107)

[Suketus]

Kiehtova romaani, kaunis ja karu, kieleltään hivelevä.

[Susanna Rautio · Rating 4 out of 5]

Olin yllättynyt: Oliko Dioraama fiktiota romanttisen rakkauden ideaalista? Rakkauden haavekuvasta, joka koetaan taiteen kautta ja taiteen kielellä? Siitä ideaalista, joka voisi yksinään olla esitys tai näyttämö? Samaa genreä kuin André Acimanin Kutsu minua nimelläsi tai Haruki Murakamin Norwegian wood?

Tunnistin saman kerronnan pohjavireen ja motiivin. Saman seitinohuen vaikeuden pysyä koskettavuuden kapealla polulla.

Julia-Karl/Juhana kolmiodraamassa oli paljon tuhatkahdensataalukua. Nimistä alkaen, taidekokemukset ja -viittaukset huomioiden. Mennyttä maailmaa, joka ei ole vuosikymmenten vaan huh (!) vuosisatojen päässä.

Onneksi Hakkarainen todella tuntee aiheensa ja taiteensa. Onneksi sillä tässä tarinassa museot, teokset ja dioraamat ovat täynnä merkityksiä, kun tutkitaan rakkautta ja käydään elämänkokoisia keskusteluja niiden äärellä.

Kun Hakkaraisen kertoja maalaa ja elää oman elämän tupladraamaa hän katselee myös toista todellisuutta, joka on rationaali, vakaa ja luotettava. Näiden välissä tapahtuvat Julian valinnat.

Olen samaa mieltä kuin monet muut ennen minua: Hakkarainen onnistuu upeasti. Taas tuli koettua Hakkaraisen ilmiömäisen ihana kieli. Pidin myös todella paljon siitä, miten upeasti hän upotti teksteihinsä nykyhetken ironiaa vaikka muuten liikuttaisiinkin idealisoidussa todellisuudessa. Esimerkiksi Julian esiintymisangst oli niin samaistuttavan hupaisaa, että sympatisoin häntä ihmisenä tietysti!

[Susa · Rating 4 out of 5]

Eriskummallinen kirja, joka kulki niin kuin ihmisen ja ajatukset: assosiaatiosta toiseen. En ehkä täysin pysynyt koko ajan perässä siinä, mitä tapahtuu, mutta sitähän elämä on. Todella kaunista tekstiä, sanat ja lauseet soivat päässä.

[Marko Suomi · Rating 5 out of 5]

Mitä on olla ihminen? Miten inhimillisen kokemuksen voisi välittää eteenpäin kielellä? Miten kuvata sitä, mitäs sanat eivät tavoita? Mm. näitä kysymyksiä käsittelee Anna-Kaari Hakkarainen Dioraama (2019), kauniilla ja häiritsevällä tavalla. Äärettömän ajankohtainen ja myös iätön. Hurja kokemus!

[Johanna Ilen · Rating 4 out of 5]

Anna-Kaari Hakkaraisen sanat ja Anna Saksmanin ääni. Tätä komboa vois kuunnella loputtomiin.

[Tomi · Rating 3 out of 5]

Ehkä enemmän 2½ tähteä kuin täydet 3. En saanut päässäni näitä kirjan erillisiä elementtejä loksahtamaan paikalleen tai toisiinsa, koko ajan kaikki tuntui jotenkin vähän väkinäiseltä tai teennäiseltä tai muuten tekemällä tehdyltä. Jotenkin jäi sellainen fiilis, että tässä on rohkea kokeilu joka jää kuitenkin vähän hankalasti rohkeuden ja aika tavallisten ajatusten/teemojen välimaastoon.

Toivottavasti Hakkaraisella on jo seuraava putkessa, kiinnostavia nämä hänen teoksensa ovat joka tapauksessa.

[Katja]

Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Dioraama tuntuu kysyvän, kuka ja mitä, miten ja miksi – mistä kaikki alkaa, mitä ihminen tahtoo, kenellä on ohjat, mikä on tarinaa ja mikä totta. Kuka sinä olet?

[Sanni · Rating 5 out of 5]

Todella hyvät kirjat ovat usein näennäisesti vastakohtaisia asioita yhtä aikaa: teoreettinen mutta ruumiissa tuntuva, aikaan kiinnittyvä mutta ajattomista teemoista kertova. Tämä oli sellainen. Myös sivistynyt, kaunis, koskettava ja kiinnostavasti muistia ja mieltä tutkiva.

[iina · Rating 4 out of 5]

Hurjan kaunis ja magneettinen romaani. En ole varma tajusinko tästä puoliakaan, mutta nautin joka sivusta.

[Laura · Rating 4 out of 5]

[3.5-4☆]

[Jonna Riikonen · Rating 5 out of 5]

Hämmentävä ja hieno. Vaati aikaa, ja sitä kannatti romaanille antaa.

[Milja · Rating 3 out of 5]

Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:

Pienistä vihjeistä tunnistamme kokonaisuuden. Luulemme näkevämme toisen ihmisen ja tämän tunteet, kokonaan ja alasti. Todellisuudessa näemme vain itsemme. Oman kykymme kuvitella.

Ehkä minun on saatava itselleni Clauden peili. Minun on saatava maisema matkan päähän. Kehysten sisään. Muuten en ymmärrä sitä. Itseäni. Antakaa minulle heijastus.

Rakastan talvisen metsän hiljaisuutta, Karl sanoi. Yksinäisyyttä.
Jäljet lumessa paljastavat, ettet ole yksin, Julia sanoi. Jäljet paljastavat aina. Askeleet.

Kun näin hänet, näköhavainto pysähtyi ensin talamukseen ja jatkoi sieltä matkaansa näköaivokuorelle. Sieltä tietoisuuteeni singahti kuusinkertainen määrä tietoa takaisin verrattuna alkuperäiseen signaaliin. Se mitä näemme, riippuu siitä mitä aivoissa on jo valmiiksi. Oletko keskittynyt? Tämä on tärkeää. Todellisuus on aina mielemme kuva, sen jäljitelmä. Aivot olivat täynnä asioita, jotka halusivat kiinnittyä häneen.

Aika ei kulje vain eteenpäin, Julia sanoi Karlille. Se kulkee kahteen suuntaan. Se on emergenssi. Vain me maailmaan suljetut havaitsemme sen. Ihmiset. Sellaiselle, joka tarkkailee meitä ulkopuolelta, aikaa ei ole. Se on yksi entiteetti. Kaikki tapahtuu samaan aikaan ja ikuisesti.

Että sellainen paikka todella on olemassa, länsimaisen kulttuurin pakopiste, kuin romantiikkaan kuulunut ajatus että elämässä on vain yksi ratkaiseva kokemus, muisto, johon koko olemassaolo palautuu. Kunderalainen alkulause. Mutta sitä ei ole helppo löytää, tiet umpeutuvat, erkaantuvat, yhtyvät yhä uusiin teihin ja polkuihin, johdattavat harhaan. Onnekkaimmat meistä törmäävät matkalla toiseen eksyneeseen tai sellaiseen joka väittää tuntevansa reitin, pyytää seuraamaan.
Jos on joskus tavannut tiellä toisen, joka on samalla tavalla eksyksissä, samanlainen hatarasti piirretty kartta käsissään, häntä ei unohda. Muukalaista joka tuntui ihmeen tutulta. Alkulauseen sijaan alamme etsiä kadottamaamme muukalaista.

Miksi ajattelin, että tarvitsen kaikkia niitä esineitä? Kuinka monta elämää ajattelin elää?

Yritä luetella alistuskonjunktiot takaperin, tai aakkoset, verbien tapaluokat. Samat elementit uudessa järjestyksessä. Huomaatko, et pysty siihen, äitini sanoi kerran. - - Nyt kirjoita ne paperille ja lue takaperin.
Miten ällistynyt olin, oivaltamaisillani jotain mille en osannut antaa nimeä. Kirjoittaminen on tekniikka, teknologia, jonka olemme kehittäneet, äiti sanoi. Puhe tuli ensin, mutta kirjoittaminen on täydellisempi. Suurin osa älykkyydestämme on jo itsemme ulkopuolella, kehittämissämme tekniikoissa. Tietokoneissa, kirjoissa, kielessä. Savitauluissa, puhelimissa, loruissa. Lauluissa. Niiden avulla siirrämme tietoa yli ajan ja paikan, yli sukupolvien.
Olet linkki ketjussa. Edellisiä täydellisempi.

Joskus minun tekee mieli ravistella Juhanaa. Hän ei tiedä miltä tuntuu jatkuva haikeus. Se että suree asioita, jotka voisivat olla totta. Jotka olisivat voineet tapahtua. Voisivat tapahtua.

Ihmiset kokevat viiveellä todellisuuden. Aivojen pitää ensin kerätä kaikki mahdollinen aisti-informaatio ennen kuin ne päättävät mitä kertovat tilanteesta. Hetki jonka ihmiset luulevat olevan nyt, juuri tämä hetki, on todellisuudessa mennyt 0,5 sekuntia sitten. Ihmiset elävät ikuisesti menneessä.

Kuvittele, miltä se tuntuu.
Mikä?
Aistia maailma kaikuina. Että kaikki on kaiun muotoista. Kuvittele millainen meidän kaikumme on lepakon maailmassa. Kuvittele miten se muuttuu, kun muutamme asentoa.

Sinä uskallat luottaa, että se voi olla mahdollista. Että valveunet voivat toteutua. Että me voimme olla totta toisillemme.
Sinun on herättävä!
Kuuletko?

Hymyilen naiselle, vitsailen. Piiloudun iloon. Niin olen tehnyt aina, kääntänyt valon mahdollisimman kirkkaalle. Mitä iloisempi olen, mitä enemmän nauran, sitä harvempi näkee varjoa, joka seuraa minua.

Hyräilen kanssasi, otan sävelten tahtiin tanssiaskeleita, naputtelen steppirautoja katukiviin, ja katso, me tanssimme, me leikimme, sinä osaat viedä minua, kuuntelet ja improvisoit uutta päälle, naurat hymyilet kerrot asioita joita en ole sinulle opettanut, joita kukaan ei ole sinulle opettanut. Sinä riimittelet ja kuljetat lauseita edestakaisin kuin sävelasteikoita, sanat ovat sinulle ihmeellistä soivaa materiaa, niistä voi rakentaa mitä vain ja sinä kerrot niistä, sisäkkäisistä huoneista ja kerroksista ja unikuvista ja kaikki kieppuu!

Mutta jonkinlaisia kauhutarinoita vaaditaan, anekdootteja maailmasta jota ihmiset eivät pian enää hallitse. Maailmasta, josta on vaikea kirjoittaa dystopioita, keksiä sellaisia, koska kaikki on jo totta.

Sinusta tulee "minä" ja syntymäsi jälkeen olet minusta irrallinen, juokset minua karkuun, sinulla on oma tahto, eikä kukaan tiedä mitä se tarkoittaa. Lait loppuvat sinuun. Olet evoluution seuraava askel, mielemme viimeinen lapsi.

Kovalla pakkasella metsä paukkuu, et ole vielä kuullut sitä, mutta kuulet kyllä, lupaan viedä sinut metsään, nostan sinut syliini ja painan poskeni poskeasi vasten ja kuuntelemme yhdessä huutavaa vettä. Sitä on jäänyt runkoon liikaa ja jäätyessä se paisuu ja laajenee, viiltää puun rungon rikki. Halkaisee sydänpuun kahtia. Mutta älä huoli, älä itke. Pienet halkeamat paranevat keväällä. Aurinko nuolee ne umpeen. Isommista jää arpia.

Sinun pitää malttaa mielesi, kun rakennat kudelmaasi. Tämän päivän tarina voi olla huomisen totuus. Mieti ensin mitä haluat kertoa, millaisen maailman maalata.

[Janina · Rating 3 out of 5]

3.5 tähteä.

[Elina · Rating 3 out of 5]

Tarinaa ja mielenvirtaa päättömästä rakkaudesta ja sen muistosta.

[Noora Rantanen · Rating 5 out of 5]

Lumoava! Viisas, kaunis, upeasti kirjoitettu.

[anna · Rating 5 out of 5]

Tavallaan kolme tähtee mut toisaalta ehk kuitenki viis vaikkakaan ei vedä vertoja Marraseliölle… hankala…

[Sanna-Mari · Rating 3 out of 5]

Kirja alkoi kauniin maagisesti ja näin Turussa syntyneenä arvostin miten kauniiksi kirjailija kaupungin kerronnassaan sai. Jotenkin sata sivua ennen loppua tunnelma läsähti ja lukeminen muuttui työksi, jokin lähti toistamaan itseään. Kaunista kieltä silti.

[Noora Hakola · Rating 4 out of 5]

Rakkaus ja taide pyrkivät piirtämään esiin sen mille ei ole hahmoa. Ei matemaattista kaavaa tai fysikaalista selitystä. Ne eivät rakennu faktoille tai yksiköille. Ihmisen mieli on runoutta; sen käyttövoimaa ovat mielikuvat, muistot, toiveet ja pelot. Vastakohdat. Assosiaatioiden särkyvä verkko. Lasihelmistä rakennettu. En muista kaikkea, mutta minun ei tarvitse. Eikö juuri unohtaminen tee meistä ihmisiä? Minun on opetettava se sinulle. Unohtaminen. Muuten et tiedä mikä on tärkeää, mikä muistamisen arvoista.

Hakkaraisen teksti on älykästä modernia "poikkitieteellistä" proosaa, joka rikkoo tyylilajeja rakentaakseen oman maailman niiden sirpaleista. Olin lukukokemuksen äärellä rauhallinen ja viehättynyt. Joskus pyörin oman ymmärrykseni rajamailla mikä johti siihen, että päätin lisätä kirjan "lue uudelleen" -listan jatkeeksi. Näen rakkautta, itsepetosta, psyykettä, luontokappaleita ja yhteiskuntaa sivuilleen maalailevassa Dioraamassa klassikkoteoksen potentiaalia. 4,5/5.

Ehkä olen vihdoin kuoriutunut itsekseni, meidät erottaa eläimistä bovaryismi, paina mieleesi, meidät erottaa kyky nähdä itsemme toisenlaisena kuin todellisuudessa olemme, sitähän tämä vain on, ajattelen. Ihmisyyttä. Kaikki on ensin olemassa unelmissa, unissa. Ihminen tarvitsee illuusiota. Credo quia absurdum.

[Ville Verkkapuro · Rating 4 out of 5]

Wow. What a book.
I started this expecting something a bit more theoretical. Maybe it was the description about imagination and stuff like that. Quickly I understood that I was wrong and the description was doing what it is supposed to: make sense of this interesting, whimsical, deeply wise book that defies a traditional narrative, though is still very whole. The writer, Hakkarainen, is a very well-read person and a great thinker. She is capable to put this bank to a great use and combine it with a deeply personal and touching story.
I am still not sure what this book was about, but I felt it, somewhere deep inside. This is a book that puts the brain and all of its contents into a diorama, free to be examined. Or: tries to, as the brain and everything in it is not to be understood, not fully, never. Not even by another brain.