Romaanin tapahtumat keskittyvät yhteen kesäiseen päivään,joka on 19.heinäkuuta 1996. Tuona päivänä Erkki ostaa metallialan tehtaan,tapaa sukulaisensa, kuljettaa suvun miehiä nopealla amerikanraudalla ympäri maakuntaa ja eurokäytäntöisiä ravintoloita,käy pankissa pariinkin kertaan, jälkimmäisen kerran aamuyön hämärissä,ja ottaa pahasti yhteen tehtaan entisten omistajien kanssa. Paljon on Suomessa muuttunut. Erkki Hakala tutustuu läheltä maakunnan käsitykseen euroopan unionista. Yhä selvemmältä hänestä alkaa näyttää,että viime vuosien talousrikollisten rinnalla Floridan kävijöiden synnit olivat pieniä,anteeksi annettavia. Erkin avovaimo Kaisu lähti vihoissa Floridasta lasta Pohjanmaalle synnyttämään. Nyt Kaisulla on toinenkin lapsi,poika lapualaisen tekemä. Myös Kaisun kanssa on välit selvitettävä.
Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Kertakaikkiaan nerokas Kirja. Tapahtumat pinnalta käsin melko pienimuotoisia, mutta herättävät 90-luvun puolivälin eteläpohjanmaan eloon poikkeuksellisella tavalla. Hahmot kasvavat tarinan edetessä ja tässäkin romaanissa se mitä ei sanota, on yhtä tärkeää kuin se mitä sanotaan. Tuurin huumori osuu myös todella nappiin jatkuvasti.
Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi vuoden 1997 Finlandia-voittaja ja Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Samaan sarjaan kuuluu mm. Talvisota. Verrattuna muihin tähän mennessä lukemiini Tuurin romaaneihin Lakeuden kutsun päähenkilöt ovat aika velikultia, ja juonessa on veijaritarinamaisia ja koomisia aineksia. Hämärillä autokaupoilla vaurastunut Erkki Hakala palaa kotiseuduilleen Pohjanmaalle veropakolaisuudesta Floridasta. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Kirjoittamisaikaan tarina sijoittui siis nykypäivään, vuoden 2023 näkökulmasta taas lähihistoriaan. Uusina asioina päivitellään mm. Suomen EU-jäsenyyttä ja 1990-luvun lama on vaikuttanut useimpien romaanihenkilöiden elämään. Lakeuden kutsu on tyypillistä Tuuria, jossa dialogi on kätketty leipätekstiin. On vaikea sanoa, onko romaani parempi tai huonompi kuin esim. muut Pohjanmaa-sarjan osat, mutta ainakin Finlandia-raatiin se teki aikoinaan vaikutuksen. Jos tykkää Tuurista, tykkää luultavasti myös tästä.
Finlandia- palkinnon voittaja, joka on päätösosa Pohjanmaalaisen suvun elämästä kertovalle kirjasarjalle. Mies palaa USA:sta, minne hän on paennut verottajaa rahatukun kera. Siellä hän on ilmeisen hämärillä bisneksillä rahojaan nähtävästi lisännyt entisestään. Kirja tapahtuu yhden vuorokauden kuluessa ja kerronta on minämuotoista. Kirjan alussa on runsaasti erilaisia ihmisten tapaamisia ja asioiden muistelemista sekä kuulumisten vaihtoa. Myös toista maailmansotaa ja myös kansallissotaan käsiteltiin varsin tarkkaan ja mietittiin näiden tapahtumia. Tämä vaikutti aika käsittämättömältä kirjassa, joka tapahtuu 90-luvulla ja jonka kaikki päähenkilöt olivat mitä ilmeisimmin sodan jälkeen syntyneitä. Ensimmäinen sata sivua vaikutti aika kummalliselta ja jopa sekavalta sellaiselle, joka ei ole lukenut sarjan muita osia. Vähitellen sitten kirjan varsinainenkin tarina pääsi liikkeelle. Paluumuuttajana tullut mies osti lähes konkurssiin joutuneen metalliverstaan ketkuilta omistajilta (tai pikemminkin pankilta) ja yritti estää näitä kärräämästä jo myydyt metallintyöstölaitteet pimeyden turvin pois tehtaalta. Hän oli myös palauttamassa suhdetta puolisoonsa, joka ei ollut Amerikassa viihtynyt, oli palannut Suomeen ja oli jo Suomessa saanut uuden lapsenkin ”lapualaisen” kanssa - tämä mies ei enää kuvioissa ollut mukana. Kirja oli parempi kuin alkupuoli näytti: alussa oli aivan käsittämätöntä, että kirja oli voittanut Finlandia-palkinnon, lopussa tämä oli vain melko käsittämätöntä. Kirja oli ihan sujuvaa tekstiä ja kerrontaa, mutta se ei oikein toiminut itsenäisenä teoksena. Muutenkin pitkän sarjan viimeisen osan palkitseminen vaikuttaa aika erikoiselta ratkaisulta. Kirjan aiheet olivat paljolti aikaansa sidottuja, siinä määrin 25 vuotta vanhaa EU- pohdintaa siinä oli. Turhan tyhjänpäisen ”jutustelun” ja typerien juoneen liittymättömien pikkutarinoiden kertominen toi mieleen Turusen Lampaansyöjät, joka on tällä saralla aika suvereeni, tässä kirjassa vain ihan kaikki eivät olleet turhanpäiväisiä juoppoja kuten Lampaansyöjissä. Kirja jää ainakin kirjallinen taso huomioiden Finlandia-voittajissa selvästi keskitason alapuolelle.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-1996: 106/106) 1997: 6/6 1984-2023: 112/268
4/5. Lakeuden kutsu päättää kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan, jonka kaksi edeltävääkin osaa on ollut Finlandia-ehdokkaina (Ameriikan raitti 1986 ja Uusi Jerusalem 1988). Onko tässä Lakeuden kutsun saamassa Finladia-palkinnossa vähän tällaista elämäntyöpalkinnon makua? Olihan Lakeuden kutsukin tietysti kaikinpuolin erinomainen ja selvää ammattimiehen työtä – mutta kun se oli erinomainen ja ammattimainen tismalleen samalla tavalla kuin nuo kaksi edeltävääkin teosta (ja varmaan koko muukin Tuurin tuotanto?), niin silloin se rupeaa ainakin itsestäni tuntumaan jo ainakin piirun verran vähemmän erinomaiselta ja ammattimaiselta. Lakeuden kutsussa uutta oli se, että se oli yhdenpäivänromaani, mutta silti tuntui siltä, että olisin lukenut tämän ennenkin. Pirkko Lindbergin Candidaa lukiessa ei taas tullut tunnetta toistosta (vaikka olin sen Voltairen Candidenkin aiemmin lukenut) – ja sille olisinkin itse kernaammin Finlandian antanut.
4,5 Pirkko Lindberg: Candida 1997 4,5 Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni 1997 4+ Lars Sund: Lanthandlerskans son 1997 4+ Joni Skiftesvik: Yli tuulen ja sään 1997 4+ Kari Hotakainen: Klassikko 1997 4 Antti Tuuri: Lakeuden kutsu 1997V
Antti Tuurin Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu kertoi yhdestä kesäisestä päivästä vuonna 1996. Tuona päivänä kirjan päähenkilö Erkki Hakala kiersi tapaamassa sukulaisia ympäri pitäjän ja kuskasi heitä milloin minnekin amerikanraudallaan. Siinä sivussa juotiin kahvia niin paljon, että ihan hirvitti.
Tuohon päivään sisältyi yllättävän paljon tapahtumia, kuten konkurssikypsän metallitehtaan osto ja vaimon tapaaminen monen vuoden erossa asumisen jälkeen. Tässäpä kesäinen veijaritarina, josta rivien välistä voi lukea myös yhteiskunnallisia kannanottoja 90-luvun elämänmenosta.
Antti Tuurin Lakeuden kutsu kertoi pohjanmaalaisesta kesäpäivästä, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaista. Viihdyin, nauroin välillä makeasti ja luin parhaimmat kohdat miehelleni ääneen.
Lukupiirimme halusi tutustua Antti Tuurin tuotantoon, valitsimme Lakeuden kutsun, vaikka se onkin sarjan viimeinen, sillä se on saanut Finlandia-palkinnon, ja siitä on tehty elokuvakin. Yhdenpäivänromaani tapahtuu 19.Heinäkuuta 1996. Kirja on mainio ajankuva ja kertoo herkullisesti pohjalaisten henkilöidensä suhtautumisesta EU:hun ja euroon. Päähenkilö on palannut Amerikasta kotiseudulleen ja järjestää itsensä päivän aikana tehtailijaksi sekä hankkii takaisin vanhan perheensä, muun äijäilyn lomassa. Kirja on jonkinlainen veijariromaani ja sen henkilöt puhuvat jatkuvasti kuin naljaillen tai kuittaillen, mikä tekee lukemisesta vähän rasittavaa. Kerronta kuitenkin kulkee sujuvasti eteenpäin.
Paljon tuttuja maisemia, kirja sinänsä puhutteli minua ja tykkäsin aika paljon. Jäi vain turhan lyhyeksi ja vähäsisältöiseksi, siksi en enempää tähtiä tällä kertaa antanut.
Luin kaikki Pohjanmaa-sarjan kuusi romaania. Ensimmäiset kolme oli mielestäni mielenkiitoisimmat. Uusi Jerusalen, Maan avaruus ja Talvisota. Ne kiinnostivat erityisesti siksi että sukulaisiamme on lähtenenyt siirtolaisiksi Amerikkaan.Niissä oli mielenkiintoista historiankuvausta. Mutta kannatti kuitenkin lukea koko sarja.