Aurinko hehkui valkealla iholla, kunnes suolainen vesi siveli hänet kauttaaltaan, ja Vilja katosi aaltojen alle pitkällä sukelluksella.
Alkukesä on kukkeimmillaan ja Viljan ja Villemin pihapiiri pursuaa elämää. Viljan työ kalasovhoosin perkuupöydän äärellä on vihdoin vaihtumassa majatalon emännöintiin. Tallinnasta avuksi tullut Anna-täti komentaa topakasti rakennusprikaatilaisia, jotta vierashuoneet valmistuisivat ajoissa.
Kun odotetut vieraat sitten saapuvat, Viljaa ja Villemiä jännittää. Vaikka pöydässä on kesän parhaimmat antimet ja huoneet tuoksuvat uutuuttaan, jo ensimmäisten tulijoiden joukossa voi olla salatarkastaja, joka kaataa unelmat.
Vierashuoneet jatkaa Pronssitähdestä tuttujen Vilja ja Villem Talvikin tarinaa 1950-luvun Neuvosto-Eestin myllerryksessä.
Paula Havaste jatkaa Viroon, Saarenmaalle sijoittuvaa sarjaa, jonka ensimmäinen osa oli Pronssitähti. Eletään sodanjälkeistä neuvostovallan aikaa. Aikaa, jolloin omat ajatuksetkin voivat olla vaarallisia. Vilja ja Willem perustavat pienelle tilalleen vierashuoneita, joka on Tallinnan kulttuurikomitean johtama hanke residenssiä tarvitseville neuvostotaiteilijoille. Willem jatkaa lupaavasti alkanutta runoilija/kirjailijanuraa ja Vilja hoitaa yötä päivää taloa, kotia, lasta ja eläimiä. Tapahtumia kerrotaan Viljan näkökulmasta ja arjen askareet ovat niitä, jotka rytmittävät kerrontaa. Arki on toisaalta raskasta, kaikki on nuukaa, mutta toisaalta myös arkiset työt ovat juuri niitä, jotka pitävät Viljan synkeät muistot menneisyydestäään loitolla. Havaste on jälleen kerran tarkka ja taitava folkloristi: tarvekalut, elikot ja ruuat kuvataan varmalla ja lavealla otteella. Saarenmaalainen elämänpiiri kutoutuu lukijalle sellaisena kuin sen pienessä virolaiskylässä 1940-50-luvuilla kuvittelisi olevan. Henkilögalleria on ilahduttavan eloisa ja tarinan kehittymisen kannalta oivallinen. Jokaisella on roolinsa, tehtävänsä ja merkityksensä neuvostovallan rakenteiden ilmentäjänä. Myös Viljan psykologinen kasvu on yksi kiinnostava juonne hallitussa kokonaisuudessa. Synkkyyteen kirja ei vie vaikka sen pohjavire on vakava. Arjen pienistä iloista löydetään selviytymisen keinot muuten ahdistavan ajan ikeessä.
Huomaan, että tämä oli sellanen "mitään ei oikein tapahdu ja koko ajan tapahtuu"- tyyppinen kirja. Mitään kovin suurta ja mullistavaa ei tapahtunut ja draamankaarikin jotenkin jäi toteutumatta. En ole varma, miten sellaiseen pitäisi suhtautua. Tavallaan leppoisa ja rauhallinen kuvaus saarenmaalaisesta pikkukylästä sotien jälkeen, mutta samalla kuitenkin taustalla kuplii turhautuminen ja pelko, mikä loi jännän latauksen tarinaan.
Vilja ahertaa taloustöissä sillä aikaa kun Willem kirjoittaa kirjaansa. Samoin kuin sotien jälkeen Suomessakin, on kodin ja lastenhoito naisten tehtävä. Paljon on vanhoja asioita, joista ei sovi puhua ääneen. Jos on Suomessakin kumarrettu tuohon aikaan Neuvostoliittoa ja valvontakomissiota, on Siperiaan kyydityksen uhka Virossa todellinen, joka liian kansallismielisiä aatteita kannattaa. Kirjailija kuvaa hyvin elävästi Viron kesäistä luontoa ja myös ihmisiin on saatu omat luonteensa esille. Viljan henkilössä on toisaalta hieman yksinkertaista maalaisnaista, mutta hänellä on oma käsityksensä oikeasta eikä Vilja kaihda auttaa apua tarvitsevaa - vaikkei sitä aina voi tehdä edes päivänvalossa. Viljalla on myös kyky iloita pienistä asioista, siitä että tavallinen elämä on raiteillaan.
Vaikka sarjan ensimmäisessä osassa tuntui, että liian paljon jätettiin rivien väliin ja lukijan tulkinnan varaan, tartuin kuitenkin tähän toiseen osaan jo puolen vuoden päästä. Tämä kirja olikin sivumäärältään merkittävästi pidempi, joten tuntui että tulkinnanvaraisuutta ei enää ollut samalla tavalla. Vaikka neuvostoajan ahdistava pohjavire oli kirjassa koko ajan läsnä, se ei tuntunut ylitse pääsemättömältä, vaan kokonaisuudessaan kirja oli miellyttävä lukukokemus.
Olen täysin koukuttunut tähän neuvostoaikaiseen Viron Saarenmaahan sijoittuvaan sarjaan jonka toinen osa Vierashuoneet on. Lukija, Jussi Lehtonen, joka harmikseni on lukenut äänikirjoiksi vain Havasteen romaaneja, sopii tehtäväänsä erinomaisesti.
Virolaisperheestä kertovan sarjan toinen osa. Viljan majatalo aloittaa, kun tomera Anna-täti saa rakennusmiehet vauhtiin. Ensimmäiset kolme vierasta ovat taiteilijamiehiä, jotka saavat viettää huolettomia päiviä Viljan uurastaessa.
Varasin tämän, kun kiinnosti tutustua Havasteen kirjoihin, Vihat-sarjaa varsinkin on näkynyt kirjastossa aina silloin tällöin, harvoin vain ensimmäistä osaa. Niin tämänkin kanssa kävi, että kakkososaksihan tämä paljastui. Pronssitähti piti siis lukea ensin. Nyt sitten pääsin tähän kakkososaan.
Aika hyväntuulista kirjallisuutta, tämä, vaikka leppoisan pinnan alla piileekin kaikenlaista. Maalaispuuhastelua riittää, kun Vilja pyörittää käytännössä yksin pientä maataloutta ja majataloa. Hyvin tuo kuitenkin käy, vaikka hyväsydäminen mies käytännön puuhissa melkoinen vätys onkin. Onneksi on avulias ja aikaansaava Anna-täti Tallinnasta!
Leppoisan pinnan alla on kuitenkin kaikenlaista kuhinaa. Viljankin sydämessä piilee haiku Viron vapautumista kohtaan, eikä neuvostojärjestelmä eli "uusi regiimi" oikein edukseen esiinny. Kaikenlaista pokkurointia ja tehottomuutta. Viljalla on lisäksi salaisuutensa, joiden vuoksi pihaan ajaviin autoihin on vaikea suhtautua rennosti.
Mukava kirja, ensi vuonna ilmestyvä kolmas osa täytyy ehdottomasti lukea.
Tämä oli jatkoa Pronssitähdelle. Vilja ja Villem jatkavat eloaan talossaan. Havaste kuvaa ihanasti ja värikkäästi Eestin historian aikaa jolloin olivat Neuvostovallan alla. Ei ollut helppoa eikä keveää, mutta hän osaa kirjoittaa siitä niin ettei ahdista ja jotenkin valo paistaa tekstistä. Oli voimaannuttava luettava ja innolla odotan seuraavaa osaa trilogiasta!