Upea saturomaani uskollisuudesta ja oman minuuden löytämisestä. Itsenäinen jatko Äänihäkki-romaanille.
Haidakun kuninkaidenpalatsissa asuu Liita, joka jo lapsena vaihtaa nimensä Liitoksi. Hän tahtoisi näet mieluiten olla lintu.
Vuosien päästä Liito halutaan puolisoksi vauraan Utinmaan prinssille. Utinmaan hovissa hänet puetaan korsettiin ja leninkiin. Liitosta muokataan kelpo prinsessaa ennen häitä.
Hovin tallipoika muistuttaa lapsena jäljettömiin kadonnutta Liiton kasvinkumppania Okaa. Kuka nuorukainen oikein on? Entä onko prinssi se miltä näyttää? Tuleeko Liitosta hovin häkkilintu?
Arja ja Emma Puikkosen – äidin ja tyttären – viisaassa romaanissa on Grimmin satujen ikiaikaista lumoa.
Emma Puikkonen on syntynyt marraskuussa 1974. Pienenä hän muutti paljon, Hämeenlinnasta Forssan kautta Vaasaan, Kirkkonummelle ja lopulta Helsinkiin. Muuttamisesta ja matkustamisesta tuli tapa, ja useimmiten Puikkosella on repussa hammasharja sekä yöpaita, varmuuden varalta.
Puikkonen aloitteli yliopisto-opintoja Helsingissä. Paikoillaan asuminen alkoi kuitenkin pelottaa, ja hän käynnisti elämänsä toisen muuttosarjan, päätyen Prahan, Delhin ja Oriveden kautta vanhaan kaupunkiin Aurajoen rannalle. Turussa Puikkonen opiskeli teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Omituista kyllä, Turku ja Aurajoki muuttivat sieluun ja Puikkonen hankki kissan ja puutalokodin.
Puikkonen valmistui vuonna 2000 ja perusti samanhenkisten kanssa TEHDAS Teatterin, Manillan kulttuuritehdaskiinteistössä toimivan ammattiteatteritilan. Hän on perustajajäsen myös esittävän taiteen ihOlla-ryhmässä, joka toteuttaa teatteri- ja esitystaidetta sekä taideklubeja ja performansseja niin Tehtaalle kuin muualle Turkuun. Kirjoittamisen ja esitystaiteen tekemisen lisäksi Puikkonen opettaa työkseen sanataidetta ja teatteria.
Puikkonen työskenteli 2000-luvulla Varsinais-Suomen läänin kirjallisuuden ja teatterin läänintaiteilijana.
Arja ja Emma Puikkosen yhdessä kirjoittama Löytölintu on itsenäistä jatkoa 2017 ilmestyneelle Äänihäkille, joka oli hempeän soljuvasti kirjoitettu satufantasia. Löytölinnun kieli on yhtä kuulasta ja kuvailevuudestaan huolimatta kirkasta kuin edellisessäkin kirjassa, mutta satumaisuudesta huolimatta juonikuviot ovat tällä kertaa jännittävämpiä ja raaempia, joten alle kolmosluokkalaisten ei kannata tarttua tähän kirjaan ilman varoitusta. Mukaan on myös laitettu lapsen oman identiteetin kunnioittamisen teemaa, ehkä verhotummin sukupuolenkin moninaisuudenkin käsittelyä. Loppupuolella päästään jo Game of Thronesia muistuttaviin pahaenteisiin juonikulkuihin, joskin lempeämmin ja onnellisemmin loppuratkaisuin.
Palatsissa kasvanut villikkolapsi Liita ei halua olla prinsessa, vaan haluaa tulla kutsutuksi Liitoksi ja oppia lentämään. Lentoharjoituksiin avuksi hän saa Okan, joutsenprinssin pojan. Mutta lopulta lapsuus on melkein ohi ja Liito lähetetään tätinsä kanssa Utinmaan valtakuntaan, missä pitäisi käyttää mekkoja ja korsetteja ja käyttäytyä kuin prinsessa. Utinmaan nauravainen prinssi haluaisi Liiton puolisokseen ja ensin ajatus viehättää, mutta jotakin Utinmaan aina nauravassa kansassa tuntuu olevan vialla. Onko Liito lopulta valmis tukahduttamaan itsensä rooliin, jota ei koe omakseen? Myös tallipoika muistuttaa Liitoa lapsuudenystävästä Okasta. Rauhallisen alun jälkeen Löytölintu hyppää hiipivästä ahdistuksesta henkeäsalpaavaan jännitykseen, ennen kuin kaikki saa satumaisen loppunsa.
Koko tarinan läpi vallitsi satumainen tunnelma. Useampaan otteeseen jännitin, miten tällä kirjalla voi olla onnellinen loppu (koska tietenkin loppu on onnellinen, eikös?). Olen varma että Usasssa tämä olisi ollut kolmen kirjan trilogia, ja nytkin olisin toivonut hieman enemmän tarinaa joissain kohdissa, esim. Morimin palatsissa. Pidin myös siitä, että kirjasta tuli vahvasti mieleen yksi Grimmin satu, johon en ole vielä kertaakaan törmännyt lastenohjelmien ulkopuolella. Tarinassa hyvä, satumainen tunnelma, mutta hahmojen sielunelämän kanssa en samaistunut, jonka takia kolme tähteä.
Vasta eilen sain tietää tämän Äänihäkin itsenäisen jatko-osan olemassaolosta, ja tänään sain teoksen ahmittua. Myös tämän kirjan kohdalla ihastuin erityisesti Puikkosten huikeaan, ihastuttavaan ja maagiseen kieleen, sekä heidän metsäntuoksuisen fantasiamaailmansa tarinalliseen historiaan. Mukaansatempaava juoni, monitasoisia hahmoja ja herkullisia yksityiskohtia. Toivoisin ainoastaan sitä, että seuraavissa äiti-tytär-kirjailijakaksikon teoksissa tästä hyväksi havaitusta formaatista päästäisiin hiukan uusiin juonellisiin suuntiin. Mutta ihana tämä oli!
Meinasin jättää kesken, olisi kannattanut. Tämä ei vaan ollut mulle. Liian helppoja ratkaisuja isoihin ongelmiin. En välittänyt oikein mistään. Kieli oli kyllä kaunista.