Olipa älyttömän ahdistava kirja. Oli pakko pitää taukoja koko ajan, koska kärsimysten jonoa oli vaikea sietää isoina paloina. Se lienee ollut tarkoituskin - herättely, tuskan räväyttäminen kasvoille. Mietin silti pitkin matkaa muita uhreja. Jääkö tämän lukemisesta seksuaalista väkivaltaa kokeneelle sellainen olo, että kokemus väistämättä johtaa elinikäiseen ongelmavyyhtiin, uusiin hyväksikäyttökokemuksiin ja mielenterveysongelmiin? Tarinoissa oli toki myös valoisia sävyjä, mutta sitä toivoa olisin kaivannut vielä enemmän. Ei se minusta olisi häivyttänyt rikosten merkitystä tai vakavuutta.
Pienenä häiriönä itse lukukokemuksessa koin satunnaiset kielivirheet ja puhekielisyydet teksteissä. Voi olla että näitä oli tarkoituksella jätetty sekaan autenttisuutta lisäämään, mutta koska pääosa tekstistä oli siistiä yleiskieltä, nämä särähtivät vain kielikorvaan (kuuntelin osan kirjasta ja erityisesti siinä versiossa ärsytti).
*****
Muok. pari viikkoa myöhemmin: Luin nyt Roxane Gayn (ed.) esseekokoelman Not that bad ja mietin tätä kirjaa aika paljon. Teema oli molemmissa sama, mutta Not that Bad onnistui kuin onnistuikin rakentamaan aiheeseen sekä syvyyttä että niitä toivon sävyjä ja silti - silti! - se oli jos mahdollista vieläkin enemmän sisällä kivussa ja kärsimyksessä. Tuon toisen kirjan luettuani tekisi mieli pudottaa tältä vielä yksi tähti... koska riman voisi nostaa niin paljon ylemmäs.