Rakastetun kertojan loisteliaassa romaanissa lähihistoriamme suuri tuntematon puhuu itse ja kertoo tarinansa suoraan lukijalle.
Jatkosodan etulinjan taistelija, laulua ja tanssia rakastava hurmuri, joutuu presidenttinä rauhaisan kehityksen sijasta johtamaan maata syvän talouslaman, katastrofaalisen pankkikriisin ja sosialismin romahduksen oloissa, ja arvostelu on julmaa.
Manun optimismia ei kuitenkaan voi lopullisesti nujertaa, hänellä on varmat aseensa: uskollinen rakkaus, pettämätön ystävyys, ja huumorintaju, joka loppuu vasta kolmannen valheen kohdalla.
Raija Oranen kasvoi Hyrynsalmen kirkonkylässä metsäteknikko-yrittäjäperheen neljäntenä, nuorimmaisena lapsena ja aloitti opintonsa Helsingin ja Tampereen yliopistoissa ja Yleisradion koulutuksessa 1968. Naimisissa Jyrki Orasen kanssa, lapset Jirimiko 1969 ja Oskari 1974. Ennen vapaaksi kirjailijaksi jättäytymistään Oranen työskenteli toimittajana ja eläkesäätiön asiamiehenä.
Ensimmäinen teos oli 1971 lähetetty televisionäytelmä Kuka parantaa? ja esikoiskirja novellikokoelma Nainen joka söi junassa appelsiinin 1977. Laaja tuotanto käsittää romaaneja, näytelmiä, televisiodraamoja, kuunnelmia, satuja ja erillisiä laulutekstejä. Suurimman yleisön ovat saavuttaneet tv-sarjadraamat Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat sekä Maan aamu- ja Palladium-romaanisarjat kuten myös Kaikki Doriksesta ja Sulo tuli taloon -kertomuskokoelmat, joissa kirjailija kuvaa koiria, byrokraatteja, naapureita ja muita naurettavia ilmiöitä.
Orasen tuotannossa keskeisenä teemana on yksilön ja yhteiskunnan kohtaamispinta, historian ja nykyisyyden, raskaan ja keveän, traagisen ja koomisen toisiinsa sulautuminen. Teosten tausta-aineistot ovat laajoja ja tutkimus perusteellista, mutta ilmaisussa on pyritty tanssin kaltaiseen keveyteen ja sulavuuteen. Ihmiskuvat syntyvät paitsi yksilölliseen psykologiaan, myös vankasti yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen ympäristöön sidotuista tutkielmista.
Raija Oranen on kirjoittanut historiallisia romaaneja, jotka kertovat Suomen presidenteistä. Mauno Koiviston presidenttikautta ja eläkeikää kuvaava teos Manu taitaa olla niistä viimeinen siksi, että Koivisto oli viimeinen presidentti-instituutiota edustanut hahmo.
Tässä romaanissa jo dementoitunut Koivisto muistelee omaa uraansa ja palaa toistuvasti 1990-luvun alun vaikeisiin vuosiin, joihin sattuivat Neuvostoliiton romahdus ja Suomea koetellut lama. Koivisto jossittelee, pohtii ja fundeeraa monitulkintaisesti. Paavo Väyrysen arvostelu on poikkeavan selkeää ja ivallista - nauroin sen kohdalla. Minulla on selkeitä muistikuvia etenkin Koiviston toisen kauden poliittisista tapahtumista, ja oli kiinnostavaa palata niihin kaunokirjallisessa muodossa presidentin näkökulmasta käsin.
Kuten tavallista Oranen on tehnyt perusteellisen selvitystyön romaaniaan varten. Se ansaitsee kiitoksen. Jokin tässä kokonaisuudessa kuitenkin tökki, minkä seurauksena pidin romaanista mutta se jäi kuitenkin kokonaisuutena aika laimeaksi.
Ikääntynyt Koivisto muistelee jahkailevaan ja monitulkintaiseenkin tyyliin elämäänsä. Välillä alkava dementoituminen saa muistelijan epäröimään mikä on totta ja mikä harhaa. Aloitus on turhankin jahkaileva ja epäselvä, mutta alkuun päästyään kirja on ihan mielenkiintoinen. Päähuomion saavat luonnollisesti Koiviston presidenttivuodet ja varsinkin myrskyisä toinen kausi. Syyllisyydentuntoinen ex-presidentti pohtiikin, olisiko maailman myllerryksessä jotain voinut tehdä toisin...
Raija Oranen on armoitettu kertoja, joka tavoittaa päähenkilönsä olemuksen ja sielun. Tulee tunne kuin oikeasti kuuntelisi Ristor Rytin tai Mauno Koiviston ajatuksia.
Manu oli hyvä vastapaino Jari Tervon suomettumissarjalle ja kiehtova kuvaus lähihistoriasta. Muistan monia tapahtumia itse, joten kolahti kuten Sinun, Margot tammikuussa sen osalta.
Manu ei ole Rytin veroinen, mutta loistava kirja silti!