What do you think?
Rate this book
Kuura #0.5
Hukan perimät
Yhdeksän erikoisrajajääkäriä lähetetään täydenkuun komennukselle sydäntalvella 2005. Vain kaksi sotilasta selviää hengissä.
Lykantropia-viruksen runtelemassa maailmassa ihmiset ovat oppineet kunnioittamaan kahta asiaa: kaupungin suojamuuria ja ihmissusia metsästävää sotilasjärjestö Jahtia. Kun nuorelle aliupseerioppilaalle Alexander Bergille tarjoutuu tilaisuus osallistua maineikkaan kapteeni Väinö Ollikaisen metsästyspartioon, Alex on onnensa kukkuloilla. Todellisuus muurin toisella puolella ei kuitenkaan vastaa kuvitelmaa, ja komennus pakkashuuruisena susien yönä on kaikkea muuta kuin kunnianhohtoinen.
Mitä tehdä, kun moraaliasetelmat kääntyvät päälaelleen, eikä apua voi pyytää keneltä tahansa?
Hukan perimät on itsenäinen, urbaania fantasiaa edustava young adult -romaani kehutun Kuura-trilogian tutuissa maisemissa. Sarjaa on kiitetty rohkeasta ja tarkkanäköisestä totalitarismin ja syrjäytymisen kuvauksesta, mutta myös moraalin rajoja rikkovista henkilöhahmoistaan.
Lykantropia-viruksen runtelemassa maailmassa ihmiset ovat oppineet kunnioittamaan kahta asiaa: kaupungin suojamuuria ja ihmissusia metsästävää sotilasjärjestö Jahtia. Kun nuorelle aliupseerioppilaalle Alexander Bergille tarjoutuu tilaisuus osallistua maineikkaan kapteeni Väinö Ollikaisen metsästyspartioon, Alex on onnensa kukkuloilla. Todellisuus muurin toisella puolella ei kuitenkaan vastaa kuvitelmaa, ja komennus pakkashuuruisena susien yönä on kaikkea muuta kuin kunnianhohtoinen.
Mitä tehdä, kun moraaliasetelmat kääntyvät päälaelleen, eikä apua voi pyytää keneltä tahansa?
Hukan perimät on itsenäinen, urbaania fantasiaa edustava young adult -romaani kehutun Kuura-trilogian tutuissa maisemissa. Sarjaa on kiitetty rohkeasta ja tarkkanäköisestä totalitarismin ja syrjäytymisen kuvauksesta, mutta myös moraalin rajoja rikkovista henkilöhahmoistaan.
363 pages, Hardcover
First published April 20, 2020
2 people are currently reading
164 people want to read
About the author
Elina Pitkäkangas
7 books216 followersElina Pitkäkangas is the author of the urban fantasy trilogy Kuura (2016-2018) and the fantasy duology Sang (2022-2024). She is from Nokia, Finland.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 46 reviews
December 19, 2021
Voi äimä mikä kirja! Aloitin Kuura-saagan lukemisen epäperinteisesti previkkaosasta, mutta onneksi tämä oli kirjoitettu niin ettei se oikeastaan spoilaa Kuuraa, ja on myös trilogiaa aiemmin lukemattoman ymmärrettävissä.
En enää muista mitä tarkalleen odotin, mutta en odottanut ihan näin brutaalia ja väkivaltaista menoa. Alun taistelukohta metsässä oli tunnelmaltaan ja talvisen metsän kuvailultaan kuin suoraan Hopeanuolesta, ja suoraan sieltä oli myös veren ja väkivallan määrä koko loppukirjan ajan. Ihan mahtavaa! Huikeaa että kerrankin YA-kirjassa mässäillään rohkeasti verellä ja väkivallalla vähän enemmän, tässähän flirttaillaan jo ihan täysillä kauhukirjallisuuden kanssa! Todella hienoa että tämän kirjan maailman ihmissudet ovat oikeasti pelottavia petoja joihin ei järkipuhe pure (pun intended), eivätkä mitään pörröisiä kaverikoiria.
Tarina oli järkyttävän vetävästi kirjoitettu, ja ahmin sen muutamassa päivässä. En tiedä oliko tässä järjestyksessä lukeminen itseasiassa parempi idea, sillä nyt en vielä tiedä ketkä näistä huikeista hahmoista ovat hengissä trilogian viimeisen osan lopussa. Suosikkihahmoni oli ehdottomasti Väinö, mutta pidin myös Ronjasta, vaikka sen enkkupuhe vähän tökkikin. Mutta eihän oikeassakaan elämässä kaikki kivatkaan ihmiset ole täydellisiä vaan heillä on ärsyttäviä piirteitä, joten miksipä niin ei voisi olla kirjassakin. Pitkäkankaan hahmot ovat kaikki ihanan rosoisia ja epätäydellisiä, eli sanalla sanoen aitoja persoonia.
En osaa arvioida tätä objektiivisesti enkä oikein kertoa juonestakaan mitään, mutta sanon vaan että onneksi tää tarina ei ollut tässä vaan pääsen saman tien hyppäämään Kuura-trilogian pariin. Viisi tähteä, olen vaikuttunut.
En enää muista mitä tarkalleen odotin, mutta en odottanut ihan näin brutaalia ja väkivaltaista menoa. Alun taistelukohta metsässä oli tunnelmaltaan ja talvisen metsän kuvailultaan kuin suoraan Hopeanuolesta, ja suoraan sieltä oli myös veren ja väkivallan määrä koko loppukirjan ajan. Ihan mahtavaa! Huikeaa että kerrankin YA-kirjassa mässäillään rohkeasti verellä ja väkivallalla vähän enemmän, tässähän flirttaillaan jo ihan täysillä kauhukirjallisuuden kanssa! Todella hienoa että tämän kirjan maailman ihmissudet ovat oikeasti pelottavia petoja joihin ei järkipuhe pure (pun intended), eivätkä mitään pörröisiä kaverikoiria.
Tarina oli järkyttävän vetävästi kirjoitettu, ja ahmin sen muutamassa päivässä. En tiedä oliko tässä järjestyksessä lukeminen itseasiassa parempi idea, sillä nyt en vielä tiedä ketkä näistä huikeista hahmoista ovat hengissä trilogian viimeisen osan lopussa. Suosikkihahmoni oli ehdottomasti Väinö, mutta pidin myös Ronjasta, vaikka sen enkkupuhe vähän tökkikin. Mutta eihän oikeassakaan elämässä kaikki kivatkaan ihmiset ole täydellisiä vaan heillä on ärsyttäviä piirteitä, joten miksipä niin ei voisi olla kirjassakin. Pitkäkankaan hahmot ovat kaikki ihanan rosoisia ja epätäydellisiä, eli sanalla sanoen aitoja persoonia.
En osaa arvioida tätä objektiivisesti enkä oikein kertoa juonestakaan mitään, mutta sanon vaan että onneksi tää tarina ei ollut tässä vaan pääsen saman tien hyppäämään Kuura-trilogian pariin. Viisi tähteä, olen vaikuttunut.
May 30, 2020
Loistava kirja Pitkäkankaalta jälleen!
Pidin tästä tavallaan jopa enemmän kuin Kuurasta. Kuuran kirjoissa on liikaa teinejä (kumma juttu ya-sarjassa) joiden puhe on mielestäni toisinaan liikaa ns. ajassa kiinni. Tässä kirjassa hahmot ovat yhtä teinilukua lukuunottamatta vanhempia ja puheenparsikin erilainen, mikä itselleni sopii mainiosti. Oli hienoa ja hirveää kuulla tarinat Väinön, Alexin ja Ronjan takana, ja pidin hahmoista ainakin tämän hetken muistikuvani mielestä enemmän kuin Kuuran Inkasta jne. Inka kyllä onkin aika mulkku suuren osan ajasta, mikä on osa hahmon viehätystä, että ei suuri ihme.
Kirjan oikoluku ei ollut mennyt ihan putkeen. Ainakin tässä kappaleessa jonka luin, oli heti alussa keskellä yhtä sanaa random sana ”epilogi,” tyyliin ”Hei, hän san Epilogi oi.” Ylimääräisiä tai vääriä kirjaimia oli toisinaan, enkä tällaiseen yleensä kiinnitä juuri huomiota eli niitä oli jonkin verran.
En erityisesti pidä siitä, että nykyään sanotaan asian maistuvan tai tuoksuvan JOLLEKIN. Olen luullut sen olevan väärin, mutta opin juuri että sekä JOLLEKIN että JOLTAKIN maistuminen (esimerkiksi) on oikein ja olen järkyttynyt 😅Noh, kukin tavallaan, mutta tämä tapa ei ole mielestäni yhtä miellyttävän kuuloinen kuin esim. joltakin maistuminen.
Pidin tästä tavallaan jopa enemmän kuin Kuurasta. Kuuran kirjoissa on liikaa teinejä (kumma juttu ya-sarjassa) joiden puhe on mielestäni toisinaan liikaa ns. ajassa kiinni. Tässä kirjassa hahmot ovat yhtä teinilukua lukuunottamatta vanhempia ja puheenparsikin erilainen, mikä itselleni sopii mainiosti. Oli hienoa ja hirveää kuulla tarinat Väinön, Alexin ja Ronjan takana, ja pidin hahmoista ainakin tämän hetken muistikuvani mielestä enemmän kuin Kuuran Inkasta jne. Inka kyllä onkin aika mulkku suuren osan ajasta, mikä on osa hahmon viehätystä, että ei suuri ihme.
Kirjan oikoluku ei ollut mennyt ihan putkeen. Ainakin tässä kappaleessa jonka luin, oli heti alussa keskellä yhtä sanaa random sana ”epilogi,” tyyliin ”Hei, hän san Epilogi oi.” Ylimääräisiä tai vääriä kirjaimia oli toisinaan, enkä tällaiseen yleensä kiinnitä juuri huomiota eli niitä oli jonkin verran.
En erityisesti pidä siitä, että nykyään sanotaan asian maistuvan tai tuoksuvan JOLLEKIN. Olen luullut sen olevan väärin, mutta opin juuri että sekä JOLLEKIN että JOLTAKIN maistuminen (esimerkiksi) on oikein ja olen järkyttynyt 😅Noh, kukin tavallaan, mutta tämä tapa ei ole mielestäni yhtä miellyttävän kuuloinen kuin esim. joltakin maistuminen.
April 19, 2020
Elina Pitkäkankaan Kuura aloitti muutamia vuosia sitten sekä juoneltaan että toiminnallisuudeltaan poikkeuksellisen raa´an ja intensiivisen ihmissusitrilogian, joka korotti panoksia osalla Kajo ja sai arvoisensa päätöksen osassa Ruska. Nyt YA-trilogia on saanut itsenäisen spin-offin, joka on sävyltään vielä aiempaa aikuisempi ja tummempi. Kuura-trilogian lukeneille hahmot ovat tuttuja, mutta aiemmin sivuun jääneitä, joiden tarinat ovat jääneet vielä varjoon. Kuura-trilogian tuntemus tuo Hukan perimiin oman lisämausteensa samoin kuin Hukan perimät antaa trilogialle uusia sävyjä. Kyseessä on kuitenkin aikaan ennen Kuura-trilogian tapahtumia sijoittuva esiosa, joten Hukan perimät voi vallan mainiosti lukea myös trilogiaa tuntematta tai aloittaa siitä hukka-Suomeen tutustuminen.
Hukan perimien tyylitelty ja tyylikäs kansikuva (taas Karin Niemen käsialaa kuten Pitkäkankaan aiempien teosten kannet) iskee silmää Tuntemattomalle sotilaalle, eikä vertaus ole vailla pohjaa. Romaani alkaa armeijan kurkkusalaattiväreissä: nuori aliupseerioppilas Alexander pääsee suhteilla mukaan legendaarisen, paljon ihmissusia tappaneen kapteeni Väinö Ollikaisen partioon. Täydenkuun aikaan passissa kaikki menee niin pieleen kuin vain voi. Hukkia tuhoavaan sotilaalliseen järjestöön Jahtiin vannoutuneesti kuuluvista miehistä tulee yhdessä traagisessa yössä ihmissusia, jahtaajista jahdattuja. Myöhemmin näkökulmahahmoiksi pääsevät myös Väinön vaimo Ella, joka ei suostu luopumaan lykantropiaan sairastuneesta miehestään, sekä räväkkä Ronja, jonka kaveriporukka osuu erään toisen täydenkuun aikaan vaarallisille teille.
Hukan perimien rajavartioinnit, veritestit, puhe karanteeneista ja parannuksen etsimisestä väkeä ihmissusiksi muuttavan viruspandemian kourissa on tänä keväänä saanut pelottavan ajankohtaisia kaikuja. Parasta on se, miten Pitkäkangas ymmärtää hahmojaan, heidän ristiriitojaan ja erilaisia maailmankuviaan. Väkivalta on vielä edellisiä osia riipivämpää, traagiset ja kaihoisat hetken niin voimakkaita, että aloin itkeä ääneen vielä toisellakin lukukerralla. Vaikka Kuuran lukeneet tietävät, miten hahmoille myöhemmin käy, se ei lainkaan vähentänyt kihelmöivää jännitystä. Huumoria ja romantiikkaa on myös kaikesta synkkyydestä huolimatta mukana ja nuoret hahmot heittävät välillä räävitöntä läppää. Finglishin vihaajille varoituksena, että etenkin Ronjan kielessä englantipainoitteisuus korostuu.
Hukan perimissä ihmissusiepidemian raatelema maailma laajenee. Ihmissusiin liittyvät myytit ja uskonnot, aiemmassa trilogiassa vain vihollisena nähdyn Jahdin näkökulma, ihmissusiverellä käytävä huumekauppa, kaikkeen tähän saadaan lisävalaistusta. Hukan perimät päättyy toiminnalliseen kliimaksiin, mutta silti minulle vavahduttavimmat kohdat olivat alkupuolen Väinön ja Alexin muodonmuutos sekä myöhempi raastavan herkkä Alexin ja Ronjan suhteen kuvaus. Hyvä ja paha liukenevat harmaaksi, syyllisyys musertaa, mutta silti hahmot löytävät jostakin voimaa jatkaa. Kokonaisjuoni ei esiosassa voi trilogian jo tuntevalle lukijalle kohota Kuuran ja Ruskan yllätyksellisyyden tasolle. Sähköinen jännite ja tuskaisen suloinen inhimillisyys tekevät kuitenkin Hukan perimistä kiistatta parhaan spin-offin, jonka olen koskaan lukenut.
Arvio löytyy myös blogista Siniset helmet:https://sinisethelmet.wordpress.com/2...
Hukan perimien tyylitelty ja tyylikäs kansikuva (taas Karin Niemen käsialaa kuten Pitkäkankaan aiempien teosten kannet) iskee silmää Tuntemattomalle sotilaalle, eikä vertaus ole vailla pohjaa. Romaani alkaa armeijan kurkkusalaattiväreissä: nuori aliupseerioppilas Alexander pääsee suhteilla mukaan legendaarisen, paljon ihmissusia tappaneen kapteeni Väinö Ollikaisen partioon. Täydenkuun aikaan passissa kaikki menee niin pieleen kuin vain voi. Hukkia tuhoavaan sotilaalliseen järjestöön Jahtiin vannoutuneesti kuuluvista miehistä tulee yhdessä traagisessa yössä ihmissusia, jahtaajista jahdattuja. Myöhemmin näkökulmahahmoiksi pääsevät myös Väinön vaimo Ella, joka ei suostu luopumaan lykantropiaan sairastuneesta miehestään, sekä räväkkä Ronja, jonka kaveriporukka osuu erään toisen täydenkuun aikaan vaarallisille teille.
Hukan perimien rajavartioinnit, veritestit, puhe karanteeneista ja parannuksen etsimisestä väkeä ihmissusiksi muuttavan viruspandemian kourissa on tänä keväänä saanut pelottavan ajankohtaisia kaikuja. Parasta on se, miten Pitkäkangas ymmärtää hahmojaan, heidän ristiriitojaan ja erilaisia maailmankuviaan. Väkivalta on vielä edellisiä osia riipivämpää, traagiset ja kaihoisat hetken niin voimakkaita, että aloin itkeä ääneen vielä toisellakin lukukerralla. Vaikka Kuuran lukeneet tietävät, miten hahmoille myöhemmin käy, se ei lainkaan vähentänyt kihelmöivää jännitystä. Huumoria ja romantiikkaa on myös kaikesta synkkyydestä huolimatta mukana ja nuoret hahmot heittävät välillä räävitöntä läppää. Finglishin vihaajille varoituksena, että etenkin Ronjan kielessä englantipainoitteisuus korostuu.
Hukan perimissä ihmissusiepidemian raatelema maailma laajenee. Ihmissusiin liittyvät myytit ja uskonnot, aiemmassa trilogiassa vain vihollisena nähdyn Jahdin näkökulma, ihmissusiverellä käytävä huumekauppa, kaikkeen tähän saadaan lisävalaistusta. Hukan perimät päättyy toiminnalliseen kliimaksiin, mutta silti minulle vavahduttavimmat kohdat olivat alkupuolen Väinön ja Alexin muodonmuutos sekä myöhempi raastavan herkkä Alexin ja Ronjan suhteen kuvaus. Hyvä ja paha liukenevat harmaaksi, syyllisyys musertaa, mutta silti hahmot löytävät jostakin voimaa jatkaa. Kokonaisjuoni ei esiosassa voi trilogian jo tuntevalle lukijalle kohota Kuuran ja Ruskan yllätyksellisyyden tasolle. Sähköinen jännite ja tuskaisen suloinen inhimillisyys tekevät kuitenkin Hukan perimistä kiistatta parhaan spin-offin, jonka olen koskaan lukenut.
Arvio löytyy myös blogista Siniset helmet:https://sinisethelmet.wordpress.com/2...
November 5, 2021
Voi kuinka tykkäsin!
August 6, 2023
Niin mahtava. Paransi jopa mun pitkäaikaisen lukujumin!
January 4, 2021
aloitin tän tietäen vain että tämä on esiosa jollekin trilogialle ihmissusista ja aluksi kirja olikin aika jees ja tuntui että jännite kasvoi koko ajan. ja sitten tuli toinen osa ja kaikki jännite purkautui epätyydyttävästi ja juuri kun odotin että jotain tapahtuu
alkoi kolmas osa nollista.
tämä oli monella tavalla niin epätyydyttävä. odotin kertomusta alexista ja väinöstä ja muutoksesta ja sopeutumisesta siihen ja sain sekametelisopan jossa tuli muutos ja sitten
hyppy
eikä mitään siitä millainen väliaika oli. ei juuri mitään muutosta hahmoissa vaikka aikaa kului yhtäkkiä kuusi vuotta. ei mitään välitapahtumia tai ongelmia.
ellan osuus oli ihan kiinnostava katsaus toiseen puoleen mutta en odottanut sitä. en kaivannut sitä. halusin lukea alexista ja väinöstä. en ellasta.
en myöskään kaivannut ronjaa ja ronjan englantisotkua. vaikka ronja ehkä eniten toi sitä muutosta mitä halusin lukea alexista ja väinöstä jo.
tässä tapahtui liikaa ja toisaalta liian vähän. tämän kirjan perusteella en välttämättä trilogiaa lue.
alkoi kolmas osa nollista.
tämä oli monella tavalla niin epätyydyttävä. odotin kertomusta alexista ja väinöstä ja muutoksesta ja sopeutumisesta siihen ja sain sekametelisopan jossa tuli muutos ja sitten
hyppy
eikä mitään siitä millainen väliaika oli. ei juuri mitään muutosta hahmoissa vaikka aikaa kului yhtäkkiä kuusi vuotta. ei mitään välitapahtumia tai ongelmia.
ellan osuus oli ihan kiinnostava katsaus toiseen puoleen mutta en odottanut sitä. en kaivannut sitä. halusin lukea alexista ja väinöstä. en ellasta.
en myöskään kaivannut ronjaa ja ronjan englantisotkua. vaikka ronja ehkä eniten toi sitä muutosta mitä halusin lukea alexista ja väinöstä jo.
tässä tapahtui liikaa ja toisaalta liian vähän. tämän kirjan perusteella en välttämättä trilogiaa lue.
This entire review has been hidden because of spoilers.
August 12, 2020
Hukan perimät ei ollut ehkä millään muotoa pakollinen kirja (Kuura-trilogia pysyy hyvin omilla jaloillaan ilman esiosaakin), mutta tykkäsin tästä kyllä! Vaikka viihdyin hyvin Kuuran teinidraaman parissa, oli kiva lukea myös siitä, miten lykantropia vaikuttaa aikuisiin. Erityisen paljon tykkäsin lukea Ellasta, koska hän jäi trilogiassa vähän kaukaiseksi hahmoksi. Sen sijaan Marjateran kultti jäi mielestäni vähän irralliseksi osaksi. Se ei jotenkin oikein istunut tähän maailmaan, vaikka itsessään kiehtova olikin.
December 16, 2021
En mää ylleensä laita tähtiä ystävien (tahi tuttujenkaan) teoksiin. Nyt laitoin, koska oon vaa ollu tähän niin rakastunu. Rakastan Elinan tappaa kuvvailla ihmisluonnon raadollisuutta ja on ollu aivan ihanaa tutustua hukkien erityiseen sitteeseen. Ah. UPPEE.
August 27, 2020
Rakastan Pitkäkankaan tapaa kuvailla asioita. Siis... eräänkin luvun alussa oli kuvaus lumessa rämpimisestä ja nilkan ihoon sulavasta lumesta ja nilkkojani ja varpaitani alkoi palella. Hukan perimät tuli enemmän iholle kuin muut kirjat. Muistaakseni. Lukemisesta on jo aikaa.
Siksikin...
uudestaaan. Kaikki kirjat!!! Alusta asti!!! Aaaaaaaaa!
Siksikin...
uudestaaan. Kaikki kirjat!!! Alusta asti!!! Aaaaaaaaa!
August 12, 2023
Upea ja koukuttava teos. Ajattelin etukäteen että metsässä rymyäminen ja armeijajutut tuskin kiinnostavat kovasti, mutta tämähän oli silkkaa kultaa. Loppua kohden kiinnostus vähän lässähti, muuten kirja kävi välillä jo lähellä viittä tähteä. Jos et lue Kuura-trilogiaa, lue ainakin tämä. Periaatteessa nuorten kirja, mutta hahmot ovat osittain vähän vanhempia, joten ikäkategoriaakaan ei kannata liikaa tuijottaa.
August 6, 2020
4.5 tähteä
Lähes kiljaisin riemusta eilen kun löysin tämän kirjan kirjaston uutushyllystä. Tätä oli odotettu. Itse kirjanhan luin melkein kokonaan viime yönä, en vain malttanut laskea sitä enää käsistäni.
Aluksi täytyy antaa kehut kirjan nerokkaasta nimestä! Kansi on myös nokkela, tuo mieleen Tuntemattoman sotilaan, joka on hauska yksityiskohta sillä kirja on vaihtoehtohistoriaa.
Vaikka Kuura-trilogian lukemisesta ei ole kuin noin kaksi vuotta, olin silti vähän hukassa alussa. (Heheh "hukassa") Onneksi tajusin aika nopeasti keitä nuo hahmot ovatkaan ja tarina alkoi muuttua entistä mielenkiintoisemmaksi.
Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni verisiteeseen liittyvät jutut. Muutenkin ihmissusien toimintatavat ja ihan perus logiikka toimivat jopa pelottavan aukottomasti. Ainut mitä jäin pohtimaan oli se, miten Kikka on saatu pysymään hiljaa isästään. Pienillä lapsilla kun on usein tapana laverrella ummet ja lammet suunnilleen kaikille vastaantulijoille. Tottelevainen tyyppi, kai?
Kirja sai taas muistamaan kuinka paljon pidinkään Pitkäkankaan aiemmista kirjoista. Täytyy ehkä lukea ne tähän perään uudestaan, viimeinen luku yhdisti tämän spinoff-osan hyvin Kuuran alkutilanteeseen. Ah! Pidin tästä kovin. Ehdottomasti vuoden parhaita kirjoja.
Lähes kiljaisin riemusta eilen kun löysin tämän kirjan kirjaston uutushyllystä. Tätä oli odotettu. Itse kirjanhan luin melkein kokonaan viime yönä, en vain malttanut laskea sitä enää käsistäni.
Aluksi täytyy antaa kehut kirjan nerokkaasta nimestä! Kansi on myös nokkela, tuo mieleen Tuntemattoman sotilaan, joka on hauska yksityiskohta sillä kirja on vaihtoehtohistoriaa.
Vaikka Kuura-trilogian lukemisesta ei ole kuin noin kaksi vuotta, olin silti vähän hukassa alussa. (Heheh "hukassa") Onneksi tajusin aika nopeasti keitä nuo hahmot ovatkaan ja tarina alkoi muuttua entistä mielenkiintoisemmaksi.
Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni verisiteeseen liittyvät jutut. Muutenkin ihmissusien toimintatavat ja ihan perus logiikka toimivat jopa pelottavan aukottomasti. Ainut mitä jäin pohtimaan oli se, miten Kikka on saatu pysymään hiljaa isästään. Pienillä lapsilla kun on usein tapana laverrella ummet ja lammet suunnilleen kaikille vastaantulijoille. Tottelevainen tyyppi, kai?
Kirja sai taas muistamaan kuinka paljon pidinkään Pitkäkankaan aiemmista kirjoista. Täytyy ehkä lukea ne tähän perään uudestaan, viimeinen luku yhdisti tämän spinoff-osan hyvin Kuuran alkutilanteeseen. Ah! Pidin tästä kovin. Ehdottomasti vuoden parhaita kirjoja.
This entire review has been hidden because of spoilers.
May 26, 2020
3,5 tähteä.
Oivallinen ja jännittävä itsenäinen jatko-osa Kuura-trilogialle. Oli mielenkiintoista seurata tarinaa myös Jahdin näkökulmasta.
Hukan perimät on selvästi synkempi ja brutaalimpi sekä jotenkin hieman kypsempi kuin alkuperäinen trilogia. Itse pidän siitä, enkä hätkähdä verta tai muita raakuuksia. Onhan Pitkäkangas itsekin sanonut tämän olevan hieman erityyppinen kuin Kuura.
Kirjoitustyyli on tuttuun tapaan sujuvaa, sisältäen huumoria, joka on kenties välillä kömpelöäkin, mutta naurattaa myös ääneen. Tuntuu kyllä, että jotkut kohtaukset on kirjoitettu liian pitkästi ja jotenkin runollisesti, tavallaan että on jopa liian runollista - jos edes runollinen on oikea sana. Tämä on ehkä vain oma henkilökohtainen mieltymykseni, en pidä liiallisesta kielikuvien käytöstä, vaikka ne toki kauniita ovatkin ja luovat tekstiin eloisuutta.
Pitkäkankaan luoma maailma on armoton ja brutaali ja ihmiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä. Ei myöskään voi koskaan täysin tietää, keneen voi luottaa ja keneen ei.
Kirjan loppupuolen juonenkäänne on kyllä kiinnostava, mutta ei aivan niin koukuttava kuin kirjan alkupuoli. Mielenkiintoisia henkilöhahmoja kyllä riittää läpi kirjan ja jokainen heistä on oma erottuva persoonansa.
Nyt niihin negatiivisiin juttuihin. Ensinnäkin, läpi kirjan vilisee tasaisesti painovirheitä. Toki ne eivät varsinaista tarinaa sinänsä huononna, mutta kyllä niistä tulee huolimaton ja viimeistelemätön vaikutelma. Luulisi kuitenkin, että kirjat esiluetaan ja editoidaan useampaankin otteeseen ennen julkaisua. Syyllistä painovirheisiin en tässä nyt etsi, mutta mainitsen ne vain silmiinpistävänä tekijänä.
Toinen negatiivinen asia ovat Alexin kädet. Tai no, käsi, josta kuitenkin puhutaan useampaankin otteeseen monikossa, käsinä. Mutta eihän Alexanderilla ole kuin yksi käsivarsi... Pikku juttu tämäkin, mutta syö omalta osaltaan hieman uskottavuutta.
Kokonaisuutena kirja on vahva ja mielenkiintoinen spin-off alkuperäiselle trilogialle. Ja on jo täysin selvää, että aion lukea kaiken, mitä Pitkäkangas tulevaisuudessa kirjoittaa!
Oivallinen ja jännittävä itsenäinen jatko-osa Kuura-trilogialle. Oli mielenkiintoista seurata tarinaa myös Jahdin näkökulmasta.
Hukan perimät on selvästi synkempi ja brutaalimpi sekä jotenkin hieman kypsempi kuin alkuperäinen trilogia. Itse pidän siitä, enkä hätkähdä verta tai muita raakuuksia. Onhan Pitkäkangas itsekin sanonut tämän olevan hieman erityyppinen kuin Kuura.
Kirjoitustyyli on tuttuun tapaan sujuvaa, sisältäen huumoria, joka on kenties välillä kömpelöäkin, mutta naurattaa myös ääneen. Tuntuu kyllä, että jotkut kohtaukset on kirjoitettu liian pitkästi ja jotenkin runollisesti, tavallaan että on jopa liian runollista - jos edes runollinen on oikea sana. Tämä on ehkä vain oma henkilökohtainen mieltymykseni, en pidä liiallisesta kielikuvien käytöstä, vaikka ne toki kauniita ovatkin ja luovat tekstiin eloisuutta.
Pitkäkankaan luoma maailma on armoton ja brutaali ja ihmiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä. Ei myöskään voi koskaan täysin tietää, keneen voi luottaa ja keneen ei.
Kirjan loppupuolen juonenkäänne on kyllä kiinnostava, mutta ei aivan niin koukuttava kuin kirjan alkupuoli. Mielenkiintoisia henkilöhahmoja kyllä riittää läpi kirjan ja jokainen heistä on oma erottuva persoonansa.
Nyt niihin negatiivisiin juttuihin. Ensinnäkin, läpi kirjan vilisee tasaisesti painovirheitä. Toki ne eivät varsinaista tarinaa sinänsä huononna, mutta kyllä niistä tulee huolimaton ja viimeistelemätön vaikutelma. Luulisi kuitenkin, että kirjat esiluetaan ja editoidaan useampaankin otteeseen ennen julkaisua. Syyllistä painovirheisiin en tässä nyt etsi, mutta mainitsen ne vain silmiinpistävänä tekijänä.
Toinen negatiivinen asia ovat Alexin kädet. Tai no, käsi, josta kuitenkin puhutaan useampaankin otteeseen monikossa, käsinä. Mutta eihän Alexanderilla ole kuin yksi käsivarsi... Pikku juttu tämäkin, mutta syö omalta osaltaan hieman uskottavuutta.
Kokonaisuutena kirja on vahva ja mielenkiintoinen spin-off alkuperäiselle trilogialle. Ja on jo täysin selvää, että aion lukea kaiken, mitä Pitkäkangas tulevaisuudessa kirjoittaa!
September 9, 2020
Kyllä tälle voi hyvillä mielin neljä tähteä antaa! Tirauttelin lopussa kyyneliä, jyskytin menemään 150 sivua yhdeltä istumalta, eläydyin ja elostelin - kaikki tämä kirjassa, jossa oli lähes yksinomaan sellaisia elementtejä, joista EN välitä, en sitten yhtään. En väkivallasta ja verestä, en armeijahommista, en puhekielen käytöstä, en liiemmin ihmissusistakaan.
Ja silti olen iloinen, että luin kirjan! Itseasiassa haluaisin antaa täydet viisi tähteä sille, miten hienosti Pitkäkangas hoiti homman kotiin. Niin vakuuttavasti ja varmaotteisesti, että wau. (Jos jostain täytyy nokkaa koputtaa: lausetasolla tuli välillä vastaan muutamia tönkköyksiä - tukahtuneita huokauksia, väriseviä ääniä ja vastaavia - jotka eivät kuitenkaan lukukokemusta pilanneet.)
Pitkäkangas kirjoittaa tällä hetkellä ymmärtääkseni ekoscifiä, ja siihen aion kyllä iskeä näppini salamannopeasti, kunhan julkaisun aika koittaa!
Ja silti olen iloinen, että luin kirjan! Itseasiassa haluaisin antaa täydet viisi tähteä sille, miten hienosti Pitkäkangas hoiti homman kotiin. Niin vakuuttavasti ja varmaotteisesti, että wau. (Jos jostain täytyy nokkaa koputtaa: lausetasolla tuli välillä vastaan muutamia tönkköyksiä - tukahtuneita huokauksia, väriseviä ääniä ja vastaavia - jotka eivät kuitenkaan lukukokemusta pilanneet.)
Pitkäkangas kirjoittaa tällä hetkellä ymmärtääkseni ekoscifiä, ja siihen aion kyllä iskeä näppini salamannopeasti, kunhan julkaisun aika koittaa!
October 12, 2020
Kyllähän nämä hukat vetivät mukaansa! Vaihtoehtoinen Suomi, kaupungit suojataan muureilla, Jahti jahtaa hukkia, teinit pöllöilevät ja jääkärit näyttävät kaapin paikan.
Hukan perimissä viehätti erityisesti alun sotilaskuvaus, talvisota meets ihmissudet -tyyppinen tarinapolku, jonka olisin toivonut jopa kantavan läpi koko kirjan. Ajatus talvisodan uudelleenkerronnasta ihmissusilla kiehtoo todellakin! Nyt mukaan tuli vähän niinkuin pyytämättä paljon ällösöpöä teiniromantiikkaa ja vähän kypsempää aikuisihmissuhdedraamaa. Kuura-trilogia ei ole itselleni tuttu, joten ehkä jos olisin näihin perehtynyt, niin olisin osannut tämän paremmin ennakoida.
Nykyisellään kyllä oikein vinkattavissa olevaa ihmissusifantasiaa, paljolla draamalla ja teiniromantiikalla ja lisämausteena toivomani pääruoka, armeija ja ihmissudet.
Hukan perimissä viehätti erityisesti alun sotilaskuvaus, talvisota meets ihmissudet -tyyppinen tarinapolku, jonka olisin toivonut jopa kantavan läpi koko kirjan. Ajatus talvisodan uudelleenkerronnasta ihmissusilla kiehtoo todellakin! Nyt mukaan tuli vähän niinkuin pyytämättä paljon ällösöpöä teiniromantiikkaa ja vähän kypsempää aikuisihmissuhdedraamaa. Kuura-trilogia ei ole itselleni tuttu, joten ehkä jos olisin näihin perehtynyt, niin olisin osannut tämän paremmin ennakoida.
Nykyisellään kyllä oikein vinkattavissa olevaa ihmissusifantasiaa, paljolla draamalla ja teiniromantiikalla ja lisämausteena toivomani pääruoka, armeija ja ihmissudet.
January 28, 2022
Oon seurannu tämän kirjan kirjoittajaa jonkin aikaa tiktokissa, ja halusin lukea hänen kirjansa. Elinalla on myös samaan maailmaan perustuva trilogia, jonka joskus kyllä luen.
Itse kirja oli ihan muuta mitä oletin. Aluksi en tykännyt miten nopeasti asiat eteni, mutta mitä pitempään luin sitä enemmän olen vaikuttunut miten Elina mahdutti 360 sivuun niin paljon mutta todella luonnollisella tavalla. Mua kyllä pelotti että jos Elina tappaa lopussa jonkun päähahmon, mutta onneksi ei. Tää oli kyllä hyvä kirja!!! Elinalta on tulossa myös uusia kirjoja, joten saatan lukea Elinan trilogian ihan lähi kuukausina.
Kirjan sotilas kaksikko kyllä vei mun sydämmen mennessään... Ja pojat oli todella hyvin luotu ja tehty. Elina on juuri niin hyvä kirjailija mitä antaa itsestään kuvan. Todella hienoa jälkeä. Taidan sittenkin vaihtaa neljään tähteen kolmen siasta:))
Itse kirja oli ihan muuta mitä oletin. Aluksi en tykännyt miten nopeasti asiat eteni, mutta mitä pitempään luin sitä enemmän olen vaikuttunut miten Elina mahdutti 360 sivuun niin paljon mutta todella luonnollisella tavalla. Mua kyllä pelotti että jos Elina tappaa lopussa jonkun päähahmon, mutta onneksi ei. Tää oli kyllä hyvä kirja!!! Elinalta on tulossa myös uusia kirjoja, joten saatan lukea Elinan trilogian ihan lähi kuukausina.
Kirjan sotilas kaksikko kyllä vei mun sydämmen mennessään... Ja pojat oli todella hyvin luotu ja tehty. Elina on juuri niin hyvä kirjailija mitä antaa itsestään kuvan. Todella hienoa jälkeä. Taidan sittenkin vaihtaa neljään tähteen kolmen siasta:))
August 7, 2020
Aika huikea tarina lykantropian valtaamasta Suomesta! Kirjan maailmassa lykantropia leviää veriteitse puremasta ja altistaa uhrinsa muuttumaan ihmissudeksi täyskuun aikaan. Koska ihmisten syöminen ei varsinaisesti ole hyvä asia on kaupungit eristetty muurilla muusta Suomesta. Tämän lisäksi on valtiollisia erikoisjääkärijoukkoja jotka hoitavat partioinnin ja ihmissusien lahtaamisen.
Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia ja moniuloitteisia, tykkäsin kovasti Tuulista sekä Ellasta. Ihmissusien ja Jahdin välinen konflikti oli rakennettu uskottavasti ja oli kammottavauudessankin kiehtovaa luettavaa. Tämä oli esiosa varsinaiselle Kuura-sarjalle jonka pariin pääsen seuraavaksi.
Kirjan henkilöt olivat mielenkiintoisia ja moniuloitteisia, tykkäsin kovasti Tuulista sekä Ellasta. Ihmissusien ja Jahdin välinen konflikti oli rakennettu uskottavasti ja oli kammottavauudessankin kiehtovaa luettavaa. Tämä oli esiosa varsinaiselle Kuura-sarjalle jonka pariin pääsen seuraavaksi.
October 19, 2022
Aivohyrinää... No ei aivan, mutta aivan hyvää.
Erittäin mielenkiintoinen kirja. En ole Pitkäkankaalta muuta vielä lukenut mutta tämän jälkeen varmasti luen.
Ainoa mikä kirjassa hieman hämmensi oli paikkamuutokset. En aivan ollut varma oltiinko Kuusamossa vai Porissa ja jos oltiin Porissa niin miten sinne sitten oikein päädyttiin... Mutta ei se mitään.
Vinkkaukseen menee, mahdollisesti yläkouluun.
Erittäin mielenkiintoinen kirja. En ole Pitkäkankaalta muuta vielä lukenut mutta tämän jälkeen varmasti luen.
Ainoa mikä kirjassa hieman hämmensi oli paikkamuutokset. En aivan ollut varma oltiinko Kuusamossa vai Porissa ja jos oltiin Porissa niin miten sinne sitten oikein päädyttiin... Mutta ei se mitään.
Vinkkaukseen menee, mahdollisesti yläkouluun.
February 16, 2023
Mielenkiintoinen konsepti, joka lähti hyvin liikkeelle, mutta ei pitänyt otteessaan. Näkökulman vaihto teoksen keskellä heitti viimeistään raiteilta. Tässä oli melko paljon verta ja suolenpätkiä teokseksi, joka löytyy nuorten hyllystä. Olisi ehkä uponnut paremmin luettuna, nyt meni hajanaisin kuunteluin. Olisi myös ehkä pitänyt lukea samaan maailmaan sijoittuva trilogia ensin, jotta hahmoihin olisi ollut ennalta jo jonkinlainen tunneside.
August 11, 2020
Odotin tätä paljon, eikä todellakaan tarvinnut pettyä (kuten spinoffeissa usein on käynyt). Hukan perimät on taattua Pitkäkangas tyyliä ja laatua. Kieli ja hahmojen persoonalliset tavat ajatella ja kommunikoida tekevät tarinasta ja hahmoista aidot ja uskottavat. Jos haluaa viivähtää Kuura-trilogian maailmassa vielä hetken ja kurkistaa ns. taustoihin eri näkökulmista, niin suosittelen lukemaan!
July 29, 2020
Tässä on mahtava henkilögalleria ja värisyttävän tummanpuhuva tunnelma. Hukka-Suomen maailma on kiehtovasti rakennettu. Ihmissudet eivät ole söpöiksi kesytettyjä unelmapoikaystäviä. Iso plussa siitä. Erinomaisen hienoa ja aikuisille sopivaa ya-fantasiaa.
October 4, 2020
Tl;dr
Hukan perimät on oma itsenäinen tarinansa Kuura-trilogian maailmassa, ja Pitkäkangas on pitänyt huolta siitä, että teos on viihdyttävä lukukokemus myös täysin ilmaan aiempaa kosketustakin. Tämä on kerrottu kirjan takakannellakin, mutta itse alleviivaisin ja huutomerkittäisin juuri päinvastaista. Kirjan voi kyllä lukea huoletta ennen itse trilogiaa, ja se vieläpä sijoittuukin kronologisesti sen edelle, mutta suosittelisin silti lukemaan sen vasta viimeisenä. En kuitenkaan siksi, etteikö kirjasta voisi nauttia lukematta ensin trilogiaa, vaan siksi, että se olisi varsin harvinaisen tilaisuuden tuhlaamista.
Kirja on nimittäin täydellisyyttä hipoen toteutettu prequel, ja siksi se kannattaa juuri sellaisena myös lukea. Prequelit kompuroivat valitettavan usein edeltävien teostensa jälkiaalloissa ja ne päätyvätkin helposti lankeamaan samoihin, kuluneisiin sudenkuoppiin (!pun proudly intended!), kun ne keskittyvät varsinaisen tarinan sijasta kehittelemään selityksiä ja wink wink -viitteitä tuleville tapahtumille. Pitkäkankaan lähestymistapa ei kuitenkaan ole lainkaan tätä, vaan hänellä keskiössä tuntuvat sen sijaan olevan nimenomaan hahmot ja heidän tarinan kaarensa, itse tarinankin tullessa vasta sen perässä. Kaikenlainen fan service – mikä sekin toki varsin tervetullutta – tulee sitten vasta korkeintaan kolmantena ja silloinkin vain sopivasti mausteeksi siellä täällä ripoteltuna.
Suosittelen teosta suurella lämmöllä ja jälleen täysillä pisteillä. Se on juuri sitä huippulaatua, mitä Pitkäkankaalta voi näemmä jo varsin huoletta aina odottaakin, ja on sikäli toki lukemisen arvoinen myös ihan ensikosketuksenakin. Itse olen kuitenkin todella onnellinen, että sain kulkea trilogian rinnalla sitä mukaa kun sitä julkaistiin ja päädyin siksi tämänkin lukemaan vasta näin viimeisenä.
Upea lukukokemus jo ihan sellaisenaankin, mutta eritoten prequellina lähes täydellinen! Sopii sikäli ihan vain ajanvietettä etsivillekin, mutta tarjoaa sen lisäksi todella opettavaisen taipaleen myös kirjoittamisesta kiinnostuneille.
Loistava teos loistavan trilogian jatkeeksi ja täydet viisi pistettä!
============================================================================
Way tl; but will write anyway (mild spoiler warning):
Avaan tähän pidempään osaan taas vähän ajatuksiani kirjasta yleisesti, mutta se avautunee lähinnä kirjan ja trilogian jo läpi käyneille, joten suosittelen sulkemaan tämän, mikäli et ole kirjoja vielä lukenut. Yritän välttää suoria spoilereita, mutta aivan täysin tämä ei kuitenkaan oikein onnistu.
Ihan alkuun totean pohjaksi sen, että sain kirjan aika tavalla myöhässä, koska se piti saada ensin hankittua ja sitten postitettua Suomesta Japaniin asti parinkin osoitteen kautta. Kun sitten lopulta pääsin hirveän syyhyn kanssa kirjan aloittamaan, Corona veti työkuviot niin hirveään solmuun, että kirja jäi useaan otteeseen yöpöydälle ihan pelkästä uupumuksesta. Tämä rokotti lukukokemustani etenkin toiminnallisempien jaksojen osalta jonkin verran, kun niitä tuli niin harallaan aina luettua, mutta sain kuitenkin itse kirjasta jopa paljon enemmän kuin olin uskaltanut edes toivoa. Tämä tausta on kuitenkin saattanut vaikuttaa joihinkin tässä puituihin asioihin, koska teos tuli näin luettua enemmän melkeinpä kuin pitkänä tv-sarjana kuin hyvätempoisena elokuvana.
Tavallaan tämä kuitenkin linkittyy juurikin siihen ytimeen, mikä teki kirjasta ainakin itselleni juuri niin onnistuneen ja nautinnollisen. Siihen, että kirja kulkee nimenomaan hahmojensa varassa eikä sen tarina tai rooli prequellina astu missään vaiheessa tämän varpaille. Silti kirjasta löytyy myös itsenäinen, itsensä oikeuttava tarina sekä yltä kyllin myhäiltävää myös trilogian faneille, mutta Pitkäkangas on vain onnistunut punomaan ne kaikki niin taitavasti yhteen juuri hahmojensa ehdoilla, että ne jäävät melkeinpä taka-alalle eikä sillä ole edes mitään väliä.
Esimerkki, joka pullahteli itselleni mieleen tämän tästä kirjaa lukiessa, oli eräs pieni pilkahdus Stephen Fryn lukemissa Harry Potter -äänikirjoista (ja jätän nyt kaiken muun teosten ympärillä pyörivän sivummalle, koska viittaan tässä nimenomaan Fryn taitoon lukijana). En enää valitettavasti muista, mistä kirja tai hahmosta oli kyse, mutta eräässä kohtauksessa aiemmasta teoksesta tuttu hahmo ilmestyi ensimmäistä kertaa mukaan tarinaan ja teki niin vielä ilman edeltävää ilmoitusta. Pelkän tekstin varassa, lukija ei olisi tiennyt kenestä oli kyse, ennen kuin kirjan kertoja sen sitten seuraavaksi hänelle selitti, mutta Stephen Fryn lukemana sen tunnisti jo äänestä, vaikkei hahmoa oltu tavattu kertaakaan aiemmin kyseisessä teoksessa. Fry kun oli osannut luoda hahmon niin elävästi pelkällä äänellään, että hän sai kirjan toimimaan melkein visuaalisena mediana, mikä etenkin Potter -maailman kirjavalla hahmokaartilla on melko yli-inhimillinenkin suoritus.
Pitkäkankaalla tuntuu olevan juuri samanlainen kosketus omiin hahmoihinsa. Hän ei toki pääse käyttämään ääntä tässä työkaluna, mutta tuo kosketus tuntuu silti kulkevan yhtälailla pelkkää tekstiä syvemmällä, mistä syystä se tuntuisikin varsin mielenkiintoiselta kohteelta vähän perusteellisemmallekin analyysille.
Pitkäkankaan omien kommenttien mukaan, hahmojen taustatarinat eivät olleet yksityiskohtaisesti valmiina, kun Kuura-trilogiaan kirjoitettiin, mikä tekee Hukan perimistä vain sitäkin vaikuttavamman. Se kun tarkoittaa sitä, että hahmojen kaaret on kirjoitettu trilogian suunnittelemattomasti jättämiin aukkoihin ja saatu siltikin tuntumaan niin luontevilta ja kuin alusta asti mietityiltä.
Etenkin Alexin osalta tulevan saattaa haistaa jo heti ensimmäisiltä sivuilta ja hänen läpikäymänsä onnistuu paitsi selittämään trilogian tulevia tapahtumia uudella ja varsin tyydyttävällä tavalla, mutta herättämään samalla myös jopa aivan uutta sympatiaa hahmoa kohtaan. Hukan perimien jälkeen kun ei ainoastaan ymmärrä, miksi hahmo päätyi tekemään kuten teki, vaan se maalautuu hänelle tavallaan jopa täysin vääjäämättömäksi jo heti alkuaskelilta asti. Mikäli kirja olisi kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä trilogian pohjaksi, tämä olisi lähinnä olantaputus laadukkaasti tehdystä työstä, mutta nimeomaan jälkikäteen työstettynä se on suorastaan mestarillista.
Itselleni kirjassa parasta antia olikin juuri se, kuinka paljon siinä onnistuttiin välittämään rivien välistä ja ilman sanoja, ja kuinka eläviltä ja todellisilta sen hahmot siksi tuntuivat. Samalla se osoittaa myös sen, kuinka monisyisiä hänen sivuhahmonsa olivat jo trilogian aikana, koska muutoin heitä ei olisi voinut lihavoittaa tällä tavalla.
Pitkäkankaan luoma Hukka-Suomi on muutoinkin sekä maailmana että mytologiana varsin tukevilla jaloilla, ja kirjoista näkyy helposti se, kuinka paljon hän on sen työstämiseen nähnyt vaivaa. Tuo jalostus pisti itselleni silmään etenkin pienten, mutta arvokkaiden yksityiskohtien runsautena, jotka kukin olivat löytäneet itsensä sanoiksi eittämättä juuri siksi, että ne olivat jonkin taustoituspohdinnan sivussa nousseet esille. Paksu riistaoksennuskin meni ohi ihan muutamalla sanalla, mutta riitti jo sellaisenaan maalaamaan hukka-ihmis -kaksoiseloa aika tavalla.
Kirjailija on ilmoittanut siirtyvänsä seuraavaksi eteenpäin – mitä toki sitäkin odottaa näiden teosten pohjalta ihan mielellään – mutta jos toivomista ei ihan kokonaan kielletä, on pakko sanoa, että tässä maailmassa viettäisi ihan mielellään vielä vähän pidempäänkin. Olisin itse lukenut Hukan perimät – ja yhtä lailla myös koko Kuura -trilogiankin – vaikka sivuja olisi ollut kolminkertainen määrä kussakin, ja niillä olisi kuljettu hahmojen mukana täysin arkisissakin merkeissä. Eikä tämä kieltämättä ole muuttunut vieläkään yhtään miksikään, vaikka tarina onkin tavallaan jo paketissa.
Muistelen, että kirja sai alkunsa ajatuksesta kirjoittaa pienempiä novelleja kullekin hahmolle ja kasvoi romaaniksi vasta jälkeenpäin. Tulee sikäli ehkä vähän turhan toiveekkaastikin huomattua, että kirja jätti kyllä edelleenkin tilaa juuri sellaisille pienille lisävilkaisuille enkä olisi varmasti ainoa, joka lukisi sekä mielellään että maksua vastaan vaikka ihan vain siitä, miten Ronja, Väinö ja Alex kävivät yli hypättyjen vuosien aikana etsimässä kahvipannua jonkun tyhjältä kesämökiltä tai kuinka he innostuivat jossain kolkon taipaleensa varrella kertomaan joku ilta kummitusjuttuja toisilleen hellän takkatulen ääressä.
Tähän tosin liittyy oikeastaan myös ainoa ”kritiikkini” kirjaa kohtaan – jos sitä nyt voi kritiikiksi ylipäätään kutsua. Kirja kun olisi helposti voinut olla reilustikin pidempi eikä sillä olisi tarvinnut olla niin kova kiire loppuhuipennuksen tohinoihin.
Pitkäkankaalla on jännällä tavalla vähän keskenään ristiriitaiset bravuurit, sillä siinä missä nimeomaan toiminnan ja poljennon luonti tuntuu sujuvan häneltä kadehdittavankin vaivattoman oloisesti, tekevät hänen hahmojensa ihmisyys ja lähestyttävyys vaaratilanteista ja vauhtikohtauksista sellaisia, joiden toivoisi jäävän melkeinpä kokonaan tulematta. Hän osaa jälleen tässäkin teoksessa pitää ajoittain yllä sellaista tahtia, että sen kanssa tuntuu suorastaan hengästyvän, mutta kun tarina sitten ajoittain rauhoittuu, sen toivookin aina melkeinpä jatkuvan juuri sellaisena loppuun asti ja kirjassa olisi juuri siksi voinut helposti olla sivuja paljon reilumminkin.
Olisikin mielenkiintoista tietää, josko kirjan loppuratkaisu oli osa jo kirjan alkuinspiraatiota vai josko se syntyi vasta jälkeenpäin.
Pitkäkankaan käyttämä kielikin ajaa jännällä tavalla vähän samaa asiaa, koska se onnistuu kaiken vauhtinsakin kanssa olevan kovasti mukaansa tempaavaa ja samalla myös varsin uppouttavaa. Se ei ole tanssivaa ja leikittelevää, vaan tehokasta ja taitavaa, ja on sitä ennen kaikkea kovin huomaamattomalla tavalla. Se vie lukijaa niin soljuen eteenpäin, että sen pariin on helppo unohtua. Olen kuullut, että kirjassa olisi jotenkin poikkeuksellisen paljon oikolukuvirheitä, mutta itselleni ne jäivät piiloon lukukerran aikana, kun lukeminen tahtoi aina olla kuin kylpyyn sujahtamista eivätkä silmät jaksaneet moisia siksi kai edes huomata.
Juuri tässä tietynlaisessa hellivyydessä onkin itseasiassa se taika, mikä tekee Pitkäkankaan hukka-kirjoista itselleni niin kovin läheisiä. Niitä kun lukee enemmän kuin vieressä eläen eikä ”oikeasta maailmasta” käsin jännittäen. Hahmoilla on kullakin oma elämänsä, jonka saattaa aistia olevan ihan yhtä rikas ja todellinen niin kirjan sivuilla kuin niiden ulkopuolellakin, ja siksi kirjoja lukeekin melkein kuin yhtenä hahmojen joukossa.
Olen tainnut aiemminkin kutsua sitä kuin toisten ihmisten nostalgiaksi ja muistoksi, joita pääsee kirjan sivujen kautta itsekin elämään.
Tässä on toki myös varjopuolensakin, etenkin kun miettii, minne tuo kaikki tulee lopulta johtamaan.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset kritisoivat esimerkiksi Marvelin elokuvia siitä, ettei niissä tunnu olevan oikeita panoksia, kun hahmot eivät kuole tai pysy kuollessaan kuolleina. Itse kun en ole koskaan nähnyt asiaa näin. En ole koskaan ajatellut, että pääsisinpä hetkeksi karkuun johonkin toiseen maailmaan, jossa sielläkin saisi sitten kokea kuolemaa. En sikäli toivonut sitä myöskään Kuuran tai Hukan perimien sivuille, mutten myöskään usko, että Pitkakangas kirjoitti niitä kovin kevyesti. Ja juuri siksi ne antavat tarinoille niin valtavan paljon painoa, joka pysyy mukana pitkään vielä viimeisen sivun jälkeenkin.
On oikeastaan hieman ironistakin, kuinka se sama taito, joka saa Hukan perimät sytyttämään prequellina kaipuun takaisin alkuperäisen trilogian sivuille, on se sama, joka tekee tuosta paluusta niin kauhean vaikeaa.
Itsekään en ole vielä siellä, mutta...
... babysteps.
Ei voi kuin kiittää taas vuolaasti kirjailijaa. Tämä oli jälleen valtavan nautinnollinen ja syvällä tuntuva lukukokemus enkä kyllä pystyisi yhtään enempää siltä pyytämään. Laitan sen nyt hyllyyn edellisten kanssa ajan kulua ja kovempia arpia odottamaan, mutta unohduksiin ne ei sinne kyllä varmasti jää.
Kiitoksia vielä kerran kovasti!
P.s. ”Oletko sä kuolema?” on muuten parhaita lauseita, mitä olen koskaan lukenut. Enkä tarkoita pelkkinä sanoina, vaan viittaan samalla myös siihen, kuka sen sanoi ja kenelle. Chef’s kiss, vaikka varsinaisesti revitkin sisältä taas ihan ruvelle.
Hukan perimät on oma itsenäinen tarinansa Kuura-trilogian maailmassa, ja Pitkäkangas on pitänyt huolta siitä, että teos on viihdyttävä lukukokemus myös täysin ilmaan aiempaa kosketustakin. Tämä on kerrottu kirjan takakannellakin, mutta itse alleviivaisin ja huutomerkittäisin juuri päinvastaista. Kirjan voi kyllä lukea huoletta ennen itse trilogiaa, ja se vieläpä sijoittuukin kronologisesti sen edelle, mutta suosittelisin silti lukemaan sen vasta viimeisenä. En kuitenkaan siksi, etteikö kirjasta voisi nauttia lukematta ensin trilogiaa, vaan siksi, että se olisi varsin harvinaisen tilaisuuden tuhlaamista.
Kirja on nimittäin täydellisyyttä hipoen toteutettu prequel, ja siksi se kannattaa juuri sellaisena myös lukea. Prequelit kompuroivat valitettavan usein edeltävien teostensa jälkiaalloissa ja ne päätyvätkin helposti lankeamaan samoihin, kuluneisiin sudenkuoppiin (!pun proudly intended!), kun ne keskittyvät varsinaisen tarinan sijasta kehittelemään selityksiä ja wink wink -viitteitä tuleville tapahtumille. Pitkäkankaan lähestymistapa ei kuitenkaan ole lainkaan tätä, vaan hänellä keskiössä tuntuvat sen sijaan olevan nimenomaan hahmot ja heidän tarinan kaarensa, itse tarinankin tullessa vasta sen perässä. Kaikenlainen fan service – mikä sekin toki varsin tervetullutta – tulee sitten vasta korkeintaan kolmantena ja silloinkin vain sopivasti mausteeksi siellä täällä ripoteltuna.
Suosittelen teosta suurella lämmöllä ja jälleen täysillä pisteillä. Se on juuri sitä huippulaatua, mitä Pitkäkankaalta voi näemmä jo varsin huoletta aina odottaakin, ja on sikäli toki lukemisen arvoinen myös ihan ensikosketuksenakin. Itse olen kuitenkin todella onnellinen, että sain kulkea trilogian rinnalla sitä mukaa kun sitä julkaistiin ja päädyin siksi tämänkin lukemaan vasta näin viimeisenä.
Upea lukukokemus jo ihan sellaisenaankin, mutta eritoten prequellina lähes täydellinen! Sopii sikäli ihan vain ajanvietettä etsivillekin, mutta tarjoaa sen lisäksi todella opettavaisen taipaleen myös kirjoittamisesta kiinnostuneille.
Loistava teos loistavan trilogian jatkeeksi ja täydet viisi pistettä!
============================================================================
Way tl; but will write anyway (mild spoiler warning):
Avaan tähän pidempään osaan taas vähän ajatuksiani kirjasta yleisesti, mutta se avautunee lähinnä kirjan ja trilogian jo läpi käyneille, joten suosittelen sulkemaan tämän, mikäli et ole kirjoja vielä lukenut. Yritän välttää suoria spoilereita, mutta aivan täysin tämä ei kuitenkaan oikein onnistu.
Ihan alkuun totean pohjaksi sen, että sain kirjan aika tavalla myöhässä, koska se piti saada ensin hankittua ja sitten postitettua Suomesta Japaniin asti parinkin osoitteen kautta. Kun sitten lopulta pääsin hirveän syyhyn kanssa kirjan aloittamaan, Corona veti työkuviot niin hirveään solmuun, että kirja jäi useaan otteeseen yöpöydälle ihan pelkästä uupumuksesta. Tämä rokotti lukukokemustani etenkin toiminnallisempien jaksojen osalta jonkin verran, kun niitä tuli niin harallaan aina luettua, mutta sain kuitenkin itse kirjasta jopa paljon enemmän kuin olin uskaltanut edes toivoa. Tämä tausta on kuitenkin saattanut vaikuttaa joihinkin tässä puituihin asioihin, koska teos tuli näin luettua enemmän melkeinpä kuin pitkänä tv-sarjana kuin hyvätempoisena elokuvana.
Tavallaan tämä kuitenkin linkittyy juurikin siihen ytimeen, mikä teki kirjasta ainakin itselleni juuri niin onnistuneen ja nautinnollisen. Siihen, että kirja kulkee nimenomaan hahmojensa varassa eikä sen tarina tai rooli prequellina astu missään vaiheessa tämän varpaille. Silti kirjasta löytyy myös itsenäinen, itsensä oikeuttava tarina sekä yltä kyllin myhäiltävää myös trilogian faneille, mutta Pitkäkangas on vain onnistunut punomaan ne kaikki niin taitavasti yhteen juuri hahmojensa ehdoilla, että ne jäävät melkeinpä taka-alalle eikä sillä ole edes mitään väliä.
Esimerkki, joka pullahteli itselleni mieleen tämän tästä kirjaa lukiessa, oli eräs pieni pilkahdus Stephen Fryn lukemissa Harry Potter -äänikirjoista (ja jätän nyt kaiken muun teosten ympärillä pyörivän sivummalle, koska viittaan tässä nimenomaan Fryn taitoon lukijana). En enää valitettavasti muista, mistä kirja tai hahmosta oli kyse, mutta eräässä kohtauksessa aiemmasta teoksesta tuttu hahmo ilmestyi ensimmäistä kertaa mukaan tarinaan ja teki niin vielä ilman edeltävää ilmoitusta. Pelkän tekstin varassa, lukija ei olisi tiennyt kenestä oli kyse, ennen kuin kirjan kertoja sen sitten seuraavaksi hänelle selitti, mutta Stephen Fryn lukemana sen tunnisti jo äänestä, vaikkei hahmoa oltu tavattu kertaakaan aiemmin kyseisessä teoksessa. Fry kun oli osannut luoda hahmon niin elävästi pelkällä äänellään, että hän sai kirjan toimimaan melkein visuaalisena mediana, mikä etenkin Potter -maailman kirjavalla hahmokaartilla on melko yli-inhimillinenkin suoritus.
Pitkäkankaalla tuntuu olevan juuri samanlainen kosketus omiin hahmoihinsa. Hän ei toki pääse käyttämään ääntä tässä työkaluna, mutta tuo kosketus tuntuu silti kulkevan yhtälailla pelkkää tekstiä syvemmällä, mistä syystä se tuntuisikin varsin mielenkiintoiselta kohteelta vähän perusteellisemmallekin analyysille.
Pitkäkankaan omien kommenttien mukaan, hahmojen taustatarinat eivät olleet yksityiskohtaisesti valmiina, kun Kuura-trilogiaan kirjoitettiin, mikä tekee Hukan perimistä vain sitäkin vaikuttavamman. Se kun tarkoittaa sitä, että hahmojen kaaret on kirjoitettu trilogian suunnittelemattomasti jättämiin aukkoihin ja saatu siltikin tuntumaan niin luontevilta ja kuin alusta asti mietityiltä.
Etenkin Alexin osalta tulevan saattaa haistaa jo heti ensimmäisiltä sivuilta ja hänen läpikäymänsä onnistuu paitsi selittämään trilogian tulevia tapahtumia uudella ja varsin tyydyttävällä tavalla, mutta herättämään samalla myös jopa aivan uutta sympatiaa hahmoa kohtaan. Hukan perimien jälkeen kun ei ainoastaan ymmärrä, miksi hahmo päätyi tekemään kuten teki, vaan se maalautuu hänelle tavallaan jopa täysin vääjäämättömäksi jo heti alkuaskelilta asti. Mikäli kirja olisi kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä trilogian pohjaksi, tämä olisi lähinnä olantaputus laadukkaasti tehdystä työstä, mutta nimeomaan jälkikäteen työstettynä se on suorastaan mestarillista.
Itselleni kirjassa parasta antia olikin juuri se, kuinka paljon siinä onnistuttiin välittämään rivien välistä ja ilman sanoja, ja kuinka eläviltä ja todellisilta sen hahmot siksi tuntuivat. Samalla se osoittaa myös sen, kuinka monisyisiä hänen sivuhahmonsa olivat jo trilogian aikana, koska muutoin heitä ei olisi voinut lihavoittaa tällä tavalla.
Pitkäkankaan luoma Hukka-Suomi on muutoinkin sekä maailmana että mytologiana varsin tukevilla jaloilla, ja kirjoista näkyy helposti se, kuinka paljon hän on sen työstämiseen nähnyt vaivaa. Tuo jalostus pisti itselleni silmään etenkin pienten, mutta arvokkaiden yksityiskohtien runsautena, jotka kukin olivat löytäneet itsensä sanoiksi eittämättä juuri siksi, että ne olivat jonkin taustoituspohdinnan sivussa nousseet esille. Paksu riistaoksennuskin meni ohi ihan muutamalla sanalla, mutta riitti jo sellaisenaan maalaamaan hukka-ihmis -kaksoiseloa aika tavalla.
Kirjailija on ilmoittanut siirtyvänsä seuraavaksi eteenpäin – mitä toki sitäkin odottaa näiden teosten pohjalta ihan mielellään – mutta jos toivomista ei ihan kokonaan kielletä, on pakko sanoa, että tässä maailmassa viettäisi ihan mielellään vielä vähän pidempäänkin. Olisin itse lukenut Hukan perimät – ja yhtä lailla myös koko Kuura -trilogiankin – vaikka sivuja olisi ollut kolminkertainen määrä kussakin, ja niillä olisi kuljettu hahmojen mukana täysin arkisissakin merkeissä. Eikä tämä kieltämättä ole muuttunut vieläkään yhtään miksikään, vaikka tarina onkin tavallaan jo paketissa.
Muistelen, että kirja sai alkunsa ajatuksesta kirjoittaa pienempiä novelleja kullekin hahmolle ja kasvoi romaaniksi vasta jälkeenpäin. Tulee sikäli ehkä vähän turhan toiveekkaastikin huomattua, että kirja jätti kyllä edelleenkin tilaa juuri sellaisille pienille lisävilkaisuille enkä olisi varmasti ainoa, joka lukisi sekä mielellään että maksua vastaan vaikka ihan vain siitä, miten Ronja, Väinö ja Alex kävivät yli hypättyjen vuosien aikana etsimässä kahvipannua jonkun tyhjältä kesämökiltä tai kuinka he innostuivat jossain kolkon taipaleensa varrella kertomaan joku ilta kummitusjuttuja toisilleen hellän takkatulen ääressä.
Tähän tosin liittyy oikeastaan myös ainoa ”kritiikkini” kirjaa kohtaan – jos sitä nyt voi kritiikiksi ylipäätään kutsua. Kirja kun olisi helposti voinut olla reilustikin pidempi eikä sillä olisi tarvinnut olla niin kova kiire loppuhuipennuksen tohinoihin.
Pitkäkankaalla on jännällä tavalla vähän keskenään ristiriitaiset bravuurit, sillä siinä missä nimeomaan toiminnan ja poljennon luonti tuntuu sujuvan häneltä kadehdittavankin vaivattoman oloisesti, tekevät hänen hahmojensa ihmisyys ja lähestyttävyys vaaratilanteista ja vauhtikohtauksista sellaisia, joiden toivoisi jäävän melkeinpä kokonaan tulematta. Hän osaa jälleen tässäkin teoksessa pitää ajoittain yllä sellaista tahtia, että sen kanssa tuntuu suorastaan hengästyvän, mutta kun tarina sitten ajoittain rauhoittuu, sen toivookin aina melkeinpä jatkuvan juuri sellaisena loppuun asti ja kirjassa olisi juuri siksi voinut helposti olla sivuja paljon reilumminkin.
Olisikin mielenkiintoista tietää, josko kirjan loppuratkaisu oli osa jo kirjan alkuinspiraatiota vai josko se syntyi vasta jälkeenpäin.
Pitkäkankaan käyttämä kielikin ajaa jännällä tavalla vähän samaa asiaa, koska se onnistuu kaiken vauhtinsakin kanssa olevan kovasti mukaansa tempaavaa ja samalla myös varsin uppouttavaa. Se ei ole tanssivaa ja leikittelevää, vaan tehokasta ja taitavaa, ja on sitä ennen kaikkea kovin huomaamattomalla tavalla. Se vie lukijaa niin soljuen eteenpäin, että sen pariin on helppo unohtua. Olen kuullut, että kirjassa olisi jotenkin poikkeuksellisen paljon oikolukuvirheitä, mutta itselleni ne jäivät piiloon lukukerran aikana, kun lukeminen tahtoi aina olla kuin kylpyyn sujahtamista eivätkä silmät jaksaneet moisia siksi kai edes huomata.
Juuri tässä tietynlaisessa hellivyydessä onkin itseasiassa se taika, mikä tekee Pitkäkankaan hukka-kirjoista itselleni niin kovin läheisiä. Niitä kun lukee enemmän kuin vieressä eläen eikä ”oikeasta maailmasta” käsin jännittäen. Hahmoilla on kullakin oma elämänsä, jonka saattaa aistia olevan ihan yhtä rikas ja todellinen niin kirjan sivuilla kuin niiden ulkopuolellakin, ja siksi kirjoja lukeekin melkein kuin yhtenä hahmojen joukossa.
Olen tainnut aiemminkin kutsua sitä kuin toisten ihmisten nostalgiaksi ja muistoksi, joita pääsee kirjan sivujen kautta itsekin elämään.
Tässä on toki myös varjopuolensakin, etenkin kun miettii, minne tuo kaikki tulee lopulta johtamaan.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset kritisoivat esimerkiksi Marvelin elokuvia siitä, ettei niissä tunnu olevan oikeita panoksia, kun hahmot eivät kuole tai pysy kuollessaan kuolleina. Itse kun en ole koskaan nähnyt asiaa näin. En ole koskaan ajatellut, että pääsisinpä hetkeksi karkuun johonkin toiseen maailmaan, jossa sielläkin saisi sitten kokea kuolemaa. En sikäli toivonut sitä myöskään Kuuran tai Hukan perimien sivuille, mutten myöskään usko, että Pitkakangas kirjoitti niitä kovin kevyesti. Ja juuri siksi ne antavat tarinoille niin valtavan paljon painoa, joka pysyy mukana pitkään vielä viimeisen sivun jälkeenkin.
On oikeastaan hieman ironistakin, kuinka se sama taito, joka saa Hukan perimät sytyttämään prequellina kaipuun takaisin alkuperäisen trilogian sivuille, on se sama, joka tekee tuosta paluusta niin kauhean vaikeaa.
Itsekään en ole vielä siellä, mutta...
... babysteps.
Ei voi kuin kiittää taas vuolaasti kirjailijaa. Tämä oli jälleen valtavan nautinnollinen ja syvällä tuntuva lukukokemus enkä kyllä pystyisi yhtään enempää siltä pyytämään. Laitan sen nyt hyllyyn edellisten kanssa ajan kulua ja kovempia arpia odottamaan, mutta unohduksiin ne ei sinne kyllä varmasti jää.
Kiitoksia vielä kerran kovasti!
P.s. ”Oletko sä kuolema?” on muuten parhaita lauseita, mitä olen koskaan lukenut. Enkä tarkoita pelkkinä sanoina, vaan viittaan samalla myös siihen, kuka sen sanoi ja kenelle. Chef’s kiss, vaikka varsinaisesti revitkin sisältä taas ihan ruvelle.
January 26, 2023
Suomen metsäisissä erämaissa liikkuu olentoja, jota muistuttavat ihmisiä mutta jotka täyden kuun aikaan muuttuvat hirvittäviksi suden kaltaisiksi pedoiksi. Jos ihminen säilyy henkissä tällaisen suden puremasta, muuttuu hän itsekin ihmissudeksi. Jotta ihmiset tuntisivat olevansa turvassa näiltä olennoilta, on kaupunkien ympärille rakennettu suojamuurit. Lisäksi metsiä haravoivat sotilasjärjestö Jahdin jääkärit. Mutta vaikka jääkärit on koulutettu tappamaan ihmissusia, ei voi koskaan tietää, kumpi osapuoli selviää kohtaamisesta hengissä.
Tämä kirja löytyy yllättävän monesta kirjastosta nuorten fantasiahyllystä, mikä on melkoisen järkyttävää ottaen huomioon, että samasta hyllystä etsivät luettavaa myös ne alakouluikäiset lapset. Kirjassa on nimittäin kohtauksia, jotka päihittävät useimmat lukemistani aikuisten kauhukirjoista. Esimerkkinä mainittakoon kappale, jossa jääkärit ovat passissa metsässä väijymässä ihmissusia, kun ne hyökkäävätkin heidän kimppuunsa ja tappavat heistä suurimman osan. Yksi jääkäreistä, jota ihmissusi on purrut käteen, leikkaa puukolla kätensä irti pysäyttääkseen muutoksen, mistä ei tietenkään ole hyötyä. Ja muututtuaan ihmissudeksi hän syö kuolleiden tovereidensa ruumiit.
Muuten kyseessä oli hyvinkin koukuttavaa ihmissusikauhua, mutta ajatus siitä, että 10-vuotias lapsi nappaa tämän käsiinsä, kauhistuttaa vielä enemmän.
Tämä kirja löytyy yllättävän monesta kirjastosta nuorten fantasiahyllystä, mikä on melkoisen järkyttävää ottaen huomioon, että samasta hyllystä etsivät luettavaa myös ne alakouluikäiset lapset. Kirjassa on nimittäin kohtauksia, jotka päihittävät useimmat lukemistani aikuisten kauhukirjoista. Esimerkkinä mainittakoon kappale, jossa jääkärit ovat passissa metsässä väijymässä ihmissusia, kun ne hyökkäävätkin heidän kimppuunsa ja tappavat heistä suurimman osan. Yksi jääkäreistä, jota ihmissusi on purrut käteen, leikkaa puukolla kätensä irti pysäyttääkseen muutoksen, mistä ei tietenkään ole hyötyä. Ja muututtuaan ihmissudeksi hän syö kuolleiden tovereidensa ruumiit.
Muuten kyseessä oli hyvinkin koukuttavaa ihmissusikauhua, mutta ajatus siitä, että 10-vuotias lapsi nappaa tämän käsiinsä, kauhistuttaa vielä enemmän.
Read
December 20, 2020Hukan perimät kertoo siitä, mitä tapahtui ennen Kuura-trilogiaa. Se, että lukijana jo tiesin, mitä hahmoille tulee myöhemmin tapahtumaan, teki tästä vieläkin vahvemman lukukokemuksen. Saattaa olla jopa mun lemppari koko sarjasta. Alun metsäkohtaus on aivan hyytävä. Ihailen Pitkäkankaan psykologista tarkkuutta ja yksityiskohtaisuutta, jolla hän on rakentanut koko maailman ja luonut hukat.
February 27, 2022
Tää on kyllä yksi parhaimpia kotimaisia kirjoja mitä olen lukenut.
June 14, 2020
Itse olen Kuura-trilogian suuri fani, joten tämä teos oli odotettu. Kirja olikin viihdyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen kuten odotinkin, mutta ei silti noussut itselläni ihan Kuura-trilogian tasolle. Suurimpana syynä tähän varmaankin se, että Kuuran päähahmot olivat minusta mielenkiintoisempia, koska he olivat ristiriitaisempia ja persoonallisempia, ja noh…teinejä (olen yli kolmekymppinen, mutta rakastan teinihahmoja heidän kaikessa lapsellisuudessaan). Tässä parhaiksi hahmoiksi minusta nousivat Alex ja Ronja, ja mielenkiintoisimmaksi seurattavaksi heidän suhteensa kehitys. Eivät Väinö ja Ellakaan huonoja olleet, mutta jotenkin he olivat minusta melko geneerisiä aikuisen ihmisen stereotyyppejä parisuhteineen kaikkineen (missä ei toki mitään pahaa ole, mutta jotenkin henkilökohtaisesti en saanut heidän väleistään niin paljon tunnetta irti kuin oli ehkä tarkoitus). Kokonaisuutena kuitenkin hahmodynamiikka oli mielenkiintoinen, ja oli mukavaa saada tietoa näiden Kuurasta tuttujen hahmojen vaiheista ja elämänhistoriasta.
Kirjan alkupuoli oli minusta vetävämpi kuin loppupuoli. Ellan tutkimukset ja yritykset pelastaa Väinö olivat mielenkiintoisia, ja samoin Ronjan lykantropiaan johtanut yö. Lopun uskontokulttihommailu taas meni mun mielestä ehkä vähän yli. Oli siinäkin pointtinsa ja merkityksensä, ja goremmat kuvaukset oli hyvin toteutettu, mutta noh, ehkä kyse on vain henkilökohtaisesta kirjamaustani (en ole hirveän suuri fantasian ja eeppisten juttujen ystävä). Loppua kohden kirjoitustyylistä muuttui minusta myös jotenkin editoimattomampi. Muissa arvioissa on mainittu kirjoitusvirheistä, joita myös huomasin, mutta en häiriöksi asti. Lyöntivirheitä enemmän itseäni haittaavat kielioppivirheet. Häiriinnyin suuresti, kun jossain kohdassa luki "18-vuotta", siis väliviivalla, toivottavasti se oli vahinko. :D Loppua kohden huomasin myös kiinnittäväni huomiota, että todella useat lauseet päättyivät sanaan ”nyt” (mikä ei tietenkään ole virhe, mutta jos siihen kiinnittää tahtomattaan erityistä huomiota niin kertooko se jostain?).
Kirjan rakenne oli minusta kiinnostavan omalaatuinen, alussa vähän jopa novellikokoelmamainen, kun eri osioissa mentiin eri hahmojen maailmaan. Lopussa kaikkien maailmat kuitenkin yhdistyivät ja päästiin Kuuran aloitustilanteeseen. Kokonaisuudessaan tämä oli mukava kirja, mutta ehkä vähän fan service -tyyppinen, tai ainakaan itse en osaisi ajatella tätä ilman Kuura-trilogiaa (ei varmaan ole tarkoituskaan).
Kirjan alkupuoli oli minusta vetävämpi kuin loppupuoli. Ellan tutkimukset ja yritykset pelastaa Väinö olivat mielenkiintoisia, ja samoin Ronjan lykantropiaan johtanut yö. Lopun uskontokulttihommailu taas meni mun mielestä ehkä vähän yli. Oli siinäkin pointtinsa ja merkityksensä, ja goremmat kuvaukset oli hyvin toteutettu, mutta noh, ehkä kyse on vain henkilökohtaisesta kirjamaustani (en ole hirveän suuri fantasian ja eeppisten juttujen ystävä). Loppua kohden kirjoitustyylistä muuttui minusta myös jotenkin editoimattomampi. Muissa arvioissa on mainittu kirjoitusvirheistä, joita myös huomasin, mutta en häiriöksi asti. Lyöntivirheitä enemmän itseäni haittaavat kielioppivirheet. Häiriinnyin suuresti, kun jossain kohdassa luki "18-vuotta", siis väliviivalla, toivottavasti se oli vahinko. :D Loppua kohden huomasin myös kiinnittäväni huomiota, että todella useat lauseet päättyivät sanaan ”nyt” (mikä ei tietenkään ole virhe, mutta jos siihen kiinnittää tahtomattaan erityistä huomiota niin kertooko se jostain?).
Kirjan rakenne oli minusta kiinnostavan omalaatuinen, alussa vähän jopa novellikokoelmamainen, kun eri osioissa mentiin eri hahmojen maailmaan. Lopussa kaikkien maailmat kuitenkin yhdistyivät ja päästiin Kuuran aloitustilanteeseen. Kokonaisuudessaan tämä oli mukava kirja, mutta ehkä vähän fan service -tyyppinen, tai ainakaan itse en osaisi ajatella tätä ilman Kuura-trilogiaa (ei varmaan ole tarkoituskaan).
April 11, 2021
Kuura-trilogian loppuun lukemisesta on jo muutama vuosi ja siitä minulla on todella ristiriitaiset ja epämääräiset muistikuvat, varsinkin sarjan ensimmäisestä osasta. Joka tapauksessa halusin lukea tämänkin osan, koska tykkään koko kirjasarjan ideasta ihan valtavasti: maailmanlaajuinen ongelma ihmissusista, mikä on pyritty ratkaisemaan epähumaaneilla ja kuitenkin niin realistisilta vaikuttavilla keinoilla.
Kirjan rakenteellinen ratkaisu oli todella hyvä ja kirja oli niin mielenkiintoinen alusta loppuun asti. Eri henkilöiden kautta kerrottujen osuuksien avulla henkilöhahmoihin pääsi tutustumaan paljon paremmin. On mahtavaa, että Kuura-trilogian mielenkiintoisimmista hahmoista sai kuulla lisää kokonaisen kirjan verran.
Kirjan kieli on erittäin realistista nuorisokieltä, paljon kirosanoja höystettynä enlgannilla. Veikkaan, että tuollainen kieli saattaisi häiritä luetussa kirjassa, mutta äänikirjaan se sopii mainiosti. Dialogi on ääneen luettuna luontevaa, koska vastaavanlaista kuulee puhuttuna joka päivä.
Hukan perimissä häiritsevää oli kuitenkin jonkinlainen liika suoruus ja ronskius esimerkiksi henkilöiden puheissa ja muissa jutuissa. Väkivaltaa oli myös paljon, enkä oikein tiedä miten suhtautua siihen. En pidä väkivallalla mässäilystä, mutta kirjan kiinnostava idea on niin vahvasti kytköksissä raakaan väkivaltaan, mikä tekee asiasta monimutkaisen.
Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kaikin puolin loistava. Päädyinkin jo jatkamaan suorinta tietä kuuntelemaan Kuura-trilogiaa, koska en muista edellisestä lukukerrasta käytännössä mitään muuta kuin myötähäpeän tunteen, joten minua kiinnostaa millaisena koen trilogian uudelleenluettuna tämän kirjan jälkeen.
Kirjan rakenteellinen ratkaisu oli todella hyvä ja kirja oli niin mielenkiintoinen alusta loppuun asti. Eri henkilöiden kautta kerrottujen osuuksien avulla henkilöhahmoihin pääsi tutustumaan paljon paremmin. On mahtavaa, että Kuura-trilogian mielenkiintoisimmista hahmoista sai kuulla lisää kokonaisen kirjan verran.
Kirjan kieli on erittäin realistista nuorisokieltä, paljon kirosanoja höystettynä enlgannilla. Veikkaan, että tuollainen kieli saattaisi häiritä luetussa kirjassa, mutta äänikirjaan se sopii mainiosti. Dialogi on ääneen luettuna luontevaa, koska vastaavanlaista kuulee puhuttuna joka päivä.
Hukan perimissä häiritsevää oli kuitenkin jonkinlainen liika suoruus ja ronskius esimerkiksi henkilöiden puheissa ja muissa jutuissa. Väkivaltaa oli myös paljon, enkä oikein tiedä miten suhtautua siihen. En pidä väkivallalla mässäilystä, mutta kirjan kiinnostava idea on niin vahvasti kytköksissä raakaan väkivaltaan, mikä tekee asiasta monimutkaisen.
Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kaikin puolin loistava. Päädyinkin jo jatkamaan suorinta tietä kuuntelemaan Kuura-trilogiaa, koska en muista edellisestä lukukerrasta käytännössä mitään muuta kuin myötähäpeän tunteen, joten minua kiinnostaa millaisena koen trilogian uudelleenluettuna tämän kirjan jälkeen.
January 20, 2021
Kesti aika kauan, että tajusin, ettei tämä ollut Kuura, jonka oletin ottaneeni äänikirjalainaan. Sitten aloin ihmetellä päähenkilöiden aikuisuutta ja tarkastin, että tämähän olikin ihan eri kirja. Päähenkilöiden aikuisuus ja aikuiselämän ongelmat toivat tähän kuitenkin aika mukavan särön ja antoi ehkä enemmän samaistumispohjaa tällaiselle YA-kirjoja lukevalle dinosaurukselle.
Ihmissusijutut ovat minulle tuttuja pääasiassa fanfictionin puolelta. Tässä tuntuikin olevan kaikki ne tärkeät elementit, joista ihmissusificcien lukijat nauttivat: mässäilyväkivaltaa ja kuristavan ihana veriside ja tämän elämää suuremman suhteen kuvailua. Onnistunut teos näilt�� osin siis.
Kokonaisuutena tämä oli jotenkin epätasapainoinen. Olin ihan täysillä mukana ensimmäisessä osassa, enkä olisi mitenkään raaskinut keskeyttää kuuntelua, kun juonenkäänteet olivat niin uskomattoman jännittäviä. Mutta kun keskeiseksi henkilöksi noussut Ronja astui näyttämölle, alkoi minua jo vähän unettaa ja jotkin jutut alkoivat vähän toistaa itseään.
Kivaa, Suomeen sijoittuvaa ja ensiluokkaista ihmissusifantasiaa, mutta täytyy varmaan vielä tutustua Kuuraan, että ihan saisin kiinni siitä, miksi tämä trilogia on ollut niin hehkutettu.
Ihmissusijutut ovat minulle tuttuja pääasiassa fanfictionin puolelta. Tässä tuntuikin olevan kaikki ne tärkeät elementit, joista ihmissusificcien lukijat nauttivat: mässäilyväkivaltaa ja kuristavan ihana veriside ja tämän elämää suuremman suhteen kuvailua. Onnistunut teos näilt�� osin siis.
Kokonaisuutena tämä oli jotenkin epätasapainoinen. Olin ihan täysillä mukana ensimmäisessä osassa, enkä olisi mitenkään raaskinut keskeyttää kuuntelua, kun juonenkäänteet olivat niin uskomattoman jännittäviä. Mutta kun keskeiseksi henkilöksi noussut Ronja astui näyttämölle, alkoi minua jo vähän unettaa ja jotkin jutut alkoivat vähän toistaa itseään.
Kivaa, Suomeen sijoittuvaa ja ensiluokkaista ihmissusifantasiaa, mutta täytyy varmaan vielä tutustua Kuuraan, että ihan saisin kiinni siitä, miksi tämä trilogia on ollut niin hehkutettu.
April 20, 2023
3.30⭐ siis tykkäsin alusta tosi paljon ja varmaa yli puoleen väliin oli tosi hyvä mut sit vähä lopahti sen jälkee ja en tykänny nii paljoo sekä lopun juoni vähä eh. toi alku oli hyvä ja oli kiinnostavaa kuulla jääkärielämästä. yks asia mitä rakastin oli se et tää pohjustuu Kuura-trilogian ns. sivuhenkilöihin, joten opin niistä paljon ja niiden alkuperän ja olin niin ilonen, ku tähä ilmesty aina lisää tuttuja hahmoja. tää kirja oli vähä sellane, et jätti selittämättä joitain juttuja – aika paljonkin juttuja – joten en varmaa ois tajunnu kunnolla jos en ois lukenu sitä trilogiaa eka. tän epilogi päätty silleen Kajon alkuun. mut anyway aika hyvä kokemus ja tän kirjailijan tyyli oli parantunu valtavasti verrattuna vaikka Kuuraan, sekä pohjusti trilogiaa jaaaaa suosittelen lukee jos on lukenu sen trilogian ja tää saattais jopa mennä ennen sitä mut en ite varmaa lukis siinä järjestykses vaik tää esiosa onkin. tää oli kiva ku kaikki ei palautunu traumaattisista kokemuksista heti eikä ollu iha lässynlää. myös toi Ronjan finglish oli vähä inhottavaa, mut no ihmiset tekee nii myös oikeesti joten
May 22, 2021
Hot damn, mitä just luin!
Kesti aikansa ennen kuin sain tartuttua tähän, vaikka hain tämän kirjastosta heti kun se tuli saataville. Mutta hyvää kannattaa viivästyttää, vai miten se meni.
Editoida olisi voinut vähän tarkemmin, kirjassa oli paljon kirjoitusvirheitä ja muutamia kummallisuuksia taitossa. Mutta kun katsoi niiden ohi, teksti veti hyvin. Todella hyvin.
Ihmissudet oli yhtä rouhevia kuin muistin. Tunnelmat vangitsevia. Trilogia oli vetävä, mutta tämä vielä parempi.
Sen verran tosin pitää sanoa, että jos kirjan sijottaa pohjoiseen, voisi tehdä ihan pikkuisen tarkempaa taustoitusta siihen vielä. Esimerkiksi Kuusamon talvi on äärimmäisen harvoin kostea, kuten taas Helsingin talvi on yleensä aina.
Kaikkineen tykkäsin kirkasta tosi paljon. Oli mielenkiintoista lukea Väinön, Alexin ja Ronjan taustoista ja Werecaren alkuvaiheista. Kirjailija on onnistunut luomaan kiinnostavan ja puhuttelevan konseptin Kuura-saagallaan. Tätä lukiessa piti käydä kirjastosta koko Kuura-trilogia lainaan, koska haluan lukea sen uudestaan.
3.5-4 tähteä.
Kesti aikansa ennen kuin sain tartuttua tähän, vaikka hain tämän kirjastosta heti kun se tuli saataville. Mutta hyvää kannattaa viivästyttää, vai miten se meni.
Editoida olisi voinut vähän tarkemmin, kirjassa oli paljon kirjoitusvirheitä ja muutamia kummallisuuksia taitossa. Mutta kun katsoi niiden ohi, teksti veti hyvin. Todella hyvin.
Ihmissudet oli yhtä rouhevia kuin muistin. Tunnelmat vangitsevia. Trilogia oli vetävä, mutta tämä vielä parempi.
Sen verran tosin pitää sanoa, että jos kirjan sijottaa pohjoiseen, voisi tehdä ihan pikkuisen tarkempaa taustoitusta siihen vielä. Esimerkiksi Kuusamon talvi on äärimmäisen harvoin kostea, kuten taas Helsingin talvi on yleensä aina.
Kaikkineen tykkäsin kirkasta tosi paljon. Oli mielenkiintoista lukea Väinön, Alexin ja Ronjan taustoista ja Werecaren alkuvaiheista. Kirjailija on onnistunut luomaan kiinnostavan ja puhuttelevan konseptin Kuura-saagallaan. Tätä lukiessa piti käydä kirjastosta koko Kuura-trilogia lainaan, koska haluan lukea sen uudestaan.
3.5-4 tähteä.
June 25, 2020
En ole aikaisemmin tutustunut Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiaan, mutta kun sen esiosa sattui nököttämään kirjaston uutuushyllyssä odottamassa lainaajaansa, päätin tarttua kirjaan ja kokeilla, miten hukka-Suomen maailma uppoaisi minuun. Odotukseni olivat korkealla, sillä sarjaa on kehuttu paljon.
Hukan perimät alkaa erittäin vetävästi erikoisjääkärien täydenkuun komennuksella. Hotkaisinkin sata ensimmäistä sivua ripeään tahtiin, mutta sen jälkeen meno hyytyi. Kerronta keskittyy useisiin henkilöhahmoihin, ja huomion kohteeksi pääsevät niin nuori aliupseerioppilas Alexander, kokenut kapteeni Väinö, tämän puoliso Ella ja vahingossa hukkien tielle osuva Ronja. Välillä tämä ratkaisu toi mieleen hieman novellikokoelmafiiliksen, vaikka olikin muuten ihan kiinnostava. Plussaa myös siitä, että tapahtumat sijoittuivat jonnekin muualle kuin Helsinkiin.
Vielä yksi oikolukukierros olisi tehnyt terää kirjalle. Itseäni ärsytti myös Ronjan englannin kielen käyttö.
Hukan perimät alkaa erittäin vetävästi erikoisjääkärien täydenkuun komennuksella. Hotkaisinkin sata ensimmäistä sivua ripeään tahtiin, mutta sen jälkeen meno hyytyi. Kerronta keskittyy useisiin henkilöhahmoihin, ja huomion kohteeksi pääsevät niin nuori aliupseerioppilas Alexander, kokenut kapteeni Väinö, tämän puoliso Ella ja vahingossa hukkien tielle osuva Ronja. Välillä tämä ratkaisu toi mieleen hieman novellikokoelmafiiliksen, vaikka olikin muuten ihan kiinnostava. Plussaa myös siitä, että tapahtumat sijoittuivat jonnekin muualle kuin Helsinkiin.
Vielä yksi oikolukukierros olisi tehnyt terää kirjalle. Itseäni ärsytti myös Ronjan englannin kielen käyttö.
Displaying 1 - 30 of 46 reviews