Ryhmä Halme on uusi kotimainen suosikkini dekkarisarjojen saralla. Hyvä yhdistelmä toimintaa ja yhteiskunnallista ainesta. Lisäksi Halmeen ryhmä koostuu kiinnostavista tyypeistä, joiden edesottamuksia jaksaa seurata. Luopiot oli mielestäni parempi kuin sarja-avaus, vaikkei sekään mikään huono kirja ollut.
Muistan, että sarjan avausosa, Pirulainen, tuntui minusta sen verran hajanaiselta, että mietin, haluanko jatkaa ryhmä Halmeen seuraamista pidemmälle. Onneksi halusin, sillä tämä oli selvästi edeltäjäänsä parempi. Venäläiseen lastenkotiin takautuva tarina toimi ja poliisiryhmän jäsenetkin alkoivat elää mielessäni kiinnostavina. Voitin kustantajan arvonnassa kolmososan, joka siirtynee jo pian lukuvuoroon.
Luin tätä nyt varmaan täysin väärässä mielentilassa, mutta ei vaan oikein lähtenyt. Alkuasetelma oli jo edellisen kirjan lopusta tuttu, mutta siihen ei sitten hirveästi saatukaan mitään lisää. Tuntui, että varsinkin alussa tarina junnasi todella pitkään ja hirveästi oli sivupolkuja, joiden kai oli tarkoitus syventää hahmojen tarinaa. Jos edes yksi hahmo olisi saanut niiden kautta uusia ulottuvuuksia, niin ehkä ne olisivat olleet loogisempi osa tarinaa, nyt tuntui siltä, että ei keskitytä oikein mihinkään. Toki lähes koko tarina pyöri Sergein ja hänen menneisyytensä ympärillä, mutta jotenkin siitäkin oli onnistuttu saamaan melko yllätyksetön. En tiedä, taisin odottaa ensimmäisen kirjan perusteella enemmän, varsinkin poliisityön suhteen, mutta nyt ei oikein saanut siitäkään mitään irti.
Tää ois niinku kakkososa tätä omituisten otusten kerhoa Turussa - poliisin erikoistutkimusyksikkö, jonka yksikään pala ei oikein istu kokonaisuuteen. Rikos, kyllä. Se pitää olla. Mutta kuinka todennäköistä on, että rikos liippaa henkilökohtaisesti läheltä sitä tutkivia poliiseja? Ja kuinka poliisissa voi toimia henkilö, joka ei noudata mitään sääntöjä? Ehkä suurin ongelma kuitenkin on, että yksikään tämän rikosyksikön henkilöistä ei käy läheiseksi. Kehenkään ei voi oikeastaan samaistua. Tämä on kuin seuraisi mitä tahansa television rikossarjaa - on kasa tyyppejä ja ne toimivat - on rikos ja lopulta se ratkaistaan. Emotionaalisella tasolla juuri mitään ei jää käteen.
Syntyperäisenä turkulaisina olen iloinen, että ryhmä Halmeen edesottamukset sijoittuvat Turkuun. On mukavaa lukemisen lomassa ”nähdä” tapahtumapaikat elävästi. Jostain syystä tämä kirja ei saavuttanut ihan sitä tasoa, mitä sarjan aikaisempi, Pirulainen. En oikein tiedä, mistä se johtui. Vähän hyppivästä juonesta? Jotenkin alakuloisesta tunnelmasta? Surullisista ihmiskohtaloista? Ei Luopiot ole missään tapauksessa huono kirja, päinvastoin. Mutta joka tapauksessa kirja ei herättänyt sellaista lukemisen paloa, ettei sitä olisi malttanut laskea käsistään.
Tomas Gadsin uusin dekkari Luopiot jatkaa napakasti ensimmäisen Ryhmä Halme - dekkarin jalanjäljissä. Pirulaisen loppukoukku oli sen verran jännittävä, että siitä oli kiva lukea pitemmällekin. Tomas Gadsin Luopiot on napakka dekkari mausteena jännittävät venäläiset rikoselementit.
Edelliseen ”Pirulainen”-kirjaan verrattuna tämä Halme-ryhmä jäi piippuun. Yhden ryhmäläisen taustaa kirja aukaisi ja samalla tuli rikoskin ratkaistua. Mukavan lisän tuo Turussa tapahtuvat tapahtumat. Toki tässä vähemmän kuin ensimmäisessä. Hyvin kirjoitettu ja hyvää suomen kieltä.
Kakkososa oli parempi kuin ykkösosa. Ennalta-ajattelemani imelä jatko ei onneksi toteutunutkaan, vaan tapahtumat pyörivät poliisilaitoksen ja murhan selvittelyn ympärillä keskittyen ja avaten Sergein henkilöhistoriaa.