Vahvaksi rikotuissa ovat äänessä seksuaalisesta väkivallasta selvinneet ihmiset.
Seksuaalisen väkivallan uhriksi joutuu vuosittain Suomessa noin 30 000 ihmistä. Tapauksista poliisille ilmoitetaan vain vähän yli tuhat. Seksuaalinen väkivalta on osa arkipäivää, ja se koskettaa jokaista yhteiskuntaluokkaa, ikäryhmää ja sukupuolta. Julkisessa keskustelussa vähemmälle jäävät selviytyjien tarinat, jotka pystyvät murtamaan häpeää ja syyllisyyttä raiskauksen luoman tabun ympäriltä.
Vahvaksi rikotut sisältää suomalaisten tarinoita heidän kohtaamastaan seksuaalisesta väkivallasta.
Teos osoittaa, kuinka tuhoisaa väkivalta on uhrien seksuaaliselle identiteetille ja itsemääräämisoikeudelle. Samalla kirja näyttää, kuinka on mahdollista nousta menneisyyden yläpuolelle ja saada omanarvontuntonsa takaisin.
Kirja ottaa kantaa myös ajankohtaiseen tarpeeseen uudistaa suomalaista raiskauslainsäädäntöä.
Kirjan esipuheen on kirjoittanut ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin pääsihteeri Kumi Naidoo.
Ei tälläistä pysty pisteyttämään. Kuinka vahvoja nämä naiset ovat, kun ovat uskaltaneet jakaa heidän tarinansa. Raadollisinta on, kuinka lukiessa tajusi seksuaalisen hyväksikäytön sekä väkivallan olevan niin yleistä. Ja kuinka lainsäädäntö ei ole ollut uhrien puolella.
Aihe, joka veti hiljaiseksi. Todella raadollista luettavaa, pystyin lukemaan vain pienissä pätkissä - ahdisti, suretti ja suututti niin paljon lukiessa.
Olipa älyttömän ahdistava kirja. Oli pakko pitää taukoja koko ajan, koska kärsimysten jonoa oli vaikea sietää isoina paloina. Se lienee ollut tarkoituskin - herättely, tuskan räväyttäminen kasvoille. Mietin silti pitkin matkaa muita uhreja. Jääkö tämän lukemisesta seksuaalista väkivaltaa kokeneelle sellainen olo, että kokemus väistämättä johtaa elinikäiseen ongelmavyyhtiin, uusiin hyväksikäyttökokemuksiin ja mielenterveysongelmiin? Tarinoissa oli toki myös valoisia sävyjä, mutta sitä toivoa olisin kaivannut vielä enemmän. Ei se minusta olisi häivyttänyt rikosten merkitystä tai vakavuutta.
Pienenä häiriönä itse lukukokemuksessa koin satunnaiset kielivirheet ja puhekielisyydet teksteissä. Voi olla että näitä oli tarkoituksella jätetty sekaan autenttisuutta lisäämään, mutta koska pääosa tekstistä oli siistiä yleiskieltä, nämä särähtivät vain kielikorvaan (kuuntelin osan kirjasta ja erityisesti siinä versiossa ärsytti).
*****
Muok. pari viikkoa myöhemmin: Luin nyt Roxane Gayn (ed.) esseekokoelman Not that bad ja mietin tätä kirjaa aika paljon. Teema oli molemmissa sama, mutta Not that Bad onnistui kuin onnistuikin rakentamaan aiheeseen sekä syvyyttä että niitä toivon sävyjä ja silti - silti! - se oli jos mahdollista vieläkin enemmän sisällä kivussa ja kärsimyksessä. Tuon toisen kirjan luettuani tekisi mieli pudottaa tältä vielä yksi tähti... koska riman voisi nostaa niin paljon ylemmäs.
Todennäköisesti sydäntä särkevin kirja, jonka olen koskaan lukenut. "On järkyttävää, kuinka liki seitsemän vuosikymmentä sitten tapahtunut vaikuttaa vieläkin."
Raiskauslainsäädäntö tarvitsee uudistamista. Seksuaalirikoksesta puhumisen ei pitäisi olla tabu. Insesti/lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei pitäisi ikinä vanhentua rikoksena.
Raiskaus voi tapahtua lukemattomin eri tavoin ja eri paikoissa. Uhrin taakkaa voivat lisätä läheiset ja viranomaiset. Miten kamalan monen äiti ei ole tukenut lastaan, sydämeeni sattuu.
Nämä kauheudet kuvataan populaarikulttuurissa ja mediassa usein vain siihen asti, kun ne tapahtuvat, rikos selviää tai uhri "selviää". Todellisuudessa haavat ovat niin syviä, että ei niistä kaikki toivu tai selviä proosallisesti ollenkaan. Toivottavasti kaikki uhrit saavat apua ja tukea ja pystyvät elämään. Tässä meillä kanssaeläjillä on iso rooli.
Kirjana tämä oli harmillisen huonosti editoitu, kieli toisteista ja puhekielisyyden tavoittelu (?) teki lukemisesta paikoin hankalaa.
Rankkaa luettavaa. Hienoa että uhrit saavat äänen, mutta herää kysymys vallasta: siitä, onko ok että kirjan tekijät keräävät loppupeleissä kunnian teoksesta. Toivon, että kirjaa ei lueta sen takia että halutaan mässäillä kauheuksilla. Lukijan on hyvä pitää mielessään omat rajat lukiessa, sillä traumatisoivista kokemuksista lukeminen voi myös olla traumatisoivaa.
Etenkin jos sinulla on sisko, äiti, vaimo, tytär, täti, niin lue tämä. Miksi seksuaalirikoksista pitäisi saada kovemmat tuomiot? Miksi lapsiin kohdistuvasta seksuaalirikoksista pitäisi saada kaikista kovimmat tuomiot? Koska se pilaa ihmisen elämän lopullisesti, eikä sille ole hintaa.
Annan pisteitä siitä, että tarinat ovat näin pitkiä. Tuntui, että nyt uhrit saavat oikeasti äänensä kuuluviin. Jos olisi liikaa tiivistetty, olisi jäänyt osa tätä tuskaa lukijan ulottumattomiin. Vaikka tiedän, ettei mikään määrä sanoja riitä purkamaan tällaisia kokemuksia.
Lohdutonta luettavaa kamalista teoista, joita ei voi koskaan antaa anteeksi, eikä unohtaa. Rohkeiden henkilöiden tarinoita lukiessani järkytyin, kuinka yleistä seksuaaliväkivalta lähisuhteissa tuntuu olevan. Järkyttävää sisäistettävää olivat myös tilastot Suomessa tapahtuvasta seksuaaliväkivallasta kirjan lopussa. Kuinka paljon pahaa ja niin vähän oikeutta uhreille. Kaikessa kamaluudessaan nämä tarinat ovat totisinta totta, ja jotta asioille saataisiin muutosta, meidän on avattava silmämme ja korvamme tälle pahuudelle.
Vaikuttava, kuvottava ja valtavan tärkeä teos. Kirja tuo vahvasti esille seksuaalisen hyväksikäytön ympärillä olevat tabut, hiljaisuuden kulttuurin, uhrin syyllistämisen kulttuurin sekä Suomen raiskauslainsäädännön vajavaisuuden.
Teos on paikoin hyvin triggeröivä, mutta luin sen silti yhdeltä istumalta. Henkilökuvat olivat pysäyttäviä ja toivat usein kyyneleet silmiin. Pystyin samaistumaan liiankin hyvin joihinkin tarinoihin. En ole yksin, sinä et ole yksin. Uskon omaa tarinaani nyt enemmän. Uskon sinua. Et ole yksin.
Oikeasti tärkeä kirja. Erityiskiitosta transhaastateltavan kertomuksesta. Kohti suostumuspohjaista lainsäädäntöä.
(Pari kritiikkiä: tilastoihin verrattuna tässä oli mukana yllättävän monta ns. puskaraiskauskertomusta. Teoksen nimi toistaa harmillista sankaritarinan sanastoa, eikä vastaa sisältöä.)
Tässä taas tullaan siihen, että seksuaalirikoksen tekijä selviää teostaan korkeintaan muutaman vuoden tuomiolla, mutta uhri joutuu pahimmillaan kantamaan teon seurauksia mukanaan koko loppuelämän. Tästä kuvaava esimerkki on kirjan iäkkäin kertoja, joka on kantanut tekoa mukanaan seitsemän vuosikymmentä. Tämä ei tunnu oikein reilulta, vaikka onneksi olemme vuosikymmenien aikana edistyneet edes vähän. Kieliasua olisi tosiaan voinut vielä hioa, itse ärsytti esim. toistuva "kävin itkemään".
Wow, this was an incredibly tough book to read. But the true stories, as horrible as they were, were uplifting too. None of us are alone in our pain, and it is possible to move forward and live with past things that feel like you can't live with. The persons in this book are so amazing, every one!