Sirkka on "nimien nakkikastike", sosiaalisesti melko rajoittunutta elämää elävä nainen, jolla on järkevä määrä jakkupukuja ja tarkasti rutiinien kautta etenevä elämä, ja joka pitää hyvää huolta viherkasveistaan ja etsii kauppojen myynti-ilmoituksista possessiifisuffiksivirheitä ja kauniita käsialoja. Tähän yksin elävää, järjestystä rakastavaan, maailmaa pienten yksityiskohtien kautta kiinnostavasti omalla tavallaan havainnoivaan naiseen ehtii kiintyä, vaikka kirja onkin sivumäärältään kovin tiivis.
Sirkan henkilöhahmo peilautuu kiinnostavasti teoksen muihin sivuhenkilöihin, taiteelliseen ja pirskahtelevaan äitiin, Natalia-ystävään, kiusallisen puheliaaseen työkaveriin tai mieheen, joka käy, mutta ei jää. Teoksen Sirkka-kuvauksessa on surua ja melankoliaa, mutta myös kielen ja havainnoinnin veikeyttä. Pienessä romaanissa komedia ja tragedia ovat jatkuvasti yhtä aikaa läsnä, mutta vähäeleisesti ja lämpimästi.
Pidin hurjasti siitä, ettei kirjassa tapahdu suuria, valtavia juonenkäänteitä tai dramaattisia muutoksia ihmisissä tai ihmissuhteissa, vaan pintatasoltaan pienet tapahtumat nytkäyttävät päähenkilömme elämää vähän eri suuntaan - ja Sirkka tajuaa, että se riittää. Mielenrsuha ja onni eivät löydy totuttuun tapaan muista ihmisistä tai pelastavasta prinssistä, vaan ihmisestä sisältä. Sirkalle riittää, että on rehellinen itselleen ja omille tavoilleen ja haluilleen, ja että omalakinen elämä jatkuu ja pitää sisällään niitä pieniä hyviä asioita, jotka saavat hyvän mielen "loiskahtamaan" sisimmässä, kuten kirjastossa käyminen lauantaisin, lähelle rohkeneva kissa, mikrossa lämmitetyt pinaattiletut ja pölyistä pyyhitty Peikonlehti.
Sillä ”Sirkka on Sirkka”.