What do you think?
Rate this book
Neljä ratsastajaa #2
Tahdon murskatappio
Kaksitoistavuotias Anu käy hoitamassa poneja ja ratsastamassa Konemetsän talleilla. Ahdistavat mietteet ovat alkaneet varjostaa oppitunteja. Hän on kuullut aikuisten väittävän, että hevoshulluus on vain ohimenevä, tiettyyn ikäkauteen kuuluva vaihe nuoren tytön elämässä. Vapaan tahdon ongelma kiusaa Anua päivä päivältä ankarammin. Noudatanko etukäteen käsikirjoitettua kaavaa käydessäni ratsastustunneilla?
Samaan aikaan Konemetsässä on meneillään jotain outoa. Kulisseissa häärivä kasvoton Seriator herättää pelkoa hevostytöissä. He perustavat yksityisetsiväryhmän nimeltä Tallitylleröt ja ryhtyvät selvittämään, mitä Seriator kumppaneineen juonittelee.
Tahdon murskatappio on Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan toinen osa. Ensimmäinen osa Yö on viisain ilmestyi syksyllä 2018.
Samaan aikaan Konemetsässä on meneillään jotain outoa. Kulisseissa häärivä kasvoton Seriator herättää pelkoa hevostytöissä. He perustavat yksityisetsiväryhmän nimeltä Tallitylleröt ja ryhtyvät selvittämään, mitä Seriator kumppaneineen juonittelee.
Tahdon murskatappio on Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan toinen osa. Ensimmäinen osa Yö on viisain ilmestyi syksyllä 2018.
184 pages, Hardcover
First published September 28, 2019
1 person is currently reading
50 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 22 of 22 reviews
January 28, 2021
Aluksi, eli lyhyt johdatus hysteeriseen realismiin?
Kirjoitin Yli-Juonikkaan ”Toiseen Ponikirjaan”, Tahdon murskatappioon (joka puolestaan on 4-osaisen Neljä ratsastajaa -teossarjan 2. osa), tultaessa ensin pitkästi perinteisiä jumiutumiani metafiktiosta, avantgardesta, muotisykleistä, aikalaisuudesta ja hysteerisestä realismista, joka on terminä lähinnä maagisen realismin ja metafiktion nykyaikaistettu yhdistelmä (James Woodilta, 2000). Kumitin kuitenkin kaiken pois, koska sitä samaa vanhaa jankkaamista se oli taholtani, eikä analyysissään erityisen tarkkaa.
Sen verran silti mainitsen, että kotimaisessa kontekstissa Arsi Alenius sivuaa kiinnostavasti hysteerisen realismin estetiikkaa ja sen ongelmia mm. tässä kritiikissään Miki Liukkosen O-romaanista (https://opusvei.blogspot.com/2018/01/...). Itse en ole Liukkosen romaania lukenut, mutta tunnistan sinänsä hysteerisen realismin hengen nykykulttuurissa vahvana, ei pelkästään proosan, vaan myös tv-sarjojen, sarjakuvan, elokuvan ja pelien alalla…
Tästä lonkalta heitettynä ja sinänsä liittymättömänä esimerkkinä: Mitä muutakaan kuin hysteeristä realismia edustavat esimerkiksi Damien Lindelöfin sarjat (Watchmen, Lost, The Leftovers)? Ne ovat täynnä fantastisia, toinen toistaan selittämättömämpiä tapahtumia, joita Lindelöf pakkaa peräkkäin katsojaparan odottaessa, tuleeko selitystä koskaan… Silti ne ovat tarkasti käsikirjoitettua, pieteetillä ja hyvin näyteltyä draamaa; erityisesti menetystä ja merkityksettömyyttä hiljaisen hienovaraisesti käsittelevä The Leftovers, joka on omissa kirjoissani viime vuosien koskettavimpia tv-sarjoja.
Niinpä hysteerinen realismi ei (ainakaan omassa luennassani) ole aina ja väistämättä kirosana, sen piiriin asetellut teokset voivat olla myös aikansa vaikuttavinta taidetta. Onko Yli-Juonikas hysteeristä realismia? Totta mooses, mikäli myös Thomas Pynchon on, ainakin Woodin määritelmän mukaan (huomautettakoon, että Yli-Juonikas teki gradunsa Pynchonista). Silloin sitä on varmasti myös Harry Salmenniemen novellistiikka, jos kohta molempien tuotantoja leimaa menetelmällisyys ja tekninen taituruus, joka muistuttaa pikemminkin käsityöläisyydestä tai (analogisesti) jonkun Cézannen anaalisuudesta mitä tulee muotoon ja kompositioon, aina sanatasolla asti. Hysteerisestä realismista molemmat kirjailijat tosin poikkeavat siinä, etten voi parhaimmalla tahdollanikaan väittää heidän olevan erityisen ”psykologisia” kertojia, ainakaan psykologisen romaanin mielessä; molemmat kyllä käyttävät sisäisiä ääniä ja tunnekuvastoa, mutta pikemminkin purkavassa tai viittaavassa mielessä. Tämän taasen liitän metafiktion ja menetelmällisyyden puolelle. Toisaalta en lähtisi Pynchoniakaan psykologisuudesta syyttämään…
Mutta jos päästäisiin viimein käsiksi itse hevosvurstiin, eli käsillä olevaan romaaniin Neljä ratsastajaa 2: Tahdon murskatappio. Rakastan sitä lähes pyyteettömästi.
Horse Rotorvator, eli kirjasarjan fantasma
Mutta miksi rakastan tällä hetkellä Yli-Juonikkaan tuotannosta eniten juuri Tahdon murskatappiota, enkä esimerkiksi Jatkosota-extraa? Onhan jälkimmäinen täynnä tätä samaa omituista, kielirekistereillä, genreillä ja psykologisella/realistisella uskottavuudella leikittelevää vainoharhatykitystä, vieläpä 600 sivun verran (siinä missä Tahdon murskatappiossa on sivuja vain 184) ja poliittisella — veroluokaltaan kaikinpuolin klenkkaavan progressiiviseen katrilliin yltyvällä satiirilla — sakeutettuna?
Myönnän, että mahdollisesti juuri mainitun säkäkorkeuden vuoksi; siinä missä Jatkosota-extra ketjuttaa meemilautaa, kielellisiä puujalkavitsejä ja graafisia yllätyksiä, tapahtumia ja hahmoja ad nauseam kuin mikäkin turvotuskikkoja koklannut ensyklopedinen lajirekisteri, on Tahdon murskatappio eleganssissaan lähes runokokoelman luokkaa. Siinä on tietty itämaisuuden leima: teos on kevytrakenteinen ja muistuttaa arabianhevosta, sen pää on kovera, kaula on pitkä ja kaareva ja eläin kantaa luontevasti häntäänsä ylhäällä.
Ehkä onkin luontevaa, että teosten välissä kevyttä käyntiään askeltaa Neljä ratsastajaa -sarjan ensimmäinen osa, novellikokoelma Yö on viisain, joka on niin ikään huomattavan elegantti ja hallittu, piirun verran alle 180 sivun tällä puolen oleskeleva. Aina ei olekaan helppo sanoa, muodostavatko teoksen novellit eräänlaisen kantakirjan, vai hahmottelevatko ne pikemminkin alkusoittoa kokonaisuudelle, joka on tätä kirjoittaessani vasta puolivälissä sekin. Niinpä, kun on saanut varsinaisen novellikokoelman luettua, voi kirjaesineen kääntää y-akselinsa ympäri ja yhtäkkiä kaviossa onkin Tahdon murskatappion ensimmäinen luku. Pahaa-aavistamaton lukija, joka luuli pääseensä yhden luku-urakan loppuun, havahtuukin tulleensa juksautetuksi aloittamaan kokonaisen teossarjan lukemisen!
(Koska varsinaisessa Tahdon murskatappion niteessä olevat luvut alkavat vasta toisesta luvusta, voitaneen perustellusti kysyä, onko lukija, joka ei ole tavannut myös Yö on viisain -niteen negatiiviselta kääntöpuolelta löytyvää ensimmäistä lukua, lukenut kokonaan myöskään Tahdon murskatappiota? Entä novellikokoelma? Pitääkö sekin lukea? Onko ihan pakko, loppuuko lukeminen ylipäänsä ikinä?)
Kerronnallisesti Tahdon murskatappion keskiössä on 12-vuotias Anu, joka hoitaa poneja ja käy ratsastamassa niillä läheisen Konemetsän talleilla. Anua kuitenkin kalvaa eräänlainen eksistentialistinen ennui, huoli siitä, että hän vain noudattaa ennaltamäärättyä kohtaloa ja klisettä nuorena tyttönä, josta kasvaa kaavamaisesti muotitettu, koulutusjärjestelmän sulkutulesta ja tallien identiteettilarppaushelvetistä lopulta työelämään, perhekuvioihin ja sieltä eläkkeen kaamokseen siirtyvä, determinismin tyhjyydessä jonottava ihmisraukka. Lopultahan kaikessa on joka tapauksessa kysymys vain kvanttiaallosta.
Näitä sinänsä hyvin ymmärrettäviä varhaisteini-iän dilemmoja eivät ainakaan helpota ne pahaenteiset dynamiikat ja huonot vibat, jotka emanoivat Konemetsän suunnalta.
Toinen, ainakin vielä tämän niteen puitteissa kevynelaiseksi jäävä taso onkin Tallitylleröt-yksityisetsiväryhmä, jonka hevostytöt perustavat tutkiakseen Konemetsän salaisuuksia. Tämänkin pelin taustalla naruista tuntuu vetelevän jo Jatkosota-extrassa vihjattu, pahaenteinen ja varjoissa siintävä Seriator…
Kauhun ulottuvuutta teokseen maalaavat muutama sinne tänne ripoteltu ekspressionistisempi luku, joissa äänessä ovat intradiegeettisen Anu-kertojan sijaan entiteetti, joka on kenties neljän ratsastajan profeetta, sekä kertoja, jonka epäilen olevan hevonen! Lisäksi on ekstradiegeettisemmin Euroopan ja erityisesti Suomen yllä leijuva, jäälauttojen rieskoihin haarukalla reikiä pistelevä henki, jolla tuntuu olevan laajempaa tietoa tapahtumista, kuten Konemetsän taustahahmojen masinaatioista tai ruumiista avannon puitteissa eroon hankkiutumisesta.
Tuo ns. Droste-efektiä hyväkseen käyttävä sekä sitä myös selittävä yhdeksäs luku on samalla teoksen hienoin osio, kuin pieni hangella narskuva jalokivi, kurimuksen sydänkohdassa huilua soitteleva sokea idioottijumala. Snadi teos teoksen duunin teoksen sisässä, joka alkaa droste-pervertoidulla viitteellä Uhrilampaisiin (vasta kun viaton lukija on toipunut Saatanatangoon, Pimeyden sydämeen ja Painovoiman sateenkaareen viittailuista, tai ehkä ne tulivat vasta tämän jälkeen, en muista; aika on litteä ympyrä), vaihtuu hetkellisesti kafkamaisen (hot take: Maalaislääkäri-novelli) kauniiseen pakkasyön kuvaukseeen vain muuntuakseen eräänlaiseksi dialogimuodossa käytävään pienoisesseeseen jo mainitusta (ja myös luvun materiaalisella tasolla sovelletusta) droste-vaikutuksesta sekä sitä niin ikään soveltavasta Kevin Ayersin Lady Rachel -biisistä.
Edeltävä kahdeksas luku on alustanut tätä pientä, kahden suuremman esseeromaanikokonaisuuden välistä löytyvää, välikkeenä toimivaa kuuratimanttia ja poikkeamaa viemällä Anun yhtäkkisesti sisäiskertomuksen tai — ellen jopa sanoisi — sisäisesseen poluille, kun Anu äityy lukemaan ja analysoimaan Jutan unelmahevonen -romaania, myös meidän todellisuudessamme eksisteerailevaa, niin sanottua hevostyttökirjaa. Pian polunreuna ojittuu entisestään, kun 10. luvussa Anu sukeltaa syvemmälle kaninkoloon ja tutustuu kirjailija Asta Ikosen muun tuotannon lisäksi myös tämän internetsku-käyttäytymiseen erinäisten maahanmuuttajia vastustavien ulostulojen muodossa.
Tässä vaiheessa ainakin tämä lehtolapsi-lukija oli sen verran häkeltynyt, että oli ihan Googlella haettava tämä Asta Ikonen ja totta tosiaan, niin Asta kuin hänen tuotansa ja myöhemmät keskustelufoorumivaiheensa ovat asioita. Lisäksi Jutan unelmahevosen unheimlich kansitaide on toiminut innoittajana Tahdon murskatappion sisäkansiliepeiden maalauksille, joista on vastuussa, mikäli yhtään mitään osaan oikein tulkita, Safa Hovinen.
Onko Anu siis tyystin eksynyt Seriatorin ja Konemetsän jäljiltä ja harhautunut tyystin toiseen todellisuuteen, nimittäin ”meidän omaamme”, kuin mikäkin agentti Dale Cooper Twin Peaksin 3. kauden lopussa? Eikö tämä sisäiskertomusten syöverikurimus, tämä helvetillisten peilisalien sulkutuli, k(r)uunaan lakkaa?
Voimme jäädä vain odottamaan. Sillä kaikista ihaninta Tahdon murskatappiossa on juuri se tekninen ja rytmillis-kompositionaalinen taituruus, jolla kirjailija-Yli-Juonikas onnistuu peittämään sen tosiasian, että huolimatta neljännen seinän esseeromaanillisesta rikkomisesta jne. mitään järkeähän tässä helvetin romaanissa ei ole piirun vertaa. Mutta siinä piilee niin estetiikan kuin propagandan ja silkan vastaanpanemattoman käsityötaidon kammottava lumo: kun lukija nauttii lukemastaan, ei minkäänlaisella sisällöllä ole varsinaisesti mitään väliä, varsinkaan jos mainitulla tyylillä onnistutaan välittämään unelma, toive ja tunto siitä, että teos voisi jatkua ikuisesti, että lukija voisi nide niteen perään, tusinoittain, lukea niin Tallitylleröiden tutkimuksista kuin Anun luotainkaasutuksista kohti tapahtumahorisontin tuota puolta, jonne yksikään meistä ei voi päästä ainakaan siten, että voisi palata kertomaan siitä.
Kirjoitin Yli-Juonikkaan ”Toiseen Ponikirjaan”, Tahdon murskatappioon (joka puolestaan on 4-osaisen Neljä ratsastajaa -teossarjan 2. osa), tultaessa ensin pitkästi perinteisiä jumiutumiani metafiktiosta, avantgardesta, muotisykleistä, aikalaisuudesta ja hysteerisestä realismista, joka on terminä lähinnä maagisen realismin ja metafiktion nykyaikaistettu yhdistelmä (James Woodilta, 2000). Kumitin kuitenkin kaiken pois, koska sitä samaa vanhaa jankkaamista se oli taholtani, eikä analyysissään erityisen tarkkaa.
Sen verran silti mainitsen, että kotimaisessa kontekstissa Arsi Alenius sivuaa kiinnostavasti hysteerisen realismin estetiikkaa ja sen ongelmia mm. tässä kritiikissään Miki Liukkosen O-romaanista (https://opusvei.blogspot.com/2018/01/...). Itse en ole Liukkosen romaania lukenut, mutta tunnistan sinänsä hysteerisen realismin hengen nykykulttuurissa vahvana, ei pelkästään proosan, vaan myös tv-sarjojen, sarjakuvan, elokuvan ja pelien alalla…
Tästä lonkalta heitettynä ja sinänsä liittymättömänä esimerkkinä: Mitä muutakaan kuin hysteeristä realismia edustavat esimerkiksi Damien Lindelöfin sarjat (Watchmen, Lost, The Leftovers)? Ne ovat täynnä fantastisia, toinen toistaan selittämättömämpiä tapahtumia, joita Lindelöf pakkaa peräkkäin katsojaparan odottaessa, tuleeko selitystä koskaan… Silti ne ovat tarkasti käsikirjoitettua, pieteetillä ja hyvin näyteltyä draamaa; erityisesti menetystä ja merkityksettömyyttä hiljaisen hienovaraisesti käsittelevä The Leftovers, joka on omissa kirjoissani viime vuosien koskettavimpia tv-sarjoja.
Niinpä hysteerinen realismi ei (ainakaan omassa luennassani) ole aina ja väistämättä kirosana, sen piiriin asetellut teokset voivat olla myös aikansa vaikuttavinta taidetta. Onko Yli-Juonikas hysteeristä realismia? Totta mooses, mikäli myös Thomas Pynchon on, ainakin Woodin määritelmän mukaan (huomautettakoon, että Yli-Juonikas teki gradunsa Pynchonista). Silloin sitä on varmasti myös Harry Salmenniemen novellistiikka, jos kohta molempien tuotantoja leimaa menetelmällisyys ja tekninen taituruus, joka muistuttaa pikemminkin käsityöläisyydestä tai (analogisesti) jonkun Cézannen anaalisuudesta mitä tulee muotoon ja kompositioon, aina sanatasolla asti. Hysteerisestä realismista molemmat kirjailijat tosin poikkeavat siinä, etten voi parhaimmalla tahdollanikaan väittää heidän olevan erityisen ”psykologisia” kertojia, ainakaan psykologisen romaanin mielessä; molemmat kyllä käyttävät sisäisiä ääniä ja tunnekuvastoa, mutta pikemminkin purkavassa tai viittaavassa mielessä. Tämän taasen liitän metafiktion ja menetelmällisyyden puolelle. Toisaalta en lähtisi Pynchoniakaan psykologisuudesta syyttämään…
Mutta jos päästäisiin viimein käsiksi itse hevosvurstiin, eli käsillä olevaan romaaniin Neljä ratsastajaa 2: Tahdon murskatappio. Rakastan sitä lähes pyyteettömästi.
Horse Rotorvator, eli kirjasarjan fantasma
Mutta miksi rakastan tällä hetkellä Yli-Juonikkaan tuotannosta eniten juuri Tahdon murskatappiota, enkä esimerkiksi Jatkosota-extraa? Onhan jälkimmäinen täynnä tätä samaa omituista, kielirekistereillä, genreillä ja psykologisella/realistisella uskottavuudella leikittelevää vainoharhatykitystä, vieläpä 600 sivun verran (siinä missä Tahdon murskatappiossa on sivuja vain 184) ja poliittisella — veroluokaltaan kaikinpuolin klenkkaavan progressiiviseen katrilliin yltyvällä satiirilla — sakeutettuna?
Myönnän, että mahdollisesti juuri mainitun säkäkorkeuden vuoksi; siinä missä Jatkosota-extra ketjuttaa meemilautaa, kielellisiä puujalkavitsejä ja graafisia yllätyksiä, tapahtumia ja hahmoja ad nauseam kuin mikäkin turvotuskikkoja koklannut ensyklopedinen lajirekisteri, on Tahdon murskatappio eleganssissaan lähes runokokoelman luokkaa. Siinä on tietty itämaisuuden leima: teos on kevytrakenteinen ja muistuttaa arabianhevosta, sen pää on kovera, kaula on pitkä ja kaareva ja eläin kantaa luontevasti häntäänsä ylhäällä.
Ehkä onkin luontevaa, että teosten välissä kevyttä käyntiään askeltaa Neljä ratsastajaa -sarjan ensimmäinen osa, novellikokoelma Yö on viisain, joka on niin ikään huomattavan elegantti ja hallittu, piirun verran alle 180 sivun tällä puolen oleskeleva. Aina ei olekaan helppo sanoa, muodostavatko teoksen novellit eräänlaisen kantakirjan, vai hahmottelevatko ne pikemminkin alkusoittoa kokonaisuudelle, joka on tätä kirjoittaessani vasta puolivälissä sekin. Niinpä, kun on saanut varsinaisen novellikokoelman luettua, voi kirjaesineen kääntää y-akselinsa ympäri ja yhtäkkiä kaviossa onkin Tahdon murskatappion ensimmäinen luku. Pahaa-aavistamaton lukija, joka luuli pääseensä yhden luku-urakan loppuun, havahtuukin tulleensa juksautetuksi aloittamaan kokonaisen teossarjan lukemisen!
(Koska varsinaisessa Tahdon murskatappion niteessä olevat luvut alkavat vasta toisesta luvusta, voitaneen perustellusti kysyä, onko lukija, joka ei ole tavannut myös Yö on viisain -niteen negatiiviselta kääntöpuolelta löytyvää ensimmäistä lukua, lukenut kokonaan myöskään Tahdon murskatappiota? Entä novellikokoelma? Pitääkö sekin lukea? Onko ihan pakko, loppuuko lukeminen ylipäänsä ikinä?)
Kerronnallisesti Tahdon murskatappion keskiössä on 12-vuotias Anu, joka hoitaa poneja ja käy ratsastamassa niillä läheisen Konemetsän talleilla. Anua kuitenkin kalvaa eräänlainen eksistentialistinen ennui, huoli siitä, että hän vain noudattaa ennaltamäärättyä kohtaloa ja klisettä nuorena tyttönä, josta kasvaa kaavamaisesti muotitettu, koulutusjärjestelmän sulkutulesta ja tallien identiteettilarppaushelvetistä lopulta työelämään, perhekuvioihin ja sieltä eläkkeen kaamokseen siirtyvä, determinismin tyhjyydessä jonottava ihmisraukka. Lopultahan kaikessa on joka tapauksessa kysymys vain kvanttiaallosta.
Näitä sinänsä hyvin ymmärrettäviä varhaisteini-iän dilemmoja eivät ainakaan helpota ne pahaenteiset dynamiikat ja huonot vibat, jotka emanoivat Konemetsän suunnalta.
Toinen, ainakin vielä tämän niteen puitteissa kevynelaiseksi jäävä taso onkin Tallitylleröt-yksityisetsiväryhmä, jonka hevostytöt perustavat tutkiakseen Konemetsän salaisuuksia. Tämänkin pelin taustalla naruista tuntuu vetelevän jo Jatkosota-extrassa vihjattu, pahaenteinen ja varjoissa siintävä Seriator…
Kauhun ulottuvuutta teokseen maalaavat muutama sinne tänne ripoteltu ekspressionistisempi luku, joissa äänessä ovat intradiegeettisen Anu-kertojan sijaan entiteetti, joka on kenties neljän ratsastajan profeetta, sekä kertoja, jonka epäilen olevan hevonen! Lisäksi on ekstradiegeettisemmin Euroopan ja erityisesti Suomen yllä leijuva, jäälauttojen rieskoihin haarukalla reikiä pistelevä henki, jolla tuntuu olevan laajempaa tietoa tapahtumista, kuten Konemetsän taustahahmojen masinaatioista tai ruumiista avannon puitteissa eroon hankkiutumisesta.
Tuo ns. Droste-efektiä hyväkseen käyttävä sekä sitä myös selittävä yhdeksäs luku on samalla teoksen hienoin osio, kuin pieni hangella narskuva jalokivi, kurimuksen sydänkohdassa huilua soitteleva sokea idioottijumala. Snadi teos teoksen duunin teoksen sisässä, joka alkaa droste-pervertoidulla viitteellä Uhrilampaisiin (vasta kun viaton lukija on toipunut Saatanatangoon, Pimeyden sydämeen ja Painovoiman sateenkaareen viittailuista, tai ehkä ne tulivat vasta tämän jälkeen, en muista; aika on litteä ympyrä), vaihtuu hetkellisesti kafkamaisen (hot take: Maalaislääkäri-novelli) kauniiseen pakkasyön kuvaukseeen vain muuntuakseen eräänlaiseksi dialogimuodossa käytävään pienoisesseeseen jo mainitusta (ja myös luvun materiaalisella tasolla sovelletusta) droste-vaikutuksesta sekä sitä niin ikään soveltavasta Kevin Ayersin Lady Rachel -biisistä.
Edeltävä kahdeksas luku on alustanut tätä pientä, kahden suuremman esseeromaanikokonaisuuden välistä löytyvää, välikkeenä toimivaa kuuratimanttia ja poikkeamaa viemällä Anun yhtäkkisesti sisäiskertomuksen tai — ellen jopa sanoisi — sisäisesseen poluille, kun Anu äityy lukemaan ja analysoimaan Jutan unelmahevonen -romaania, myös meidän todellisuudessamme eksisteerailevaa, niin sanottua hevostyttökirjaa. Pian polunreuna ojittuu entisestään, kun 10. luvussa Anu sukeltaa syvemmälle kaninkoloon ja tutustuu kirjailija Asta Ikosen muun tuotannon lisäksi myös tämän internetsku-käyttäytymiseen erinäisten maahanmuuttajia vastustavien ulostulojen muodossa.
Tässä vaiheessa ainakin tämä lehtolapsi-lukija oli sen verran häkeltynyt, että oli ihan Googlella haettava tämä Asta Ikonen ja totta tosiaan, niin Asta kuin hänen tuotansa ja myöhemmät keskustelufoorumivaiheensa ovat asioita. Lisäksi Jutan unelmahevosen unheimlich kansitaide on toiminut innoittajana Tahdon murskatappion sisäkansiliepeiden maalauksille, joista on vastuussa, mikäli yhtään mitään osaan oikein tulkita, Safa Hovinen.
Onko Anu siis tyystin eksynyt Seriatorin ja Konemetsän jäljiltä ja harhautunut tyystin toiseen todellisuuteen, nimittäin ”meidän omaamme”, kuin mikäkin agentti Dale Cooper Twin Peaksin 3. kauden lopussa? Eikö tämä sisäiskertomusten syöverikurimus, tämä helvetillisten peilisalien sulkutuli, k(r)uunaan lakkaa?
Voimme jäädä vain odottamaan. Sillä kaikista ihaninta Tahdon murskatappiossa on juuri se tekninen ja rytmillis-kompositionaalinen taituruus, jolla kirjailija-Yli-Juonikas onnistuu peittämään sen tosiasian, että huolimatta neljännen seinän esseeromaanillisesta rikkomisesta jne. mitään järkeähän tässä helvetin romaanissa ei ole piirun vertaa. Mutta siinä piilee niin estetiikan kuin propagandan ja silkan vastaanpanemattoman käsityötaidon kammottava lumo: kun lukija nauttii lukemastaan, ei minkäänlaisella sisällöllä ole varsinaisesti mitään väliä, varsinkaan jos mainitulla tyylillä onnistutaan välittämään unelma, toive ja tunto siitä, että teos voisi jatkua ikuisesti, että lukija voisi nide niteen perään, tusinoittain, lukea niin Tallitylleröiden tutkimuksista kuin Anun luotainkaasutuksista kohti tapahtumahorisontin tuota puolta, jonne yksikään meistä ei voi päästä ainakaan siten, että voisi palata kertomaan siitä.
October 1, 2019
Luin kirjan nopeasti kahdesti. Kuten Yli-Juonikas itse sanoo Twitterissä: "Jo se, että kaltaiseni kirjailija, nelikymppinen mies kiinnostuu nuorten tyttöjen elämänpiiristä, tuo kirjaan kauhun elementin."
Tämä vertautuu hyvin kirjan kertojaan, joka esittää ulkopuolista kertojaa, mutta projisoikin 12-vuotiaaseen – tavallaan ulkopuoliseen – päähenkilöön Anuun keski-ikäisen ajatusmaailmaa. "Hevosharrastuksensa myötä Anu oli hankkinut kohtalaiset tiedot klassisesta psykoanalyysista." Kirjan luettuani fiilistelin kertojaa kommentoimassa omaa kahvinkeittoani. Jossain vaiheessa mennään jopa hevosen näkökulmaan, joka sentään on, luojan kiitos, hevosmainen.
Tulkitsen, että tämä on koko kirjan teema. Ponikirjoissa tuotetaan pahimmillaan äärikonservatiivista ajatusmaailmaa juuri sopivassa iässä oleville lapsille. Ponikirjat ovat kuin "oikea talvi, korostetun keinotekoinen joulukorttimainen huiputus".
Täynnä ihania yksityiskohtia: Dialogi tyttöjen välillä on merkitty hyperrealistisesti pikaviestinkielellä: "WAAH for fux sake eiks me sovittu ettei sanota ääneen sitä nimee". Välillä metaforat lähtevät laukalle kuin Neuromaanissa. Jatkuva uhan tunne. Sisäkannet, vaikka sääli ettei Neuropositronin saittia ole toteutettu.
Suurin ongelma kirjassa: Keskikohdassa käytetään noin 40 sivua yhden ponikirjailijan tuotannon tutkimiseen ja yhteyksien etsimiseen sen ja rasististen somekommenttien välillä. En osaa oikein suhtautua – onko tämä nyt oikein? Tunnen itse muutaman rajakin, ja pidän heitä lähinnä reppanoina. Yli-Juonikas-nimisen Yamato-luokan taistelulaivan yhdeksän 46 senttimetrin tykkien käyttäminen jonkun rassemummun riepotteluun tuntuu rajulta... ellei postpostmoderniin tapaan kyseessä ole Yli-Juonikkaan äiti, mummo tai alter ego. Kirja ns. vastustaa haltuunottoa.
Neliosaisen sarjan eka osa oli parempi. Haluan Seriator-paidan, merchiii pls. Kirjan lopussa oleva tilinumero ei toiminut. Odotan seuraavaa osaa, sillä: "Ehkä ripuloivat ponitytöt, maailmanlopun ratsastajat, tuovat viestin nimenomaan kirjallisuuden maailmanlopusta."
Tämä vertautuu hyvin kirjan kertojaan, joka esittää ulkopuolista kertojaa, mutta projisoikin 12-vuotiaaseen – tavallaan ulkopuoliseen – päähenkilöön Anuun keski-ikäisen ajatusmaailmaa. "Hevosharrastuksensa myötä Anu oli hankkinut kohtalaiset tiedot klassisesta psykoanalyysista." Kirjan luettuani fiilistelin kertojaa kommentoimassa omaa kahvinkeittoani. Jossain vaiheessa mennään jopa hevosen näkökulmaan, joka sentään on, luojan kiitos, hevosmainen.
Tulkitsen, että tämä on koko kirjan teema. Ponikirjoissa tuotetaan pahimmillaan äärikonservatiivista ajatusmaailmaa juuri sopivassa iässä oleville lapsille. Ponikirjat ovat kuin "oikea talvi, korostetun keinotekoinen joulukorttimainen huiputus".
Täynnä ihania yksityiskohtia: Dialogi tyttöjen välillä on merkitty hyperrealistisesti pikaviestinkielellä: "WAAH for fux sake eiks me sovittu ettei sanota ääneen sitä nimee". Välillä metaforat lähtevät laukalle kuin Neuromaanissa. Jatkuva uhan tunne. Sisäkannet, vaikka sääli ettei Neuropositronin saittia ole toteutettu.
Suurin ongelma kirjassa: Keskikohdassa käytetään noin 40 sivua yhden ponikirjailijan tuotannon tutkimiseen ja yhteyksien etsimiseen sen ja rasististen somekommenttien välillä. En osaa oikein suhtautua – onko tämä nyt oikein? Tunnen itse muutaman rajakin, ja pidän heitä lähinnä reppanoina. Yli-Juonikas-nimisen Yamato-luokan taistelulaivan yhdeksän 46 senttimetrin tykkien käyttäminen jonkun rassemummun riepotteluun tuntuu rajulta... ellei postpostmoderniin tapaan kyseessä ole Yli-Juonikkaan äiti, mummo tai alter ego. Kirja ns. vastustaa haltuunottoa.
Neliosaisen sarjan eka osa oli parempi. Haluan Seriator-paidan, merchiii pls. Kirjan lopussa oleva tilinumero ei toiminut. Odotan seuraavaa osaa, sillä: "Ehkä ripuloivat ponitytöt, maailmanlopun ratsastajat, tuovat viestin nimenomaan kirjallisuuden maailmanlopusta."
October 30, 2019
Annan neljä tähteä, sillä kirja oli ärsyttävän lyhyt. Olisin voinut lukea tätä vaikka 600 sivua. Saatana.
July 7, 2021
Ei tämä ihan yltänyt hillittömän ykkösosan tasolle, mutta innolla odottelen kuitenkin seuraavaa.
August 14, 2021
Vau! Ihan omaa luokkaansa, muuta en osaa sanoa.
January 26, 2020
"Aikuisten ponikirjaksi" luokiteltavissa oleva, vetävä romaani ja sarjan 2. osa, jossa uhkaava tunnelman lisäksi kaikuu mustanhumoristinen nauru. Todellisen nuortenkirjailijan rasistisen nettiaktivismin ja hänen tuotantonsa analyysin yhteydessä en tiennyt, itkisikö vai nauraisi.
"Joskus jätevesi valuu kielen murtumakohdista lattialle." (s. 118)
"Joskus jätevesi valuu kielen murtumakohdista lattialle." (s. 118)
July 31, 2020
Kirjallisuudessa on se hyvä puoli, että joskus kirjailija voi vain kirjoittaa kirjan, jossa 12-vuotias lapsi elää eksistentiaalista kriisiä "voinko minä olla ponityttö?"-kysymyksen äärellä samalla kun epätodellinen kauhu hiipii pinnan alla ja tarinan reunamilla. Eikä siinä tarvitse olla sen enempää, vaikka kuitenkin tietenkin on. Hieno kirja, jokaisella sivulla nauratti jokin.
October 11, 2019
Leijuva uhka ponikirjallisuuden, tai ehkä yleisesti kaiken elämän yllä. Missä mahdoin käydä tämän kirjan myötä?
August 16, 2023
Jaakko Yli-Juonikkaan Neljä ratsastajaa -sarja jatkuu sarjan toisella teoksella Tahdon murskatappio (2019).
Toistan ensimmäisen osan arviossa sanomaani eli Yli-Juonikas kuuluu Mahdollisen kirjallisuuden seuraan (mukana mm. Harry Salmenniemi), joten ihan perinteistä proosaa ei ole tarjolla.
Muutama sana teoksen ulkoasusta. Sisäkannella on Salaisen ponikerhon tervetulotoivotus. Kirjan lopussa on tilisiirtolomake, jolla voi liittyä kestotilaajaksi kerhon erikoisjäseneksi. Voit tilata vaikka hihamerkkejä! Kirjan loppupuolella kirja pitää taas kääntää ympäri ja lukea luku, joka on selvästi jatkoa ensimmäisen osan eräälle novellille.
Tämä toinen osa keskittyy pääosin 12-vuotiaaseen Anuun, joka esiintyi ilmeisesti ensimmäisen osan ensimmäisessä novellissa aikuisena. En nyt ala sisältöä tässä sen enempää avamaan, kun se on melko haastavaa. Tulin lukeneeksi Hesarin jutun vuodelta 2019, jossa kerrotaan, että Neljä ratsastajaa -sarja "on kielellä ja muodolla leikittelevä "ponikirjasarja", joka kommentoi sekä kieltä ja kirjallisuutta että yhteiskuntaa ja ihmisen olemassaoloa laajemmin". Tältähän tämä alkaa vaikuttamaan. Vähintäänkin hymy nousi suupieliin, kun Yli-Juonikas vertaa lastenkirjojen kustantajia huumekeisareihin; kun kaikki "heppatytöt" eivät pysty ratsastusharrastusta aloittamaan, niin kustantamot tarjoavat liukuhihnalta "huumetta" eli tasapaksua heppakirjallisuutta tytöille (tämä nyt tiivistettynä, Yli-Juonikas kertoo asian elävämmin). Niin ja sitten tässä analysoidaan lastenkirjailija Asta Ikosen teoksia. Ikonen on kirjoittanut rasistisia kommenttaja someen ja myös näitä pohditaan kirjassa.
Mietin, että pitäisikö nämä kaikki Neljä ratsastajaa -sarjan teokset arvioida vasta, kun on lukenut kaikki osat, jotka ovat vajaan 200 sivun mittaisia teoksia. No, joka tapauksessa mielenkiintoista, hämmentävää, erilaista. Tiedän, että Yli-Juonikas osaa asiansa. Olen utelias, minne sarja lopulta johtaa. Tämän osan arvioksi 3,4/5.
Toistan ensimmäisen osan arviossa sanomaani eli Yli-Juonikas kuuluu Mahdollisen kirjallisuuden seuraan (mukana mm. Harry Salmenniemi), joten ihan perinteistä proosaa ei ole tarjolla.
Muutama sana teoksen ulkoasusta. Sisäkannella on Salaisen ponikerhon tervetulotoivotus. Kirjan lopussa on tilisiirtolomake, jolla voi liittyä kestotilaajaksi kerhon erikoisjäseneksi. Voit tilata vaikka hihamerkkejä! Kirjan loppupuolella kirja pitää taas kääntää ympäri ja lukea luku, joka on selvästi jatkoa ensimmäisen osan eräälle novellille.
Tämä toinen osa keskittyy pääosin 12-vuotiaaseen Anuun, joka esiintyi ilmeisesti ensimmäisen osan ensimmäisessä novellissa aikuisena. En nyt ala sisältöä tässä sen enempää avamaan, kun se on melko haastavaa. Tulin lukeneeksi Hesarin jutun vuodelta 2019, jossa kerrotaan, että Neljä ratsastajaa -sarja "on kielellä ja muodolla leikittelevä "ponikirjasarja", joka kommentoi sekä kieltä ja kirjallisuutta että yhteiskuntaa ja ihmisen olemassaoloa laajemmin". Tältähän tämä alkaa vaikuttamaan. Vähintäänkin hymy nousi suupieliin, kun Yli-Juonikas vertaa lastenkirjojen kustantajia huumekeisareihin; kun kaikki "heppatytöt" eivät pysty ratsastusharrastusta aloittamaan, niin kustantamot tarjoavat liukuhihnalta "huumetta" eli tasapaksua heppakirjallisuutta tytöille (tämä nyt tiivistettynä, Yli-Juonikas kertoo asian elävämmin). Niin ja sitten tässä analysoidaan lastenkirjailija Asta Ikosen teoksia. Ikonen on kirjoittanut rasistisia kommenttaja someen ja myös näitä pohditaan kirjassa.
Mietin, että pitäisikö nämä kaikki Neljä ratsastajaa -sarjan teokset arvioida vasta, kun on lukenut kaikki osat, jotka ovat vajaan 200 sivun mittaisia teoksia. No, joka tapauksessa mielenkiintoista, hämmentävää, erilaista. Tiedän, että Yli-Juonikas osaa asiansa. Olen utelias, minne sarja lopulta johtaa. Tämän osan arvioksi 3,4/5.
July 31, 2024
Neljä ratsastajaa - sarjan kakkososa. Emmä osaa arvioida tätä. Muhun vetoo tällainen gonzoilu. Ihan varmaan ne kaikki nimetkin on easter eggejä, en kylläkään tajunnut kuin yhden: sotilas keskpskok.
Kirjasta löytyy mm. Kornelia Kernelius, Priit Reipuman, Nora Heuristi-kankare.
No juuh elikkäs tässä on Anu joka käy talleilla. Tytöt perustavat etsiväkerhon nimeltä Tallitylleröt. Tallin pomoportaassa on jotain hämärää ja on kai ruumiskin. Tosin Anu eroaa kerhosta heti kättelyssä ja alkaa lukea nuortenkirjailija Asta Ikosen kirjoja ja löytää ja etsii niistä rasismia ja analysoi niitä päässään. Pätkiä Astan kirjoista on tässä kirjassa.
En mä pysty tätä enempää selittämään. Kuitenkin helppo ja superhauska lukea ja tykkään tämmöisestä älykkyyden ja älyvapauden yhdistelmästä paljon. Aloitan perään varmaankin seuraavan osan, Mitä uudet Galgamin-silmäni näkevätkään.
Kirjasta löytyy mm. Kornelia Kernelius, Priit Reipuman, Nora Heuristi-kankare.
No juuh elikkäs tässä on Anu joka käy talleilla. Tytöt perustavat etsiväkerhon nimeltä Tallitylleröt. Tallin pomoportaassa on jotain hämärää ja on kai ruumiskin. Tosin Anu eroaa kerhosta heti kättelyssä ja alkaa lukea nuortenkirjailija Asta Ikosen kirjoja ja löytää ja etsii niistä rasismia ja analysoi niitä päässään. Pätkiä Astan kirjoista on tässä kirjassa.
En mä pysty tätä enempää selittämään. Kuitenkin helppo ja superhauska lukea ja tykkään tämmöisestä älykkyyden ja älyvapauden yhdistelmästä paljon. Aloitan perään varmaankin seuraavan osan, Mitä uudet Galgamin-silmäni näkevätkään.
August 21, 2020
No olihan tää vähän outo, ja varsinkin alussa olin, että täh, mutta kun pääsin kärryille, oli huimaa, paikoin ihan 5/5 ja kerrassaan riemastuttava meno. Tunnistin itseni sanojen ja ajatusten vääntelystä ja olin tekstissä niiiiin kotonani. Eniten elähdyttivät ja naurattivat tsättimuotoon kirjoitetut nuorten tyttöjen keskustelut. Aivan äbsölyyt lempparini oli "käkkää" eli ilmeisesti kakkaa ä:llä. Täyttä dimangia, ding, ding!
Kokonaisuus ei kuitenkaan kantanut ihan tarpeeksi eikä oikein tuntunut jättävän pysyvää jälkeä. Tämän voisi kuitenkin lukea uudestaan, kun osaisi suunnata huomion toisella lukukerralla paremmin.
Kokonaisuus ei kuitenkaan kantanut ihan tarpeeksi eikä oikein tuntunut jättävän pysyvää jälkeä. Tämän voisi kuitenkin lukea uudestaan, kun osaisi suunnata huomion toisella lukukerralla paremmin.
September 13, 2023
Vekkulia menoa kerrassaan.
Olipa aidosti riemastuttavaa palata pitkästä aikaa tällaisen postmodernin kirjallisuuden pariin. Yli-Juonikkaan heppatyttö-saagan toisessa osassa yhdistyvät sellaisella vähän pynchomaisella tavalla matala ja korkea, viaton ja groteski. Heppakirjoja analysoidaan Fanonin käsitteillä ja tyttöjen etsiväkerho tutkii porukkaa joka laittaa jengiä kylmäksi talikoilla.
Verratuna sarjan aloittavaan novellikokoelmaan Yö on viisain, tästä sai paljon enemmän irti vaikka ensiosassakin oli hauskat puolensa. Erityisesti päähahmo Anu on absurdiudessaan loistava.
Melkein tekee heti mieli korkata seuraava osa.
Olipa aidosti riemastuttavaa palata pitkästä aikaa tällaisen postmodernin kirjallisuuden pariin. Yli-Juonikkaan heppatyttö-saagan toisessa osassa yhdistyvät sellaisella vähän pynchomaisella tavalla matala ja korkea, viaton ja groteski. Heppakirjoja analysoidaan Fanonin käsitteillä ja tyttöjen etsiväkerho tutkii porukkaa joka laittaa jengiä kylmäksi talikoilla.
Verratuna sarjan aloittavaan novellikokoelmaan Yö on viisain, tästä sai paljon enemmän irti vaikka ensiosassakin oli hauskat puolensa. Erityisesti päähahmo Anu on absurdiudessaan loistava.
Melkein tekee heti mieli korkata seuraava osa.
January 6, 2021
Koska Yli-Juonikas kirjoittaa niin riemastuttavan sujuvaa tekstiä, lukiessa välillä unohtaa, että lukemiseen pitäisi keskittyä, ja posottaa vaan menemään. Teksti ei kuitenkaan kuljeta sinne, minne sen tottumuksesta kuvittelee kuljettavan (en kai tosin oo ennen heppakirjaa lukenutkaan?) ja vähän väliä saa pysähtyä miettimään, luinko nyt oikein vai omat odotukseniko ne siellä päättävät kirjailijan virkkeet. Sitten palataan, luetaan uudestaan, nostetaan vähän kulmakarvoja, jatketaan eteenpäin.
November 21, 2023
Left me a bit cold, but I had a good time with it.
Sharp, smooth language, believable. But, yet, ambivalent feelings: again I'm very aware that the problem is in the recipient, not the sender. So very hard to review as I understand that I don't understand.
The part with the needle is something I won't forget, though I'd want to.
Horses, also.
Sharp, smooth language, believable. But, yet, ambivalent feelings: again I'm very aware that the problem is in the recipient, not the sender. So very hard to review as I understand that I don't understand.
The part with the needle is something I won't forget, though I'd want to.
Horses, also.
Read
February 25, 2022Harry Salmenniemen novellit tulevat mieleen. Lisää voisin lukea. Miellyttävä teos, jonka juoni kantaa mukana.
Read
January 5, 2023Ensimmäinen Yli-Juonikkaani sai minut haluamaan lisää!
August 3, 2025
Perin omalaatuinen, hivenen heppoihin liittyvä pläjäys.
February 7, 2020
Todella viihdyttävä romaani, mutta en ihan ymmärtänyt sen pointtia.
Alku oli hidas ja paras osio oli keskellä, jossa analysoitiin äärioikeistolaista heppa-kirjojen kirjoittajan ajatuksia. Kuitenkin tämä osio oli hyvin tietokirjamainen ja tuntui todella oudolta, että se laitettiin teinityttö-hahmon suuhun. Toki oli viihdyttävää kuvitella teinityttö siteraamassa Fanonia, mutta aika epäuskottavaa.
Sitten keskellä romaania on joku absurdi kertomus pienikokoisista sotilaista kiipeämässä jättiläisalkoholistin päälle hyväillääkseen tämän kiveksiä. Hauskaa, mutta aika randomia, eikä se vaikuttanut liittyvän mitenkään koko tarinaan heppatyöistä.
Vaikuttaakin siltä, että tämä romaanio on jatko-osa edelliseen, jota en lukednut ja ehkä kolmas osakin tulee. Mutta yksittäisenä romaanina, tämä oli todella hämmentävä tapaus, jonka pointti karkasi minulta kokonaan. Kuitenkin tämä on tarpeeksi lyhyt, että jaksoin lukea loppuun. Onhan tämä muuten taitavasti kirjoitettu. Ihan kivoja lauseita ja sen sellaista.
Alku oli hidas ja paras osio oli keskellä, jossa analysoitiin äärioikeistolaista heppa-kirjojen kirjoittajan ajatuksia. Kuitenkin tämä osio oli hyvin tietokirjamainen ja tuntui todella oudolta, että se laitettiin teinityttö-hahmon suuhun. Toki oli viihdyttävää kuvitella teinityttö siteraamassa Fanonia, mutta aika epäuskottavaa.
Sitten keskellä romaania on joku absurdi kertomus pienikokoisista sotilaista kiipeämässä jättiläisalkoholistin päälle hyväillääkseen tämän kiveksiä. Hauskaa, mutta aika randomia, eikä se vaikuttanut liittyvän mitenkään koko tarinaan heppatyöistä.
Vaikuttaakin siltä, että tämä romaanio on jatko-osa edelliseen, jota en lukednut ja ehkä kolmas osakin tulee. Mutta yksittäisenä romaanina, tämä oli todella hämmentävä tapaus, jonka pointti karkasi minulta kokonaan. Kuitenkin tämä on tarpeeksi lyhyt, että jaksoin lukea loppuun. Onhan tämä muuten taitavasti kirjoitettu. Ihan kivoja lauseita ja sen sellaista.
January 18, 2024
Jos olet niin kuin minä, ja olet ajatellut että nämä kirjat ovat varmasti ihan liian vaikeita ja itse liian tyhmä tajuamaan niitä, suosittelen oikeasti kokeilemaan! Tämä on teknisesti toinen osa Neljä ratsastajaa -sarjaa, joten lue toki ensin ensimmäinen osa, mutta tämä oli jälleen aivan hillitön! Villi meininki, tämä kirja oli jotenkin todella huvittavalla tavalla satunnainen sisällöltään. Hevosjutut olivat erityisen hauskoja. Lisäksi todellisuuden ja kirjallisuuden huokoiset rajat ovat sarjatulen alla todella kiehtovilla tavoilla.
December 1, 2019
Hämmentävä, outo kirja – mutta siksihän tämän luin, ei siinä mitään. Ei nyt ehkä Yli-Juonikasta terävimmillään? Hevostyttöjen, ponikirjallisuuden, Rajat kiinni -meiningin ja uhkaavan tunnelman yhdistelmä toki on toki lumoava ja lopetus jättää ihmettelemään, mitä seuraavaksi on luvassa. Vahvasti lukemisen arvoista siis, vaikka välillä kummallisiin suuntiin tempoileekin.
November 28, 2019
Omituinen yhdistelmä heppakirjaa ja väkivallan uhkaa ponitalleilla. Vierauden tunne on vahva. Lukukokemus on kiinnostava, mutta kyllä tulee mietittyä, että mihin tämä kaikki nyt oikein liittyy ja miksi.
Read
November 26, 2019hirnuvan hauska seikkailu
hornyvan ridiculous adventure
hornyvan ridiculous adventure
Displaying 1 - 22 of 22 reviews