What do you think?
Rate this book
Hulluuden historia
Hulluuden mahdollisuus kulkee mukanamme kuin varjo. Hulluus kytkeytyy paitsi ihmisen mieleen ja kehoon myös ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Hulluuden historia selvittää, miten hulluus on eri aikoina koettu, miten sitä on länsimaisessa kulttuurissa selitetty ja miten hulluja on kohdeltu ja hoidettu.
Teos kuljettaa lukijan antiikin traagisesta hulluudesta keskiajan narrien ja noitien pariin sekä valistuksen ”humaanin” psykiatrian kautta psykoanalyysiin ja psykofarmakologiaan. Se näyttää, millä tavoin psykiatreista tuli uusia hulluuden ammattilaisia, hulluus muuttui lääketieteelliseksi mielisairaudeksi ja mielisairaalalaitos syntyi.
Matkan varrella vastaan tulevat monenlaiset hullut tai sellaisiksi tulkitut: niin synkkyyden alhossa vellovat melankolikot, taivaallisissa korkeuksissa vierailevat skitsofreenikot, raivopäiset maanikot, pakkovaeltajat, neurootikot, riivatut, hysteerikot kuin kylähullutkin.
Hulluuden historia tuo silmiemme eteen ihmisluonnon moninaisuuden ja ihmisyyden arvoitukset – hulluus elää ajan virrassa.
Petteri Pietikäinen on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, erityisinä tutkimusalueina mielenterveyden historia, evoluutioteoriat ja utopia-ajattelu.
Teos kuljettaa lukijan antiikin traagisesta hulluudesta keskiajan narrien ja noitien pariin sekä valistuksen ”humaanin” psykiatrian kautta psykoanalyysiin ja psykofarmakologiaan. Se näyttää, millä tavoin psykiatreista tuli uusia hulluuden ammattilaisia, hulluus muuttui lääketieteelliseksi mielisairaudeksi ja mielisairaalalaitos syntyi.
Matkan varrella vastaan tulevat monenlaiset hullut tai sellaisiksi tulkitut: niin synkkyyden alhossa vellovat melankolikot, taivaallisissa korkeuksissa vierailevat skitsofreenikot, raivopäiset maanikot, pakkovaeltajat, neurootikot, riivatut, hysteerikot kuin kylähullutkin.
Hulluuden historia tuo silmiemme eteen ihmisluonnon moninaisuuden ja ihmisyyden arvoitukset – hulluus elää ajan virrassa.
Petteri Pietikäinen on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, erityisinä tutkimusalueina mielenterveyden historia, evoluutioteoriat ja utopia-ajattelu.
529 pages, ebook
First published January 1, 2013
38 people are currently reading
306 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 17 of 17 reviews
January 18, 2017
Kun kävin reilaamassa, kävin tämän kirjan kappaleiden lukumäärää vastaavasti 12 eri maassa. Tästä saankin herkullisen analogian, joka kertoo jotain tämän kirjan sisällöstä: Käyt kiertelemässä ympäri hulluutta sekä sen määritelmiä, läpi ajan ja paikan (lähinnä Euroopan). Välillä matka on raskas, mutta tuntuu se vaan hyvältä, kun sinua silmin kuljettanut juna saapuu luku-urakan päätökseen. Kirjan teksti ei ole kuitenkaan sinänsä raskasta, vaan tahtoo välillä pyöriä hieman itsensä ympäri, mikä voi vaikuttaa toistola (ei kuitenkaan häiritsevästi!). Tekstiä keventää mukavasti hyvin valitut lainaukset ja lyhyet yksilötarinat.
Reilatessani läpäisin jotkut maat nopeasti, kun taas toisiin upposi enemmän aikaa. Kirja tekee tarkoituksellisesti samaa uppoutuessaan valikoidusti eri aikakausiin. Vaikka joistain asioista jää mieleen vain hatara hattara, niin se tukee lopulta kuitenkin kokonaiskuvaa. Vastaavasti askel astua syvemmälle muiden lähteiden kautta kirjassa mainittuihin seikkoihin madaltuu.
Hulluuden historia saa minun kirjoissani paikan yleissivistävänä oppaana. Se maistuu parhaiten luettavaksi alaa tai lähialoja opiskeleville lämpimän kaakaomukin ääressä. Uskonkin tulevaisuudessa peilaavani hulluuden historiaa niin, että jokainen opinnoissani keräämäni tietonmuru saa itselleen historiallisen tausta johon kiinnittyä vasten.
Kirjassa seikkailee myös paljon tuttuja henkilöitä: Foucault, Niilo Mäki, Freud, Reagan, Hofmann, Pinel, Jung... Eli ei kun lukemaan!
Reilatessani läpäisin jotkut maat nopeasti, kun taas toisiin upposi enemmän aikaa. Kirja tekee tarkoituksellisesti samaa uppoutuessaan valikoidusti eri aikakausiin. Vaikka joistain asioista jää mieleen vain hatara hattara, niin se tukee lopulta kuitenkin kokonaiskuvaa. Vastaavasti askel astua syvemmälle muiden lähteiden kautta kirjassa mainittuihin seikkoihin madaltuu.
Hulluuden historia saa minun kirjoissani paikan yleissivistävänä oppaana. Se maistuu parhaiten luettavaksi alaa tai lähialoja opiskeleville lämpimän kaakaomukin ääressä. Uskonkin tulevaisuudessa peilaavani hulluuden historiaa niin, että jokainen opinnoissani keräämäni tietonmuru saa itselleen historiallisen tausta johon kiinnittyä vasten.
Kirjassa seikkailee myös paljon tuttuja henkilöitä: Foucault, Niilo Mäki, Freud, Reagan, Hofmann, Pinel, Jung... Eli ei kun lukemaan!
July 19, 2023
Petteri Pietikäisen (Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professorin) kirjoittama tietokirja hulluuden historiasta oli erinomaista luettavaa. Erityisesti pidin teoksen laajuudesta ja siitä välittyvästä aiheen syvällisestä hallinnasta; toisaalta tykkäsin myös kirjan rosoisuudesta, kun siinä ei yritettykään olla puolueeton. Muun muassa Freudin kehittelemä psykoanalyysi saa ansionsa mukaan, ja samoin Jungin hömppämäärittelyt introverteistä ja ekstroverteistä nyystävät vain puoli sivua tilaa. Metatekstiäkin oli aika paljon ja jonkin verran epätäsmällisyyksiä varsinkin kaunokirjallisuuden osalta, ja loppua kohden rakenteessa oli haparointia ja sisällössä toistoa. Kirjan lähtökohtana on demedikalisoida hulluutta ja sijoittaa mielisairaiden määrittely ja poikkeavien kohtelu eri aikoina niin historialliseen ja kulttuurikontekstiin – mikä onnistuukin loistavasti. Lopussa on hieman myös epigenetiikasta ja neurobiologiasta ja siihen liittyvästä evoluutiosta, mutta eri hormonien vaikutukset mielenterveyteen ohitetaan lähes kokonaan serotoniinia lukuun ottamatta.
Rakenne on selkeä ja johdonmukainen, ja viimeinen luvuista on jonkinlainen yhteenveto, katsaus menneisyyteen ja tulevaisuuteenkin. Aluksi lähdetään antiikista, ja sitten siirrytään psykiatrian kehittymiseen ja mielisairaalalaitoksen historiaan. Kolmannessa luvussa päästään 1900-luvulle, pillerivallankumoukseen ja siihen, miten psykiatriaa käytettiin riiston ja sorronkin välineenä. Lopuksi on viitteet, lähdeluettelo, asia- ja henkilöhakemisto, joista jälkimmäisistä ei ollut hyötyä, kun sivunumerot puuttuivat digiversiosta.
Hulluuden historian myötä kirjoittaja esittelee oivallisesti myös kulttuurihistoriaa antiikin tarinoiden avulla. Ääneen pääsevät niin Sofokleen Aias kuin Medeiakin. Myös antiikin Kreikan humoraalioppi esitellään, eli nuppi saattoi siihen aikaan mennä sekaisin, jos elämännesteet olivat epätasapainossa: haima (veri), khole (sappi), melankhole (musta sappi) ja flegma (lima). Näistä viimeisin aiheutti silloisen tulkinnan mukaan mm. epilepsiaa ja diabetesta. Sitten päästäänkin Roomaan ja Marcus Aureliuksen henkilääkäriin Galenokseen, jolta oli peräisin temperamenttioppi niistä koleerikoista flegmaatikkoihin.
Keskiajan loppuaikoina Augustinus pääsi vaikuttamaan pöpiyden määrittelyihin, mistä olikin vain lyhyt askel noitavainoihin. Tuohon aikaan uskottiin, että demonit aiheuttivat hulluuskohtauksia, ja tarkemmin sanottuna succubukset viettelivät miehiä lihan himoihin, ja naiset puolestaan olivat incubusten riivaamina, kunnes kirjassa päästiin noita-akkojen ja demonien lemmenleikkeihin. Noitavainot yhdistetään pitkälti kirkon harjoittamaan sortoon, ja esiin nostetaan Noitavasara ja sen tekijät Jacob Strenger ja Heinrich Kramer, alias Henricus Institoris. Vasta 1600-luvulla saksalainen lääkäri-alkemisti Paracelsus pähkäili, että mielenvikaisuus voisi olla sielun ja hengen sairaus.
Kun noitavainot olivat historiaa, katse käännettiin Galenokseen, ja Robert Burton ajantasaisti hänen näkemyksiään melankoliasta, ja vielä nykyäänkin monet ajattelevat renessanssiajan taiteilijoiden tapaan luovuuden ja hulluuden jotenkin kuuluvan läheisesti toisiinsa. Toki keskiajalla oli niitä paholaisten ja noitien riivaamia melankolikkoja, mutta Burton lisäsi tähän vielä rakkaus- ja uskonnollisen melankolian, josta jälkimmäinen ”on vakava olotila, sairauteen, kuolemaan ja kadotukseen vievä kuilu”.
Kun aatehistorian asiantuntijan mukana ollaan matkassa, seuraavana on luonnollisesti Descartesin, Hobbesin ja Locken vuoro. Ensin mainittuhan jakoi ihmisen kahtia: sielun pitäisi olla vapaa, mutta ruumis on kuin höyrykone. Sielun paikka oli käpyrauhasessa. Hobbesin tulkinta materialistina oli se, että aivot toimivat kuin kellon koneisto, ja kun jokin ratas heittää, ajattelu on vääränlaista – siis hullua. Lockelta oli peräisin tyhjä taulu eli tabula rasa -idea, eli ihminen ei ole alkujaan mitään, ja siitä eteenpäin hän ei muuta olekaan kuin kokemustensa summa.
Viimein päästään 1800-luvun alkuun ja modernin psykiatrian perustajaan eli ranskalaiseen Philippe Phineliin. Hän oli siis ensimmäisiä, jotka alkoivat päästää kahleisiin kytkettyjä hulluja säilöönottopaikoista, joita asyyleiksi kutsuttiin, vapaaksi – muttei sentään kaiken kansan keskuuteen. Pinelin käsityksen mukaan ihminen saattoi menettää järkensä, jos hän on vieraantunut omasta luonnostaan, ja hänen suosikkifilosofinsa oli muuan Rousseau. Pineliä saamme kiittää kahden uuden sairauden keksimisestä, ja ne ovat dementia ja idiotia. Ensin mainitulla ei ole oikein mitään arvostelukykyä ja jälkimmäisellä älyllinen toiminta on vähintään rajoittunutta. Näin nykylukijan näkökulmasta hoitohenkilökunnan nimeäminen alienisteiksi kuulostaa aika hassulta, ikään kuin ne bimbot olisivat olleet humanoideja. Olipa muuan saksalainen Reil kehittämässä ”vitalistisen elämänvoiman” hallintamekanismeja, ja hänet nimetäänkin ensimmäiseksi biologiseksi psykiatriksi. Ylirasittuneet hermot kaipasivat lepoa eli astethiaa, ja se oli askel toipumiseen.
Yhä edelleen kuulee väitettävän, että miehillä ja naisilla eri aivopuoliskot hallitsevat toimintaa, ja sentyyppinen ajattelu lienee peräisin August Comtelta, joka loi pohjan ajattelulle rationaalisesta ja irrationaalisesta. Toisin sanoen vasen aivopuolisko edusti sivistystä ja järkeä ja oikealta puolelta pääsivät karkuun alkukantaiset ja irrationaaliset intohimot, jotka olivat tietysti barbaarikansoihin liitettyjä ominaisuuksia ja aika usein naisiinkin!? Sitten tutkaillaan myös Augustin Morellin rappeutumisoppia, johon vedoten suljettiin yhteisön normeista piittaamattomat laitokseen ja jonka vaikutuksesta starttasi eugeniikka monine variaatioineen. Myös maailmankuulu kasviluokittelija Linné kunnostautui psykiatrian saralla luokitellessaan erilaisia poikkeavuuksia ja fobioita: nymfomania, satyriasis, nostalgia ja juoppous eli dipsia. Olipa tuolloin nimetty sairaudeksi pakkovaellus eli fuuga, ja harva tulee enää ajatelleeksi, että talviset Kanarian-matkat ovatkin itse asiassa dissosiatiivista pakkovaellusta eli pyristelyä ahdistavasta stressitilanteesta sieltä sorvin ääreltä. Myös Anton Mesmerin näkymättömään elämänvoimaan eli fluidunumiin aikoinaan vaikutettiin animaalisella magnetismilla, ja saipa Bonnin yliopisto sen nimisen professuurin aikanaan.
Depressio korvasikin aikaisemman melankolian 1800-luvun puolivälin jälkeen, ja se oli masennusta, johon liittyi usein ikäviä harha-ajatuksia. Se oli monen alkoholistin diagnoosi tuohon aikaan. Ahdistus myös alkoi tulla tautiluokitukseen, ja erilaiset obsessiivis-impulsiiviset pakkomielteet olivat sen seurausta. Tällöin yleinen määritelmä oli neurastenia eli hermoheikkous. Varsinkin Freud kunnostautui hysteerikkojen hoidossa, ja senkin alkuperää selvitellään kirjassa. Kreikan kielen sana hystera tarkoittaa kohtua, ja tuolloin pääteltiin, että biologiset syyt aiheuttavat järjen hiipumista – toisin sanoen kohtu tuottaa noille hysteerikoille painetta sydämeen, maksaan ja keuhkoihin, ja hysteriaa aiheutti mm. miespuolisen petikaverin puuttuminen.
Oma lukunsa on freudilainen vallankumous, eli mielisairauden syitä pitää etsiä erityisesti potilaan lapsuudesta. Siinä tarvitaan tietysti psykoterapeuttia, jolle potilas avautuu. Kun terapointia tehdään tarpeeksi monta kertaa ja kun potilas riittävästi lihottaa terapoijan lompakkoa, tervehtyminen voikin onnistua. Tästä ei kirjoittajan mielestä ole riittävää tutkimustietoja, ja se Freudhan erikoistui uransa huippuvuosina helpottamaan varsinkin varakkaiden amerikkalaisten elämäntuskaa ja neurooseja – aika huonolla menestyksellä, joskaan ei taloudellisesti. Freudin psykoanalyysin empiirinen perusta löytyy lähinnä potilaskeskusteluista, ja hänen erityisalaansa olivat neuroosit. Psykoterapiahan perustuu pitkälti suggestioon, eli terapeutin rauhoittava puhe ja ymmärtämisen teeskentely vaikuttavat potilaan mielentilaan ja siten paranemisprosessiin. Avainjuttuja olivat unet ja lapsuudenkokemukset. Ai niin – James Braid briteistä keksi tuoda hypnoosin pöpien hoitoon, mikä antoi uutta potkua puheen voimalla parantaville. Pietikäinen listaa muutamia psykoanalyyttisiä selityksiä sairauksille: astma on tukahdutettua äidinkaipuuta. Parkinsonin tauti on sekin tukahdutettuja tunteita — tällä kertaa vihan!?
Kun päästään 1900-luvulle Pietikäinen ottaa esille näin nykynäkökulmasta mielipuolisia hullujenhoitomenetelmiä, joista ensimmäinen esimerkki on insuliinisokki. Wieniläinen psykiatri Manfred Sakel keksi antaa narkomaanille yliannostuksen insuliinia. Hän kirjoitti oikein kirjankin ”oikeaoppisesta” hullujenhoidosta. Potilas piikitettiin insuliinilla sokkiin jopa kymmenen kertaa viikossa, ja sokeriliemellä saatiin virkoamaan. Tekijä tahkosi tällä systeemillä omaisuuden, ja ”hoitomenetelmä” levisi myös Suomeen, jossa todettiin Ilmari Kalpan sanoin näin: ” – – yhtä välttämätön kuin leikkaussali on kirurgisessa sairaalassa on insuliinisali mielisairaalassa.” Sakel päätteli, että hulluuden piirteet vahingoittivat aivojen evolutionaalisesti nuorempaa osaa, ja siihen pistokset olivat täsmälääke!?
Oma lukunsa oli sitten sähkösokkien antaminen neurasteenikoille (hermoheikoille) ja sittemmin skitsofreenikoille. Siitä on kiittäminen italialaisia Ugo Cerlettiä ja Lucio Biniä. Menetelmällä onnistuttiin tuottamaan agroaniinia, jolla pantiin kuriin niin niskuroivat potilaat kuin piristettiin masentuneetkin. Seurauksena oli usein vakavia lähimuistin häiriöitä niin kuin Ken Keseyn ohjaamassa ja Jack Nicholsonin tähdittämässä klassikkofilmissäkin. Uskottiinpa viime vuosisadan alussa (Cotton), että tulehtuneiden hampaiden kiskominen älyttömän ihmisen suusta oli polun alku parantumiseen. Samainen puoskari keksi myös ”parantaa” kreisejä Yhdysvalloissa lyhentämällä potilaiden paksusuolta, mutta kuolleisuusluvut olivat huimat, ennen kuin sekin mielipuolisuus keskeytettiin.
Walter Freemanin ansioksi luetaan ”transorbitaalisen menetelmän” eli lobotomian kehittäminen. Ohimolohkoista tuhottiin tervettä aivokudosta aluksi silmäkuopan alta sohimalla ohuella ja terävällä puikolla sinne sun tänne. Sitä kehitti edelleen portugalilainen neurologi Moniz, joka sai innovaatiostaan Nobelin palkinnon. Sohimisen lisäksi ruiskutettiin pirtua (leukotomia) tai leikeltiin otsalohkojen aivokudosta instrumentein. Tuloksena saatiin lauhkeita potilaita, jotka eivät aiheuttaneet häiriöitä. Tätä sadistista hoitomenetelmää alettiin soveltaa käyttäytymisen hallintaan, ja ehkä kuuluisin tapaus on Rosemary Kennedy, joka oli isänsä mielestä seksuaalisesti liian aktiivinen, ja lobotomoitu tulevan presidentin isosisko invalidisoitiin kaksivuotiaan tasolle loppuiäkseen. 1900-luvun alussa monet rikolliset, prostituoidut ja homotkin saivat psykopaattidiagnoosin, eikä siitä ollut pitkä askel lobotomoida näitä ”psykopaattisia persoonallisuuksia”. Rock and roll, Elvis ja James Dean olivat sittemmin hirveän ”psykopatiaviruksen” levittäjiä.
Skitsofrenia on ollut varsinainen muotidiagnoosi, kun ei muuta ole keksitty. Sen isiksi nimetään Emil Kraepel ja Eugen Bleuler, jotka kehittivät diagnoosin dementia praecox, ja Kahlbaum lisäsi siihen vielä paranoian eli vainoharhaisuuden. Neuvostoliitossa skitsoiksi diagnosoitiin kommunismiin kielteisesti suhtautuneita, sillä he eivät tuntuneet sopeutuvan silloiseen ideologiaan ja vallitseviin normeihin eivätkä niistä välittäneet. Jotkut määrittelivät sen sisäisen koheesion hajoamiseksi: ” – – ajatukset menettävät loogisen kiinteytensä ja muuttuvat sekavien mielleyhtymien sanasalaatiksi.” Sitähän se sitten varmaan on, jos ei sisäistä juuri niin kuin pitää yhteiskunnan vallitsevia arvoja ja paina päätään kumaraan. Silti tuntuu, että skitsofrenia on yhtä suuri mysteeri kuin sen keksimisen alkuaikoina.
Isoille lääkefirmoille mielenterveysongelmien hoito pillereillä on ollut oikea kultakaivos viimeiset vuosikymmenet. Aikoinaan oopiumia toki käytettiin ahdistuksen hallintaan, mutta Litiumin käyttö (John Cade) rauhoittaa maanis-depressiivisiä potilaita. Klooripropatsiini ja Thorazine-nimellä lanseerattu ”ihmelääke” alkoi takoa miljardivoittoja. Lapsille, skitsoille ja autisteille annettiin isoja annoksia LSD:tä. Psilosybiinikin auttoi helpottamaan psykiatrisia potilaita. Meprobamaatti mainostettiin tunneasperiinina ja onnellisuuspillerinä (Milltown). Ritalinia käytettiin energialääkkeenä. Bentsodiatseptiinit helpottivat ahdistusta. Bentsoista ja Valiumista tulikin muotilääkkeitä. Ujoutta ja sosiaalista ahdistusta helpottaa Paxil. Prozac karkottaa huolet.
Sen verran todettakoon rotuhygieniasta ja eugeniikasta, että natsejahan tavataan demonisoida heidän herrarotuopistaan. Usein kuitenkin jää sanomatta, että ennen toista maailmasotaa amerikkalaiset instituutiot, esim. Rockefeller-säätiö ja Carnegie-instituutti olivat voimallisesti mukana kehittelemässä jonkintyyppistä white power -konseptia siellä Keski-Euroopassa. Yhdysvalloissakin on ollut lukuisia mielenhallintaohjelmia, joista mainitaan mm. MKULTRA, jossa perusajatus on ihan sama kuin jossain Jason Bourne -pläjäyksissä, että ihmisestä tehdään robottimainen ase aivopesun avulla. Ensin viedään medikaalisesti lähimuisti, ja soturi muokataan poismallintamisen avulla epähumaaniksi ihmistaistelurobotiksi.
Kirjan lukemisen jälkeen saakin suhtautua aika kriittisesti erilaisten psykoepidemioiden (esim. BED, ADHD, ADD, kaksisuuntainen mielialahäiriö) ja ahdistustilojen hoitoon, kun niistä on tehty kaiken maailman käypä hoito -suosituksia psykomedikaalisine ongelmineen, jotka ovat varsinainen rahasampo lääkefirmoille ja valtava kustannussäästö hoitojärjestelmille (kuten sairaalahoito ja terapiat). Vielä kun joka tuutista tulee jos jonkinnäköistä juttua ihan lehtien palstoilla erityisherkkyydestä ja psykosomaattisista oireista, ihmiset alkavat kuvitella ja herkistyvät tarkkailemaan omaa terveyttään nurinkurisesti. Ikään kuin muotidiagnoosista saakin helpotuksen jonkin julkkiksen tarinan perusteella, ja oma elämä avautuu saadun valaistumiskokemuksen avittamana sekä oman mielikuvituksen voimalla ihan uuteen asentoon. Nykyään on lisäksi huomattu monissa tutkimuksissa stressin olevan avaintekijä psykosomaattisissa sairauksissa, ja esille nostetaan sydän- ja verisuonisairaudet ja syöpäkin, mutta sitä ei kirjassa käsitellä ollenkaan.
Kaiken kaikkiaan perusongelma lienee siinä, että psykiatrin havaintoja ohjaa ennen kaikkea, että hänellä on tietynlainen vinoutunut perusasenne nähdä terve ihminen sairaana. Sairaalaan joutuessaan yhä vieläkin potilas usein depersonalisoidaan ja hänet laitostetaan yhdenmukaiseksi, näkymättömäksi muiden kaltaistensa seuraan. Siellä hän on tai avohoidossa muiden ylidiagnosoitujen kohtalotoveriensa joukossa. No, se sentään helpottaa, että saa ADHD-käyttäytymiselleen ja kärsimykselleen oikein "tieteellisen" vahvistuksen ja sitä kautta oikeutuksen erivapauksiin, sairauslomaan ja hoitoonkin – tabuja tietenkään unohtamatta.
Rakenne on selkeä ja johdonmukainen, ja viimeinen luvuista on jonkinlainen yhteenveto, katsaus menneisyyteen ja tulevaisuuteenkin. Aluksi lähdetään antiikista, ja sitten siirrytään psykiatrian kehittymiseen ja mielisairaalalaitoksen historiaan. Kolmannessa luvussa päästään 1900-luvulle, pillerivallankumoukseen ja siihen, miten psykiatriaa käytettiin riiston ja sorronkin välineenä. Lopuksi on viitteet, lähdeluettelo, asia- ja henkilöhakemisto, joista jälkimmäisistä ei ollut hyötyä, kun sivunumerot puuttuivat digiversiosta.
Hulluuden historian myötä kirjoittaja esittelee oivallisesti myös kulttuurihistoriaa antiikin tarinoiden avulla. Ääneen pääsevät niin Sofokleen Aias kuin Medeiakin. Myös antiikin Kreikan humoraalioppi esitellään, eli nuppi saattoi siihen aikaan mennä sekaisin, jos elämännesteet olivat epätasapainossa: haima (veri), khole (sappi), melankhole (musta sappi) ja flegma (lima). Näistä viimeisin aiheutti silloisen tulkinnan mukaan mm. epilepsiaa ja diabetesta. Sitten päästäänkin Roomaan ja Marcus Aureliuksen henkilääkäriin Galenokseen, jolta oli peräisin temperamenttioppi niistä koleerikoista flegmaatikkoihin.
Keskiajan loppuaikoina Augustinus pääsi vaikuttamaan pöpiyden määrittelyihin, mistä olikin vain lyhyt askel noitavainoihin. Tuohon aikaan uskottiin, että demonit aiheuttivat hulluuskohtauksia, ja tarkemmin sanottuna succubukset viettelivät miehiä lihan himoihin, ja naiset puolestaan olivat incubusten riivaamina, kunnes kirjassa päästiin noita-akkojen ja demonien lemmenleikkeihin. Noitavainot yhdistetään pitkälti kirkon harjoittamaan sortoon, ja esiin nostetaan Noitavasara ja sen tekijät Jacob Strenger ja Heinrich Kramer, alias Henricus Institoris. Vasta 1600-luvulla saksalainen lääkäri-alkemisti Paracelsus pähkäili, että mielenvikaisuus voisi olla sielun ja hengen sairaus.
Kun noitavainot olivat historiaa, katse käännettiin Galenokseen, ja Robert Burton ajantasaisti hänen näkemyksiään melankoliasta, ja vielä nykyäänkin monet ajattelevat renessanssiajan taiteilijoiden tapaan luovuuden ja hulluuden jotenkin kuuluvan läheisesti toisiinsa. Toki keskiajalla oli niitä paholaisten ja noitien riivaamia melankolikkoja, mutta Burton lisäsi tähän vielä rakkaus- ja uskonnollisen melankolian, josta jälkimmäinen ”on vakava olotila, sairauteen, kuolemaan ja kadotukseen vievä kuilu”.
Kun aatehistorian asiantuntijan mukana ollaan matkassa, seuraavana on luonnollisesti Descartesin, Hobbesin ja Locken vuoro. Ensin mainittuhan jakoi ihmisen kahtia: sielun pitäisi olla vapaa, mutta ruumis on kuin höyrykone. Sielun paikka oli käpyrauhasessa. Hobbesin tulkinta materialistina oli se, että aivot toimivat kuin kellon koneisto, ja kun jokin ratas heittää, ajattelu on vääränlaista – siis hullua. Lockelta oli peräisin tyhjä taulu eli tabula rasa -idea, eli ihminen ei ole alkujaan mitään, ja siitä eteenpäin hän ei muuta olekaan kuin kokemustensa summa.
Viimein päästään 1800-luvun alkuun ja modernin psykiatrian perustajaan eli ranskalaiseen Philippe Phineliin. Hän oli siis ensimmäisiä, jotka alkoivat päästää kahleisiin kytkettyjä hulluja säilöönottopaikoista, joita asyyleiksi kutsuttiin, vapaaksi – muttei sentään kaiken kansan keskuuteen. Pinelin käsityksen mukaan ihminen saattoi menettää järkensä, jos hän on vieraantunut omasta luonnostaan, ja hänen suosikkifilosofinsa oli muuan Rousseau. Pineliä saamme kiittää kahden uuden sairauden keksimisestä, ja ne ovat dementia ja idiotia. Ensin mainitulla ei ole oikein mitään arvostelukykyä ja jälkimmäisellä älyllinen toiminta on vähintään rajoittunutta. Näin nykylukijan näkökulmasta hoitohenkilökunnan nimeäminen alienisteiksi kuulostaa aika hassulta, ikään kuin ne bimbot olisivat olleet humanoideja. Olipa muuan saksalainen Reil kehittämässä ”vitalistisen elämänvoiman” hallintamekanismeja, ja hänet nimetäänkin ensimmäiseksi biologiseksi psykiatriksi. Ylirasittuneet hermot kaipasivat lepoa eli astethiaa, ja se oli askel toipumiseen.
Yhä edelleen kuulee väitettävän, että miehillä ja naisilla eri aivopuoliskot hallitsevat toimintaa, ja sentyyppinen ajattelu lienee peräisin August Comtelta, joka loi pohjan ajattelulle rationaalisesta ja irrationaalisesta. Toisin sanoen vasen aivopuolisko edusti sivistystä ja järkeä ja oikealta puolelta pääsivät karkuun alkukantaiset ja irrationaaliset intohimot, jotka olivat tietysti barbaarikansoihin liitettyjä ominaisuuksia ja aika usein naisiinkin!? Sitten tutkaillaan myös Augustin Morellin rappeutumisoppia, johon vedoten suljettiin yhteisön normeista piittaamattomat laitokseen ja jonka vaikutuksesta starttasi eugeniikka monine variaatioineen. Myös maailmankuulu kasviluokittelija Linné kunnostautui psykiatrian saralla luokitellessaan erilaisia poikkeavuuksia ja fobioita: nymfomania, satyriasis, nostalgia ja juoppous eli dipsia. Olipa tuolloin nimetty sairaudeksi pakkovaellus eli fuuga, ja harva tulee enää ajatelleeksi, että talviset Kanarian-matkat ovatkin itse asiassa dissosiatiivista pakkovaellusta eli pyristelyä ahdistavasta stressitilanteesta sieltä sorvin ääreltä. Myös Anton Mesmerin näkymättömään elämänvoimaan eli fluidunumiin aikoinaan vaikutettiin animaalisella magnetismilla, ja saipa Bonnin yliopisto sen nimisen professuurin aikanaan.
Depressio korvasikin aikaisemman melankolian 1800-luvun puolivälin jälkeen, ja se oli masennusta, johon liittyi usein ikäviä harha-ajatuksia. Se oli monen alkoholistin diagnoosi tuohon aikaan. Ahdistus myös alkoi tulla tautiluokitukseen, ja erilaiset obsessiivis-impulsiiviset pakkomielteet olivat sen seurausta. Tällöin yleinen määritelmä oli neurastenia eli hermoheikkous. Varsinkin Freud kunnostautui hysteerikkojen hoidossa, ja senkin alkuperää selvitellään kirjassa. Kreikan kielen sana hystera tarkoittaa kohtua, ja tuolloin pääteltiin, että biologiset syyt aiheuttavat järjen hiipumista – toisin sanoen kohtu tuottaa noille hysteerikoille painetta sydämeen, maksaan ja keuhkoihin, ja hysteriaa aiheutti mm. miespuolisen petikaverin puuttuminen.
Oma lukunsa on freudilainen vallankumous, eli mielisairauden syitä pitää etsiä erityisesti potilaan lapsuudesta. Siinä tarvitaan tietysti psykoterapeuttia, jolle potilas avautuu. Kun terapointia tehdään tarpeeksi monta kertaa ja kun potilas riittävästi lihottaa terapoijan lompakkoa, tervehtyminen voikin onnistua. Tästä ei kirjoittajan mielestä ole riittävää tutkimustietoja, ja se Freudhan erikoistui uransa huippuvuosina helpottamaan varsinkin varakkaiden amerikkalaisten elämäntuskaa ja neurooseja – aika huonolla menestyksellä, joskaan ei taloudellisesti. Freudin psykoanalyysin empiirinen perusta löytyy lähinnä potilaskeskusteluista, ja hänen erityisalaansa olivat neuroosit. Psykoterapiahan perustuu pitkälti suggestioon, eli terapeutin rauhoittava puhe ja ymmärtämisen teeskentely vaikuttavat potilaan mielentilaan ja siten paranemisprosessiin. Avainjuttuja olivat unet ja lapsuudenkokemukset. Ai niin – James Braid briteistä keksi tuoda hypnoosin pöpien hoitoon, mikä antoi uutta potkua puheen voimalla parantaville. Pietikäinen listaa muutamia psykoanalyyttisiä selityksiä sairauksille: astma on tukahdutettua äidinkaipuuta. Parkinsonin tauti on sekin tukahdutettuja tunteita — tällä kertaa vihan!?
Kun päästään 1900-luvulle Pietikäinen ottaa esille näin nykynäkökulmasta mielipuolisia hullujenhoitomenetelmiä, joista ensimmäinen esimerkki on insuliinisokki. Wieniläinen psykiatri Manfred Sakel keksi antaa narkomaanille yliannostuksen insuliinia. Hän kirjoitti oikein kirjankin ”oikeaoppisesta” hullujenhoidosta. Potilas piikitettiin insuliinilla sokkiin jopa kymmenen kertaa viikossa, ja sokeriliemellä saatiin virkoamaan. Tekijä tahkosi tällä systeemillä omaisuuden, ja ”hoitomenetelmä” levisi myös Suomeen, jossa todettiin Ilmari Kalpan sanoin näin: ” – – yhtä välttämätön kuin leikkaussali on kirurgisessa sairaalassa on insuliinisali mielisairaalassa.” Sakel päätteli, että hulluuden piirteet vahingoittivat aivojen evolutionaalisesti nuorempaa osaa, ja siihen pistokset olivat täsmälääke!?
Oma lukunsa oli sitten sähkösokkien antaminen neurasteenikoille (hermoheikoille) ja sittemmin skitsofreenikoille. Siitä on kiittäminen italialaisia Ugo Cerlettiä ja Lucio Biniä. Menetelmällä onnistuttiin tuottamaan agroaniinia, jolla pantiin kuriin niin niskuroivat potilaat kuin piristettiin masentuneetkin. Seurauksena oli usein vakavia lähimuistin häiriöitä niin kuin Ken Keseyn ohjaamassa ja Jack Nicholsonin tähdittämässä klassikkofilmissäkin. Uskottiinpa viime vuosisadan alussa (Cotton), että tulehtuneiden hampaiden kiskominen älyttömän ihmisen suusta oli polun alku parantumiseen. Samainen puoskari keksi myös ”parantaa” kreisejä Yhdysvalloissa lyhentämällä potilaiden paksusuolta, mutta kuolleisuusluvut olivat huimat, ennen kuin sekin mielipuolisuus keskeytettiin.
Walter Freemanin ansioksi luetaan ”transorbitaalisen menetelmän” eli lobotomian kehittäminen. Ohimolohkoista tuhottiin tervettä aivokudosta aluksi silmäkuopan alta sohimalla ohuella ja terävällä puikolla sinne sun tänne. Sitä kehitti edelleen portugalilainen neurologi Moniz, joka sai innovaatiostaan Nobelin palkinnon. Sohimisen lisäksi ruiskutettiin pirtua (leukotomia) tai leikeltiin otsalohkojen aivokudosta instrumentein. Tuloksena saatiin lauhkeita potilaita, jotka eivät aiheuttaneet häiriöitä. Tätä sadistista hoitomenetelmää alettiin soveltaa käyttäytymisen hallintaan, ja ehkä kuuluisin tapaus on Rosemary Kennedy, joka oli isänsä mielestä seksuaalisesti liian aktiivinen, ja lobotomoitu tulevan presidentin isosisko invalidisoitiin kaksivuotiaan tasolle loppuiäkseen. 1900-luvun alussa monet rikolliset, prostituoidut ja homotkin saivat psykopaattidiagnoosin, eikä siitä ollut pitkä askel lobotomoida näitä ”psykopaattisia persoonallisuuksia”. Rock and roll, Elvis ja James Dean olivat sittemmin hirveän ”psykopatiaviruksen” levittäjiä.
Skitsofrenia on ollut varsinainen muotidiagnoosi, kun ei muuta ole keksitty. Sen isiksi nimetään Emil Kraepel ja Eugen Bleuler, jotka kehittivät diagnoosin dementia praecox, ja Kahlbaum lisäsi siihen vielä paranoian eli vainoharhaisuuden. Neuvostoliitossa skitsoiksi diagnosoitiin kommunismiin kielteisesti suhtautuneita, sillä he eivät tuntuneet sopeutuvan silloiseen ideologiaan ja vallitseviin normeihin eivätkä niistä välittäneet. Jotkut määrittelivät sen sisäisen koheesion hajoamiseksi: ” – – ajatukset menettävät loogisen kiinteytensä ja muuttuvat sekavien mielleyhtymien sanasalaatiksi.” Sitähän se sitten varmaan on, jos ei sisäistä juuri niin kuin pitää yhteiskunnan vallitsevia arvoja ja paina päätään kumaraan. Silti tuntuu, että skitsofrenia on yhtä suuri mysteeri kuin sen keksimisen alkuaikoina.
Isoille lääkefirmoille mielenterveysongelmien hoito pillereillä on ollut oikea kultakaivos viimeiset vuosikymmenet. Aikoinaan oopiumia toki käytettiin ahdistuksen hallintaan, mutta Litiumin käyttö (John Cade) rauhoittaa maanis-depressiivisiä potilaita. Klooripropatsiini ja Thorazine-nimellä lanseerattu ”ihmelääke” alkoi takoa miljardivoittoja. Lapsille, skitsoille ja autisteille annettiin isoja annoksia LSD:tä. Psilosybiinikin auttoi helpottamaan psykiatrisia potilaita. Meprobamaatti mainostettiin tunneasperiinina ja onnellisuuspillerinä (Milltown). Ritalinia käytettiin energialääkkeenä. Bentsodiatseptiinit helpottivat ahdistusta. Bentsoista ja Valiumista tulikin muotilääkkeitä. Ujoutta ja sosiaalista ahdistusta helpottaa Paxil. Prozac karkottaa huolet.
Sen verran todettakoon rotuhygieniasta ja eugeniikasta, että natsejahan tavataan demonisoida heidän herrarotuopistaan. Usein kuitenkin jää sanomatta, että ennen toista maailmasotaa amerikkalaiset instituutiot, esim. Rockefeller-säätiö ja Carnegie-instituutti olivat voimallisesti mukana kehittelemässä jonkintyyppistä white power -konseptia siellä Keski-Euroopassa. Yhdysvalloissakin on ollut lukuisia mielenhallintaohjelmia, joista mainitaan mm. MKULTRA, jossa perusajatus on ihan sama kuin jossain Jason Bourne -pläjäyksissä, että ihmisestä tehdään robottimainen ase aivopesun avulla. Ensin viedään medikaalisesti lähimuisti, ja soturi muokataan poismallintamisen avulla epähumaaniksi ihmistaistelurobotiksi.
Kirjan lukemisen jälkeen saakin suhtautua aika kriittisesti erilaisten psykoepidemioiden (esim. BED, ADHD, ADD, kaksisuuntainen mielialahäiriö) ja ahdistustilojen hoitoon, kun niistä on tehty kaiken maailman käypä hoito -suosituksia psykomedikaalisine ongelmineen, jotka ovat varsinainen rahasampo lääkefirmoille ja valtava kustannussäästö hoitojärjestelmille (kuten sairaalahoito ja terapiat). Vielä kun joka tuutista tulee jos jonkinnäköistä juttua ihan lehtien palstoilla erityisherkkyydestä ja psykosomaattisista oireista, ihmiset alkavat kuvitella ja herkistyvät tarkkailemaan omaa terveyttään nurinkurisesti. Ikään kuin muotidiagnoosista saakin helpotuksen jonkin julkkiksen tarinan perusteella, ja oma elämä avautuu saadun valaistumiskokemuksen avittamana sekä oman mielikuvituksen voimalla ihan uuteen asentoon. Nykyään on lisäksi huomattu monissa tutkimuksissa stressin olevan avaintekijä psykosomaattisissa sairauksissa, ja esille nostetaan sydän- ja verisuonisairaudet ja syöpäkin, mutta sitä ei kirjassa käsitellä ollenkaan.
Kaiken kaikkiaan perusongelma lienee siinä, että psykiatrin havaintoja ohjaa ennen kaikkea, että hänellä on tietynlainen vinoutunut perusasenne nähdä terve ihminen sairaana. Sairaalaan joutuessaan yhä vieläkin potilas usein depersonalisoidaan ja hänet laitostetaan yhdenmukaiseksi, näkymättömäksi muiden kaltaistensa seuraan. Siellä hän on tai avohoidossa muiden ylidiagnosoitujen kohtalotoveriensa joukossa. No, se sentään helpottaa, että saa ADHD-käyttäytymiselleen ja kärsimykselleen oikein "tieteellisen" vahvistuksen ja sitä kautta oikeutuksen erivapauksiin, sairauslomaan ja hoitoonkin – tabuja tietenkään unohtamatta.
January 5, 2019
Aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäisen Hulluuden historia on äärimmäisen selkeä ja kattava yleishistorian esitys psykologian ja psykiatrian kehityksestä, alkaen kivikaudesta ja antiikista, päätyen aina 1900-luvun lopulle ja meidän päiviimme saakka.
Kirja avaa loistavalla tavalla paitsi mielenterveyden tutkimuksen, myös lääketieteen ja ajattelun historiaa. On hyvä muistaa, että psykologia erkani filosofian suuresta puusta omaksi tutkimuskentäkseen vasta 1800-luvun lopulla.
Kirjaa lukee hyvänä esimerkkinä tieteen pitkästä kehitystarinasta: Pimeässä ja tietämättömyydessä tarpomisesta; edistymisestä ja taantumisesta; uskon, luulon, taikauskon ja perinteiden painolastista, sekä peräänantamattomuudesta ja loistavista läpimurroista.
Millainen määrä kärsimystä onkaan saavutettu antamalla auktorien murskata jähmeällä arvovallaan totuutta kohti ponnistelevien yritykset, kuinka paljon uutta ja tuoretta, puhdasta hyvää tapahtuu silloin, kun tutkimus ja ajattelu vapautetaan ennakkoluuloista ja sen annetaan mennä ilman ulkoa päin tulevaa painetta eteenpäin?
Jokaiselle psykologian parissa työskentelevälle tai siitä kiinnostuneelle Hulluuden historia on ehdottomasti lukemisen arvoinen, yleissivistävä teos!
Kirja avaa loistavalla tavalla paitsi mielenterveyden tutkimuksen, myös lääketieteen ja ajattelun historiaa. On hyvä muistaa, että psykologia erkani filosofian suuresta puusta omaksi tutkimuskentäkseen vasta 1800-luvun lopulla.
Kirjaa lukee hyvänä esimerkkinä tieteen pitkästä kehitystarinasta: Pimeässä ja tietämättömyydessä tarpomisesta; edistymisestä ja taantumisesta; uskon, luulon, taikauskon ja perinteiden painolastista, sekä peräänantamattomuudesta ja loistavista läpimurroista.
Millainen määrä kärsimystä onkaan saavutettu antamalla auktorien murskata jähmeällä arvovallaan totuutta kohti ponnistelevien yritykset, kuinka paljon uutta ja tuoretta, puhdasta hyvää tapahtuu silloin, kun tutkimus ja ajattelu vapautetaan ennakkoluuloista ja sen annetaan mennä ilman ulkoa päin tulevaa painetta eteenpäin?
Jokaiselle psykologian parissa työskentelevälle tai siitä kiinnostuneelle Hulluuden historia on ehdottomasti lukemisen arvoinen, yleissivistävä teos!
December 25, 2023
Erittäin mielenkiintoinen ja informatiivinen, vaikkakin raskas teos. Kokonaisuutena hyvin jäsennelty ja pätevä katsaus hulluuden ja mielenterveyden historiaan.
March 2, 2025
Todella tärkeä ja kattava teos psykiatrian ja psykologian historiasta! Selkeä ja suhteellisen helppolukuinen kirja lyhyine kappaleineen pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Mielestäni jokaisen mielenterveyden parissa työskentelevän tulisi lukea aiheesta; vetää hiljaiseksi ja auttaa ymmärtämään, miten hulluus ja mielenterveys nykypäivänä käsitetään. Monet asiat ovat paremmin, mutta edelleen on myös paljon opittavaa ja peiliin katsomista, kuten millä tahansa aikakaudella.
November 1, 2021
Todella mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu teos. Välillä kirjoittaja paneutuu liikaa epäolennaisiin asioihin, mutta kokonaisuudessaan oikein toimiva.
February 16, 2024
Petyin kovasti heti kirjan alussa, kun ensimmäiset 2000 vuotta (joita olin kovasti odottanut, kun ostin kirjan) oli kuitattu vain yhdellä luvulla. Päätin kuitenkin antaa kirjalle mahdollisuuden. Kirjan luvut vaihtelivat ihan kiinnostavista aina täysin tylsiin asti. Varsinkin kirjan loppu ei vastannut odotuksiani, vaan keskittyi niinkin tyhjänpäiväisiin asioihin kuin lääkäreiden tautiluokituksiin.
January 27, 2023
Ajoittain kirjassa takerruttiin mielestäni liian yksityiskohtaisesti joihinkin asioihin. Muuten mielenkiintoinen kirja!
April 20, 2020
(Tämä teksti on kirjoitettu alunperin koevastauksena.)
Petteri Pietikäisen Hulluuden historiasta saamani käsitys hulluudesta hoidettavana ja parannettavana ilmiönä oli, että "hulluuden hoidossa" oli psykologisen ongelman (mielenterveys, mutta myös mm. neurologia) sijaan kyseessä enimäkseen sosiologinen ongelma. Hullu oli samanaikaisesti yhteisön jäsen ja sen ulkopuolinen: jäsen, koska hänen läheisensä olivat; ulkopuolinen, koska hullu ei kyennyt (enää) yhteisön sääntöihin sitoutumaan. Tämä asettaa hullun pulmalliseen välitilaan, jossa hän yksitellen kohtaa kaikki yhteisön elämään eri aikoina vaikuttavat voimat: maailmankuvan (noita, kirottu, sairas), auktoriteetit (hoitovastuu papilla, lääkärillä; hallintovastuu kirkolla, valtiolla), yhteiskuntaluokat ("köyhät on hulluja, rikkaat eksentrikkoja"), yhteisön rivijäsenet (tuki yhteisössä vai eristys ulkopuolelle), moraali (mitä tehdä ihmiselle joka ei sopeudu?) resurssien rajallisuudet (mihin on varaa, tingitäänkö), turvallisuus (vaarallisuus itselle ja ympäristölle), sijoitus (sairaala, avohoito, itsenäinen elämä), oikeuslaitoksen (hullun ja tämän ympäröivien ihmisten kansalais- ja ihmisoikeudet). Erikseen on vielä sanottava, että hullu kohtaa nämä voimat pääomiltaan kompromisoidussa asemassa: kirjan huonoimmassa asemassa oleva hullu on useinmiten matalasti koulutettu, bourdieulaisittain pääomiltaan varaton henkilö (kuten kirja toteaa: pääomitetut ihmiset eivät olleet mielisairaita, vaan hermoheikkoja).
Toisaalta psykologisesti hulluuteen liittyy ennenkaikkea sen ilmenemismuodot eri aikakausina; hulluuden "tyypin" muutos aikakaudesta toiseen. Tämä näkökulma jää kuitenkin Pietikäisenkin kirjassa sosiologiseen näkökulmaan nähden sivuhuomioksi: eri kulttuureissa ja eri ajoissa erilaiset sairaudet ovat yleisiä ja sairauksien ilmenemismuoto vaihtuu. Tässä mielessä tenttikysymyksen "hoitaminen" ja "parantaminen" ei liity niinkään hullujen kuntouttamiseen kuin hulluuden hoitamiseen/parantamiseen ilmiönä ("miten sote-sektori hoidetaan tai sen ongelmia parannetaan?").
Pietikäinen esittelee hulluuden (länsimaisen) historian etenemisen pitkälle 1700-lukua nimenomaan uskonnon kautta. Kirjan ensimmäinen punainen lanka -- ja varsinainen teoksen alku -- on hoitovastuun siirtäminen maallisille auktoriteeteille ja tämän seuraukset. Samalla siirtymä aloittaa vuosisatoja kestävän skisman sieluja perinteisesti hoitaneiden pappien ja mieliin professio-oikeutta hakevien nykyisten psykiatrien välillä. Vaikka hullujen voisi psykologian näkökulmasta ajatellen olla tässä keskiössä (kumman apu auttaa enemmän parantumisessa), Pietikäinen lähestyy asiaa nimenomaan sosiologian näkökulmasta, jossa kaksi eri ammattiyhteisöä käy keskinäistä kamppailua hullujen hallinnan kautta saatavista resursseista, jotka edelleen ovat mahdollisuus paitsi ihmisten auttamiseen, niin yhteiskunnan arvostukseen ja henkilökohtaiseen gloriaan. Pappien sisäinen politikointi jää kirjassa pimentoon, mikä saattaa tietenkin johtua enemmän siitä ettei papeilla ollut "modernina aikana" pohtia omaa näkemystään tarkemmin.
Kirjan toinen punainen lanka käsittelee hullun määrittelyä yhteiskunnallisena paariana: mitä on olla hullu? Onko se oikeasti aina kyvyttömyyttä itsenäiseen elämään, vai enemmänkin moraalista paheksuntaa poikkeavaan käytökseen, josta tulee rangaista kovemmalla kädellä? Kirjassa kerrottu anekdootti Neuvostoliiton käyttämästä toisinajattelijoiden lukitsemisesta mielisairaalaan on tietenkin ilmiselvä tilanne, mutta onko tämä neuvostomallin ominaisuus, vai jotain yleismaallista, joka Neuvostoliiton poliittisen systeemin vuoksi on näkyvämmin selvä? Onkin huomattava, että kirja esittää useita tarinoita länsimaalaisista ihmisistä, jotka esimerkiksi naiseutensa vuoksi tulevat julistetuksi mielisairaiksi. Toisaalta mielisairauden ollessa myös luokkakysymys (yläluokan "hermoheikkous" jonka parantaminen tapahtuu kylpylässä) osoittaa mielisairauden määrittelyyn sisältyvän luokkasodan. Ehkä Neuvostoliitto ei ollut erityinen koska se sulki toisinajattelijoita mielisairaaloihin, vaan koska nämä toisinajattelijat olivat ilmeisesti paremmin koulutettuja verrattuna Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan matalamminkoulutettuihin hulluihin, joiden bourdieulaiset pääomat eivät riittäneet vapaana pysymiseen?
Nykyaikaan tultaessa mielisairaalat ovat kadonneet pillerien ja avohoidon taakse. Pietikäinen kuitenkin pohtii, onko tämä historian loppu? Psykiatriassa on kerta toisensa jälkeen ensin todettu mielisairauksia ratkaistuiksi, vain huomataksemme että tavalla tai toisella tie johtaa takaisin piirtopöydän ääreen. Jonkinlaisena synteesinä Pietikäinen tuo esiin pillereiden ja terapian yhteisvaikutusta avohoidon kanssa "parhaana tunnettuna" tekniikkana, ja onhan se huomattavasti parempi kuin tulla poltettua noitana tai viettää 50 vuotta kahleissa. Ainakin käsitys siitä, millainen toiminta johtaa mielisairaan (tai hermoheikon) diagnoosiin on ollut pohdittavana vielä aivan viime vuosinakin, esimerkiksi autismin kirjon kanssa. Pohdinta varmasti jatkuu, vieläpä yhä nopeammassa tahdissa kun hullut pääsevät internetin ja avohoidon kautta itse osallistumaan kesksuteluun.
Petteri Pietikäisen Hulluuden historiasta saamani käsitys hulluudesta hoidettavana ja parannettavana ilmiönä oli, että "hulluuden hoidossa" oli psykologisen ongelman (mielenterveys, mutta myös mm. neurologia) sijaan kyseessä enimäkseen sosiologinen ongelma. Hullu oli samanaikaisesti yhteisön jäsen ja sen ulkopuolinen: jäsen, koska hänen läheisensä olivat; ulkopuolinen, koska hullu ei kyennyt (enää) yhteisön sääntöihin sitoutumaan. Tämä asettaa hullun pulmalliseen välitilaan, jossa hän yksitellen kohtaa kaikki yhteisön elämään eri aikoina vaikuttavat voimat: maailmankuvan (noita, kirottu, sairas), auktoriteetit (hoitovastuu papilla, lääkärillä; hallintovastuu kirkolla, valtiolla), yhteiskuntaluokat ("köyhät on hulluja, rikkaat eksentrikkoja"), yhteisön rivijäsenet (tuki yhteisössä vai eristys ulkopuolelle), moraali (mitä tehdä ihmiselle joka ei sopeudu?) resurssien rajallisuudet (mihin on varaa, tingitäänkö), turvallisuus (vaarallisuus itselle ja ympäristölle), sijoitus (sairaala, avohoito, itsenäinen elämä), oikeuslaitoksen (hullun ja tämän ympäröivien ihmisten kansalais- ja ihmisoikeudet). Erikseen on vielä sanottava, että hullu kohtaa nämä voimat pääomiltaan kompromisoidussa asemassa: kirjan huonoimmassa asemassa oleva hullu on useinmiten matalasti koulutettu, bourdieulaisittain pääomiltaan varaton henkilö (kuten kirja toteaa: pääomitetut ihmiset eivät olleet mielisairaita, vaan hermoheikkoja).
Toisaalta psykologisesti hulluuteen liittyy ennenkaikkea sen ilmenemismuodot eri aikakausina; hulluuden "tyypin" muutos aikakaudesta toiseen. Tämä näkökulma jää kuitenkin Pietikäisenkin kirjassa sosiologiseen näkökulmaan nähden sivuhuomioksi: eri kulttuureissa ja eri ajoissa erilaiset sairaudet ovat yleisiä ja sairauksien ilmenemismuoto vaihtuu. Tässä mielessä tenttikysymyksen "hoitaminen" ja "parantaminen" ei liity niinkään hullujen kuntouttamiseen kuin hulluuden hoitamiseen/parantamiseen ilmiönä ("miten sote-sektori hoidetaan tai sen ongelmia parannetaan?").
Pietikäinen esittelee hulluuden (länsimaisen) historian etenemisen pitkälle 1700-lukua nimenomaan uskonnon kautta. Kirjan ensimmäinen punainen lanka -- ja varsinainen teoksen alku -- on hoitovastuun siirtäminen maallisille auktoriteeteille ja tämän seuraukset. Samalla siirtymä aloittaa vuosisatoja kestävän skisman sieluja perinteisesti hoitaneiden pappien ja mieliin professio-oikeutta hakevien nykyisten psykiatrien välillä. Vaikka hullujen voisi psykologian näkökulmasta ajatellen olla tässä keskiössä (kumman apu auttaa enemmän parantumisessa), Pietikäinen lähestyy asiaa nimenomaan sosiologian näkökulmasta, jossa kaksi eri ammattiyhteisöä käy keskinäistä kamppailua hullujen hallinnan kautta saatavista resursseista, jotka edelleen ovat mahdollisuus paitsi ihmisten auttamiseen, niin yhteiskunnan arvostukseen ja henkilökohtaiseen gloriaan. Pappien sisäinen politikointi jää kirjassa pimentoon, mikä saattaa tietenkin johtua enemmän siitä ettei papeilla ollut "modernina aikana" pohtia omaa näkemystään tarkemmin.
Kirjan toinen punainen lanka käsittelee hullun määrittelyä yhteiskunnallisena paariana: mitä on olla hullu? Onko se oikeasti aina kyvyttömyyttä itsenäiseen elämään, vai enemmänkin moraalista paheksuntaa poikkeavaan käytökseen, josta tulee rangaista kovemmalla kädellä? Kirjassa kerrottu anekdootti Neuvostoliiton käyttämästä toisinajattelijoiden lukitsemisesta mielisairaalaan on tietenkin ilmiselvä tilanne, mutta onko tämä neuvostomallin ominaisuus, vai jotain yleismaallista, joka Neuvostoliiton poliittisen systeemin vuoksi on näkyvämmin selvä? Onkin huomattava, että kirja esittää useita tarinoita länsimaalaisista ihmisistä, jotka esimerkiksi naiseutensa vuoksi tulevat julistetuksi mielisairaiksi. Toisaalta mielisairauden ollessa myös luokkakysymys (yläluokan "hermoheikkous" jonka parantaminen tapahtuu kylpylässä) osoittaa mielisairauden määrittelyyn sisältyvän luokkasodan. Ehkä Neuvostoliitto ei ollut erityinen koska se sulki toisinajattelijoita mielisairaaloihin, vaan koska nämä toisinajattelijat olivat ilmeisesti paremmin koulutettuja verrattuna Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan matalamminkoulutettuihin hulluihin, joiden bourdieulaiset pääomat eivät riittäneet vapaana pysymiseen?
Nykyaikaan tultaessa mielisairaalat ovat kadonneet pillerien ja avohoidon taakse. Pietikäinen kuitenkin pohtii, onko tämä historian loppu? Psykiatriassa on kerta toisensa jälkeen ensin todettu mielisairauksia ratkaistuiksi, vain huomataksemme että tavalla tai toisella tie johtaa takaisin piirtopöydän ääreen. Jonkinlaisena synteesinä Pietikäinen tuo esiin pillereiden ja terapian yhteisvaikutusta avohoidon kanssa "parhaana tunnettuna" tekniikkana, ja onhan se huomattavasti parempi kuin tulla poltettua noitana tai viettää 50 vuotta kahleissa. Ainakin käsitys siitä, millainen toiminta johtaa mielisairaan (tai hermoheikon) diagnoosiin on ollut pohdittavana vielä aivan viime vuosinakin, esimerkiksi autismin kirjon kanssa. Pohdinta varmasti jatkuu, vieläpä yhä nopeammassa tahdissa kun hullut pääsevät internetin ja avohoidon kautta itse osallistumaan kesksuteluun.
April 10, 2020
Kattava ja jouhevasti etenevä katsaus hulluuden maailmaan halki vuosisatojen. Hämmentävän kauan minulla kuitenkin meni tämän lukemiseen, mikä ehkä kertoo sisällön painavuudesta, vaikka itse teksti sujuvaa olikin.
Pidin erityisesti Pietikäisen tavasta kontekstoida hulluus muuhun aikakauden yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Kirjailijan omat näkemykset mielenterveyden hoidosta nyky-yhteiskunnassa olisi joiltain osin voinut jättää vähemmälle, mutta niitä ei kuitenkaan häiritsevissä määrin tuotu lukijan eteen. Potilaiden ääntä olisi ollut mukava kuulla enemmänkin, mutta ymmärrettävästi lähteitä tähän on niukasti ja olemassa olevia on käytetty kuitenkin ansiokkaasti.
Pidin erityisesti Pietikäisen tavasta kontekstoida hulluus muuhun aikakauden yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Kirjailijan omat näkemykset mielenterveyden hoidosta nyky-yhteiskunnassa olisi joiltain osin voinut jättää vähemmälle, mutta niitä ei kuitenkaan häiritsevissä määrin tuotu lukijan eteen. Potilaiden ääntä olisi ollut mukava kuulla enemmänkin, mutta ymmärrettävästi lähteitä tähän on niukasti ja olemassa olevia on käytetty kuitenkin ansiokkaasti.
April 3, 2021
Kattavan oloinen tietopaketti mm. mielisairaalaitoksen kehityksestä, psykofarmakologisesta vallankumouksesta, ja hulluuden käsityksistä eri aikoina. Kaikkein kiinnostavinta oli varmaankin mielisairaalapotilaiden kuvaukset omista oloistaan ja laitoselämästä. Myös eugeniikkaa käsittelevä luku kaikessa hirveydessään jäi mieleen. Pietikäinen ei yritäkään olla täysin objektiivinen, vaan antaa myös oman äänensä kuultaa tekstistä läpi.
January 7, 2025
Kirja oli melko kuivaa tekstiä, mikä oli sääli, sillä aihe oli kiinnostava. Yksi asia tökki pahasti. Kun kirjoittaja puhui terapiasta puhumalla, hän käytti jatkuvasti sanaa puheterapia. Puheterapia ja puhumalla käyty psykoterapia on kaksi hyvin eri asiaa ja väärän sanan jatkuva käyttö ärsytti kerta kerralta enemmän. Siksi vain kaksi tähteä.
May 2, 2021
Kattava ja mielenkiintoinen katsaus hulluuden historiaan, nautin kovasti tästä kirjasta!
August 13, 2022
opettava ja samalla reflektoiva nykyhetkeen MWAH
April 30, 2023
Hulluuden historia on akateeminen tietokirja, joten se on melko kuivakka. Kannustaisin silti aiheesta kiinnostuneita tarttumaan kirjaan, sillä sen kaltaisia ei pahemmin ole suomeksi. Monet aiheista olivat minulle entuudestaan tuttuja, mutta koin kirjan parissa ahaa-elämyksiä ja oli mielenkiintoista nähdä nämä historian palaset osana laajempaa narratiivia.
January 26, 2017
"Hulluden historia" antoi hyödyllisen ja kattavan katsauksen hulluuden historiaan. Kirjan painopiste oli 1800-luvun jälkeisessä psykiatriassa ja psykologiassa, hieman lyhyemmin käytiin läpi myös sitä vanhemmat käsitykset ja tapahtumat.
Itselleni kirja avasi paljon sellaista maailmaa, mistä en ollut ennen kuullutkaan ja näin ollen laajensi kuvaani psykologiasta tieteenä valtavasti. Psykiatrian historia on kaiken kaikkiaan aika surullista luettavaa, paljoa ei ole saatu aikaiseksi ennen viimevuosisadan puoltaväliä. Kirjaa oli helppo lukea, teksti oli hyvää ja kirja eteni jouhevasti. Suurin osa aiheista oli mielenkiintoisia. Kirjailija osasi hienosti kuljettaa lukijan läpi vuosisatojen ja piirtää kuvaa eri aikakausien käytännöistä ja ajattelutavoista.
Suosittelen kirjaa jos psykiatrian ja psykologian historia kiinnostaa, tätä voi pitää jonkinlaisena perusteoksena josta on hyvä lähteä liikkeelle jos haluaa tutkia tarkemmin aihetta.
Itselleni kirja avasi paljon sellaista maailmaa, mistä en ollut ennen kuullutkaan ja näin ollen laajensi kuvaani psykologiasta tieteenä valtavasti. Psykiatrian historia on kaiken kaikkiaan aika surullista luettavaa, paljoa ei ole saatu aikaiseksi ennen viimevuosisadan puoltaväliä. Kirjaa oli helppo lukea, teksti oli hyvää ja kirja eteni jouhevasti. Suurin osa aiheista oli mielenkiintoisia. Kirjailija osasi hienosti kuljettaa lukijan läpi vuosisatojen ja piirtää kuvaa eri aikakausien käytännöistä ja ajattelutavoista.
Suosittelen kirjaa jos psykiatrian ja psykologian historia kiinnostaa, tätä voi pitää jonkinlaisena perusteoksena josta on hyvä lähteä liikkeelle jos haluaa tutkia tarkemmin aihetta.
September 17, 2016
Kaiken kaikkiaan mainoa kirja, joka kattoi hulluuden historian läpi aikojen, keskittyen kuitenkin 1800- ja 1900-lukuun ja modernin psykiatrian syntyyn. Historiaan sai tarttumapintaa, kun esiteltiin esimerkkejä yksittäisistä tapauksista. Juuri näiden yksittäistapausten esittäminen sai kirjan tuntumaan kiinnostavalta eikä liian yleiseltä. Kirja oli kirjoitettu todella hyvin lähestyttävällä tavalla käyttämättä liian monimutkaisia käsitteitä. Jos sellaisia käytettiin, ne avattiin oivallisesti ja helposti ymmärrettävällä tavalla.
Displaying 1 - 17 of 17 reviews