Voiko pysyä iloisena ja positiivisella mielellä, jos kärsii ahdistuneisuudesta ja on kadottanut sanansa? Tyttökirjallisuuden komeetaksi noussut Heidi Silvan tarkas-telee nuorten psyykkisiä ongelmia aiemmista kirjoistaan tutulla lempeän humo-ristisella otteella.
Miten tällaisesta asiasta ylipäätään kerrotaan? Sanotaanko, että on jouduttu 15-vuotiaana elämänsä ensimmäiseen tappeluun ja rehtorin puhutteluun? Vai naurahdetaanko, että kesken äidinkielen tunnin on menetetty puhekyky ja eletty elämänsä ahdistavimmat ja pelottavimmat hetket?
15-vuotias Nelli Kääriäinen lakkaa puhumasta. Tai ei lakkaa: sanat katoavat häneltä. Ujolla ja kunnollisella Nellillä on yhtäkkiä koviksen maine - tytöllä, joka asteikolla nynnystä kovikseen sijoittuu jonnekin nynnyn ja nyyhkäyksen välimaastoon.
Puhumattomuus pelottaa, ruokalaan ei uskalla mennä, ahdistavat ajatukset kiitävät formula-auton lailla päässä. Nelli ei halua kertoa tilanteestaan edes parhaille ystävilleen. Voivatko asiantuntijatkaan auttaa, kun mahdollinen diagnoosi on selektiivinen mutismi?
Nelli yrittää jatkaa elämäänsä ihan normaalisti, mutta kun häntä stressaa tai kun ahdistus vyöryy päälle, elämä on mykkää. Perheen ja ystävien seurassa voi sentään rentoutua, ja onneksi lauantaisin on bileet - vaikka Mikael ei kiinnosta enää tippaakaan.
Kun sanat menevät pois päältä, mieli muuttuu puheliaaksi. Kunpa kaikki kuulisivat, mitä Nelli vastaisi hauskasti ja nasevasti, jos vain voisi.
Nelli Kääriäinen on hiljaa mutta ei sanaton, ja kaiken taustalla kimmeltää toiveikkuus, että tila voi mennä ohi.
Puhu, Nelli, puhu tarkastelee nuoren elämää ahdistuneisuushäiriöön liittyvän mutismin kanssa. Kirja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Heidi Silvanin aikaisempia nuortenkirjoja John Lennon minussa (2018) ja Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos (2019) tähdittävät Nellin lailla erityis-piirteiset tytöt.
Jos emme keskustele kannesta vaan kirjan aiheesta niin neljä tähteä miinus. Tärkeä asia, käsitelty sopivan ahdistavasti eli niin, ettei herkimmät lopeta heti alkulauseeseen.
Heidi Silvan, Puhu, Nelli, puhu (Myllylahti, 2020) s. 187
Puhu, Nelli, puhu -kirja kertoo 15-vuotiaasta Nellistä, joka yhtenä tuiki tavallisena koulupäivänä ei saa enää äidinkielen tunnilla sanaa suustaan. Lisäksi lähes saman tien hän – kiltti ja ujo koululaistyttö — löytää itsensä rehtorinkansliasta.
Mutismi eli puhumattomuus on minulle tuttu juttu, mutta se, mistä se johtuu ja ennen kaikkea, miltä se tuntuu, oli minulle uutta. Niinpä ahmin tekstiä ja vaikutuin. Alussa myös oli huumoria, joka osui ja upposi. Taisin jopa naurahdella ääneen.
Mutta luettuani vajaan kolmasosan tarina lässähti. Tuntui, että yhtäkkiä luenkin jotain varhaisnuortenkirjaa. On söpö ja suosittu poika, on tyttöjen juonittelua ja vieläpä koulun disko. Järjestetäänkö 2020-luvulla yhä jossain oikeasti koulun diskoja yläkoululaisille ja vieläpä harva se viikonloppu?
Kirjan aihe, mutismi, on äärimmäisen tärkeä ja kiinnostava, enkä muista siitä aiemmin lukeneeni. Lisäksi olen ollut siinä uskossa, että mutismi on sangen harvinaista, mutta kirjan mukaan mustisteja on yhtä paljon kuin keliaakikkoja!
Vaikka kustantajan sivustolla Heidi Silvanin kerrotaan nousseen tyttökirjallisuuden komeetaksi, en ollut kuullut kirjasta enkä kirjailijasta ennen ystäväni vinkkausta enkä ilman hänen vahvaa suositustaan olisi kirjaan ikinä tarttunut. Kansikuvan ja kirjan nimen perusteella oletin kirjan olevan vanha, siis peräisin omilta nuoruusvuosilta, ja yllätyin, kun kirja onkin julkaistu vain kaksi vuotta sitten (2020). Kysyin mielipidettä nimestä ja kannesta tytöltäni, ja hän arveli minun lukevan jotain satukirjaa. Ei siis ehkä ihan paras kansikuva nuortenkirjalle, joka käsittelee mutismia!
Annan kolme tähteä, kiitos aiheen ja vaikuttavan alun. Plussaa annan myös siitä, että ongelmaisen nuoren vanhemmat ovat ns. tavallisia työssä käyviä, eivät masentuneita ja päihdeongelmaisia.
Hieno tarina nuoresta, joka sekä on että ei ole ahdistunut ja joka sekä puhuu että ei pysty puhumaan. Pidin aiheesta, minusta mutismin oireita käsiteltiin hyvin sekä osana arkea että vähän "kliinisemmästä" näkökulmasta esimerkiksi terveydenhoitajien ja lääkärien kanssa keskustellen. Kirjan lopusta tuli hyvä mieli.
Välillä tuntui, että tarinassa oli tarpeetonta liioittelua. Pitikö korostaa, että Nellin äiti todella on niin ymmärtäväinen ja ihana äiti? Entä pitikö joka välissä mainita, miten kaikesta Nellin tai kenen tahansa muun nuoren tekemisestä leimahti hetkessä koko koulun kattava juoru?
Toimiva nuortenkirja hyvästä, iskevästä aiheesta. Mt-jutut on tärkeitä ja niiden kirjoa kasvatetaan mukavasti nuortenkirjallisuudessa - enää ei mennä pelkällä syömishäiriöllä ja masennuksella!
Kieltä olisi voinut hioa enemmän, ystävyyssuhteet ja ihastuskin toimivat, samoin perhe ja bileet. Koululta ei tuntunut löytyvän apua, mikä harmitti lukevaa aikuista - ja en kyllä tykkää edelleenkään siitä, että ns. moninaisuuden ja erilaisuuden puolesta puhuvassa kirjassa on silti mukana joku typerä, lihava/isokokoinen mölli, jolle naureskellaan ja jota pidetään koulun idioottina :(.
En oo koskaan lukenut tän tyylistä kirjaa! Vaikka juoni ei erityisen jännittävä ollutkaan, niin todellakin suosittelen lukemaan. Vaikka kirjan pääaihe, eli puhumattomuus onkin tosi vaikee selittää, niin tää kirja selvitti tosi paljon millaista se sille henkilölle on. Eli tää kirja saa sut varmasti ymmärtämään paremmin millainen tilanne toi olis. Ja jos ite oot kokenut samantyylistä, niin tästä saat varmasti vertaistukea❤️
Tykkään myös tosi paljon kirjan ulkoasusta, se on aivan upee!🤩🤩
1,5🌟 ihan kusinen en tykännyt. piti lukee kouluu varte mut ainaki tää oli sillee helppolukunen tehty varmaa jolleki seiskaluokkalaisille…. aika yksinkertanen