Inka Nousiainen, Mustarastas (Wsoy, 2019) äänikirja, 3 h 11 min / 151 sivua
"Mustarastas" on pieni suuri tarina. Siinä kertoja selostaa ajatuksiaan, kokemuksiaan ja tunteitaan kadonneelle ja sittemmin kuolleeksi julistetulle isoveljelleen. Päähenkilön elämää seurataan 30 vuoden ajan, mutta takaumat vievät lukijan vieläkin vanhempiin aikoihin, aikoihin jolloin isoveli oli "pieni ja valkotukkainen ja apilankukkasilmäinen" sekä mieleltään puhdas.
Äänikirjan lukijan eli näyttelijä Eeva Soivion veli on kadonnut vuonna 1989 Vaasan ja Sundsvallin välisellä laivamatkalla. Kirja ei siis ole pelkkä tarina, vaan tositapaus, aito surutyö, jonka kirjailija Inka Nousiainen on paketoinut herkkään ja hieman runolliseen pakettiin.
Suomessa vuosittain yli kymmenen perhettä joutuu tilanteeseen, jossa joku läheinen katoaa, eikä häntä löydetä mistään eikä kukaan tiedä, mitä oikeasti on tapahtunut. Tapaturma, kidnappaus, murha, itsemurha? Ei ole ruumista vaan Nousiaisen sanoin "Jäljellä pelkkä mykkä kauhu, ja ensimmäinen musta joulu, ja iltaisin ilmassa sama itkuinen pyyntö, anna edes pieni merkki." Kuuntelen ja ajattelen: toivottavasti ei ikinä osu omalle kohdalle.
Kirja kuvaa koskettavasti äidin surua ja tuskaa, ja välillä tuntui, että pakahdun. Olenhan äiti, ja toisaalta olen koko ikäni seurannut oman äitini surutyötä. Hän joutui hautaamaan yhden lapsensa aivan liian aikaisin. Viime sunnuntaina piipahdin äidin luona, ja pienessä pirtissä paloi kynttilä. Kun kysyin syytä, äiti alkoi itkeä: 61 vuotta sitten hänen neljäs poikansa vietiin pienessä arkussa maan poveen.
"Mustarastas"-kirja kertoo läheisen menetyksestä, surusta ja kivun kanssa elämisestä. Se avaa hyvin myös siitä, kuinka eri tavoin läheiset menetykseen suhtautuvat ja kuinka omituiset ja erilaiset esineet voivat vyöryttää muistot mieleen. Kuitenkin elämä jatkuu, sen on jatkuttava.
Kirjan loputtua kyneleet valuivat poskilleni, mutta hetken kuluttua oloni oli kevyempi, jopa kevyempi kuin ennen kirjaan tarttumista. Teos sai aikaan jonkinlaisen katharsiksen. Päähenkilön kanssa yhdessä kuljettu matka oli rankka, mutta kertoja toi minut turvaan. Samanlaista elämystä kirja harvoin kykenee minussa herättämään, mutta teatterista tunne on tuttu.
Muuta: En usko, että lukien olisin vaikuttunut kirjasta samalla tavoin. Teoksessa näyttää olevan kirja- ja puhekieltä jotenkin sekaisin, mutta kuunnellessa en asiaa huomannut. Sen sijaan ihmettelin, miksi kertojan puolisoista ja lapsista käytetään nimityksiä Intiaani, Uusi, Pöllönpoika ja Kirppu, vaikka kaikilla muilla on oikeat nimet.
Helmet 2021: 4, 6, 7, 15, 29, 34, 36, 41, 45